90-luvun lopulla olin armoton Ultra Bra -fani. Olin juuri täysi-ikäistymässä, muuttamassa kotoa ja hankkiutumassa yliopistoon. Elämä oli juuri alkamassa ja UB oli jotenkin käsittämättömän siistiä ja älykkäintä tietämääni musiikkia. Siinä oli harmonioita ja ensi levystä saakka musikaalista kunnianhimoa, joka puhutteli klasaripiireissä pyörivää pikku tärkeilijää - kunhan pääsin ensin yli Vapaaherran elämän laulusaundista ja opin vähän hahmottamaan metsää puilta. Siinä oli leikkisyyttä ja nenäkkyyttä ja sellaisia tuokiokuvia, jotka jo tunnisti tai joihin ehdottomasti halusi.
Kroketti ilmestyi juuri silloin, kun kiersin sekakuoron kanssa kilpailuja ympäri maailmaa ja opettelin siinä ohessa dokaamaan ja pussailemaan; Kalifornia tahditti ensimmäisen opiskeluvuoteni kevättä, ja Vesireittien aikaan olin mielestäni jo täysin valmis ihminen. Myös minä olin Tavastialla katsomassa yhtä jäähyväiskeikoista, muistelen itkeneeni mutta usva näkökentässäni saattoi olla myös liian mones Marianne-drinkki. Ultra Bra oli minun aikuistumiseni sound track, enkä siksi ollut järin innoissani kuullessani viime kesän festareiden comeback-keikoista. Usein asiat, jotka nuoruusiässä ovat herättäneet kiihkeitä tunteita ja hurmostilaa osoittautuvat vanhempana koettuina vähän vaivaannuttaviksi, ja nostalgiakin on parempi renkinä kuin isäntänä. Jengi kuitenkin hehkutti, ja kun Hartwall Arenan keikat sitten julkaistiin, tunsin noin nanosekunnin kiusausta ryhtyä lipunmetsästykseen. Mukavuus meni kuitenkin halun edelle ja liput jäivät hankkimatta.
Viime perjantaina kohtalo kuitenkin puuttui peliin duunin korruptiolippujen merkeissä. Gaalanjälkeinen sunnuntai ei ajankohdaltaan ollut paras mahdollinen, ja vielä eilen iltapäivällä mietin, jaksanko ryhtyä koko hommaan sittenkään. Pinnistäydyin puoliväkisin Pasilaan - kahta ja puolta tuntia myöhemmin kiittelin lähimenneisyyden itseäni tästä valinnasta.
Tuhti kahden tunnin ja viidentoista minuutin setti vei sellaiselle aikamatkalle, etten kotiinpäästyäni ollut yhäkään varma vuosiluvusta saati voimassaolevasta valuutasta.
Jo ensimmäiset biisit sinkauttivat minut suoraan niihin vuosiin, jolloin kuvittelin olevani kuolematon ja samalla ainutlaatuisesti hauraampi kuin kukaan, joina toistuvasti etsin läheisyyttä, hyväksymistä ja rakkautta vääristä paikoista enkä osannut nukkua ollenkaan. Vuosiin, joina en tuntenut kohtuutta, enkä oikeasti ymmärtänyt juuri mistään juuri mitään.
Osasin edelleen useimmat sanat viimeksi ehkä vuosikymmen sitten kuulemiini kappaleisiin lähes takeltelematta, ja vaikka sanat olivat samat, minä en enää ollut.
Jos käännän katseeni,
on tässä ihan hyvä makaa
Törmäsin keikalla erääseen työtoveriini, joka oli tehnyt saman lippulöydön perjantaina. "Kävitsä näiden keikoilla jo sillon ysärillä", kysyin asiaa sen enempää ajattelematta. "No mä oon syntyny '91 et en. Mut mä kuuntelin näitä skidinä et kyl mä näit biisei tunsin jo valmiiks."
Vasta siinä minulle valkeni, miten etuoikeutettua on ollut saada elää omaa nuoruuttaan koko Ultra Bra isoinasisaruksinaan, suunnattoman cooleina ja saavuttamattomina, mutta silti ihan siinä ulottuvilla, samassa kokemushorisontissa, samoissa baareissa, samassa maailmanhistoriallisessa pysäytyskuvassa.
Kiitti jengi, kaikesta: niistä ajoista ja tästä, siitä että ne vuodet ovat tatuoituneet mieleeni teidän musiikillanne ja siitä että yhdeksi illaksi pääsin sinne takaisin.
(Pidemmäksi en tahtoisikaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!