Luvassa epäkoherenttia horinaa toisiinsa liittymättömistä topiikeista. Ei mitään uutta siis.
Podcastit
Mainitsin jo viime tekstissäni The Incredible Jessica Jamesin ja nyt aiheeseen on palattava jälleen. Ihastuin katsoessani väkevästi pääosaa näyttelevään Jessica Williamsiin (hyvä on, myös hänen vastanäyttelijäänsä Chris O'Dowdiin, mutten yhtä kokonaisvaltaisesti), minkä seurauksena palasin lukemaan sen Hesarin jutun, josta koko leffan alunperin bongasin.
Kyllä, olen niin hip, cool ja pinnalla, että luen Helsingin Sanomista popkulttuurivinkkejä ja sitten testaan niitä innoissani ja nyökyttelen hyväksyvästi ja olen viittä vailla lähettämässä kaalipiirakoita lehden toimitukseen että miten hienoa että joku vielä tämmöistäkin toimittaa.
Jutussa mainittiin Williamsin podcast, 2 Dope Queens, ja yhä edelleen leffan nostattamissa fiilis- ja emansipaatiopäissäni googlasin sen ja kas, nyt olen kuunnellut jo usean jakson. Olen muutenkin löytänyt podcastit aivan vasta ja kuunnellut tätä ennen lähinnä Depressiopäiväkirjoja enkä varsinkaan mitään huumoria, joten tämä on merkityksellistä ajankäyttöä minulle sikälikin. Williamsin ja Phoebe Robinsonin komediapodcast on räävitön, ajankohtainen ja niin hauska, että nauran monesti ääneen sitä kuunnellessani. Ongelmia tästä koituu lähinnä siksi, että kuunteluni sijoittuu tavallisesti linjaliikenneautoon. Olenkin suunnitellut hankkivani tästä syystä sellaiset kunnolliset kuppikuulokkeet (ehkä ne kuuluisat Lidlin tosi hyvät ja halvat), jotta kanssamatkustajilla olisi edes jonkinlainen visuaalinen vinkki etupenkissä höröttävän mytyn huvituksen lähteestä.
Podcastin kuunteleminen herättää minussa oudon samaistumisharhan. Kun Williams ja Robinson sanailevat keskenään, tunnen usein voimakasta ymmärrystä ja vähän sellaista heimotunnetta heitä ja heidän juttujaan kohtaan - ikään kuin olisin millään tavalla heidän viitekehyksessään tai edes koko podcastin kohderyhmässä. Tulee sellainen kevyt ja nuori ja vähän villi olo, ihan kuin olisi todellakin täysin mahdollista vain ottaa passinsa ja varata lennot NYCiin ja alkaa sitten elää siellä ehkä hiukan kuluttavaa mutta antoisaa ja valtavan elämyksellistä struggling young artist -elämää, ajatella mielenkiintoisia, kontroversiaaleja ajatuksia ja hengata muun muassa näiden kahden siistin kuningattaren kanssa. Et jos mä oikeesti tosissani mietin ni mikä mua muka estäis.
Se on mukava tunne, erityisesti kun istuu bussissa kuntopyörällä polkemisen jälkeen hikisenä ja punakkana ja odottaa pääsevänsä kotiin lämmittämään eilistä uuniruokaansa ja nukkumaan puoli kymmeneltä.
Tänään aloin suunnitella kysyväni Facebook-ystäviltäni vinkkejä ruotsinkielisiin podcasteihin. Tiedättehän, helposti seurattavaa ja ymmärrettävää, ei liian puhekielistä ruotsia tai liian skånea, ilmainen.
Summauksena: yleisesti podcasteille vahva suositus, Depressiopäiväkirjoille suositus, Jessica Williamsille ja 2 Dope Queensille erityisvahva suositus.
Makeiset:
Salmiakin ja lakritsin syömisen terveyssyistä lopetettuani jne jne jne. Ikävä ei kai kuole koskaan, mutta olen löytänyt niitä aivan hyviä korvikkeitakin kuten aiemmin olen maininnut. Mm. lempipuotini Roobertin Herkku mutta myös esims Postitalon K-kauppa CandyKing-hyllyineen myyvät BUBSin mansikan ja juustokakun makuisia vaahtotimantteja (ja hyvä on, ensinmainittu myös lakritsin ja juustokakun makuisia, joita olen saattanut joskus salaa ostaa vähän). Sitten kauppoihin on saapunut myös Fazerin kookosmaitosuklaapatukka, joka on uskomattoman herkullinen pötkylä.
Ja siinäpä tärkeimmät siltä saralta.
Tinderistä:
Menin jälleen, kuukausien tauon jälkeen takaisin Tinderiin ja muistin oitis, miten surkea ja masentava paikka se on. Lisäksi se taitaa olla jo samalla lailla passé kuin Facebookkin, siellä pyörii lähinnä vain vanhoja säälittäviä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sinne jälkikasvuaan stalkattuaan tai jonkun coolin kahden vuoden takaisen kesäapulaisen juttuja muistellessaan. Suurimmalle osalle ihmisistä (tässä tapauksessa miehistä, sillä heitä siellä selaan enkä siten osaa sanoa naisten profiileista omaani lukuunottamatta yhtään mitään) tuntuu olevan tolkuttoman vaikeaa laatia itsestään järjellistä profiilia deittipalveluun. Jos ajatellaan, että kyse on kuviin perustuvasta valintamyymälästä, olisiko esimerkiksi kasvokuva hyvä alku? Ja sitten ehkä jopa kasvokuva, jossa näkyvät myös silmät? Ehkä jonkinlainen kokovartalokuvakin, tai aktiivikuva? Ei kolmea samaa suhruista selfietä perättäin (etenkään sillä lailla karmivan meemihenkisesti jatkuvasti lähemmäs zoomattuna), ei kuvia auringonlaskuista, omasta Corollasta tai naapurin suomenajokoirasta. Ei urheilujengin logoa, ei omaa vanhaa hääkuvaa. Ja sitten on vielä semmoinen homma etten ollenkaan ymmärrä mitä varten jengi latailee moiseen profiiliin omia lapsuudenkuviaan. Mitä siinä on oikein taustalla?
Esittelytekstit tunnetusti ovat kyseisessä sovelluksessa yleisesti täysin toissijaisia enkä niihin tässä yhteydessä edes viitsi puuttua - mainittakoon silti, että itse luen ne hyvinkin tarkkaan ja olen elämässäni aiemminkin ihastunut ihmiseen silkan verbaalisen ulosannin perusteella. Tiedän kuitenkin olevani tässä suhteessa häviävän pienessä vähemmistössä eikä minua tässä sovelluksessa varsinaisesti kannusteta mieltymykseni suhteen.
Monesti tunnen syvää turhautumista ja toivottomuutta sovelluksen parissa. Ei ole ketään kiinnostavaa. On kiinnostavia, muttei tule matcheja. Tulee matcheja, mutta kukaan ei aloita keskustelua tai tartu minun aloitukseeni. Keskustelu käynnistyy, mutta treffejä ei koskaan saada onnistumaan. Treffit saadaan onnistumaan, mutta paperilla täydellinen hahmo onkin livenä täysin karismaton tai ilmassa ei vain ole yhden yhtä kipinää. Kipinä tai edes etäinen aavistus siitä on ja tapaillaan, mutta esiin tulee faktoja (mielipiteitä, preferenssejä, tapoja), joiden valossa suhde ei vain voi jatkua - tai sitten se kipinää enteilevä väreily osoittautuukin silkaksi kangastukseksi, eikä missään leimua edes revontulia.
Ja niin palaan kotiin jälleen kerran yksin.
Ja vanhenen yksin.
Ja kuolen yksin.
Eikä kukaan koskaan poista profiiliani Tinderistä, eikä siihen yhäkään tule yhtään matchia.
Silti palaan sinne aina uudestaan ja uudestaan, sillä a) tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat tavanneet nykyisen, hyvän, kunnollisen ja ihanan kumppaninsa siellä, rakastuneet ja ostaneet yhteisen asunnon ja elävät nyt elämäänsä onnellisina loppuun saakka Tinder-matchinsa rinnalla. Ja b) en oikein keksi missä muuallakaan ihmisiä nykyään voisi tavata, kun ei enää jaksa dogabailatakaan viikonloppuja läpeensä, viikoista nyt puhumattakaan.
Oma hauska ilmiönsä ovat kaverit, joita pyytää hommaamaan itselleen sokkotreffit jonkun oman kaverinsa kanssa. "Joo totta kai! Pitäis vaan ensin keksiä joku sopiva ja kiva tyyppi, on niin monta semmosta vähän epämäärästä..." Miten jokaisen tuttavapiiriin kuuluu kyllä oikeanikäisiä mutta muuten epäilyttäviä ja ehkä elämäntavoiltaan vähän kyseenalaisia sinkkumiehiä?
Olisinpa Uskomaton Jessica James.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!