Olen ollut lukutoukka koko elämäni. Opin lukemaan kuusivuotiaana, mistä alkaen luin kaiken käsieni ulottuvilla olevan. Tästä johtuen olen myös pilannut itseltäni useita hienoja teoksia lukemalla ne liian nuorena - tämä ei luonnollisestikaan auttanut myöskään ainoan lapsen helmasyntiin, pikkuvanhuuteen.
(Toisinaan omaa lapsuuttani muistellessani ihmettelen, miten minulla ylipäänsä oli ainuttakaan omanikäistäni kaveria. Minun on täytynyt olla ikätovereilleni enimmäkseen täysin sietämätön, ja sitä paitsi vietinkin aikaani kernaammin aina aikuisten kanssa. Niillä oli yleensä huomattavasti kiinnostavammat jutut, ainakin silloin kun eivät huomanneet minun kuuntelevan.)

Lukeminen on siis ollut elimellinen osa minua aina. Kuitenkin muutama vuosi sitten elämäntilanteestani ja muista tekemistäni valinnoista johtuen energiani ja aivokapasiteettini ei enää tuntunut riittävän lukemiselle. Vierähti vuosi, sitten toinen, joina en lomia ja pitkiä lentomatkoja mukaan laskematta lukenut juuri mitään. Ja - tämä kuulostaa nyt väistämättä hieman kornille, pahoittelen - kävi niin, että sieluni näivettyi. En huomannut sitä silloin, mutta kielestä, joka oli aina ollut minulle elinehto ja heti hengittämisestä seuraava välttämätön toiminto, olikin tullut jotain syrjääntyönnettävissä olevaa, toisarvoista - tai ehkä minun arkeeni liian kallista, kuin italialainen erikoiskahvi tai ne Stockalta ostettavat, yksinkertaisin mutta linjakkain etiketein varustetuissa läpinäkyvissä astioissa myytävät, santelipuun ja sitruunaruohon tuoksuiset vessanpesuaineet.
Samalla kirjoittamiseni lakastui. En moneen vuoteen tuntenut tarvetta ilmaista itseäni kirjoitetuin sanoin, en, vaikka minua siihen erikseen kehotettiinkin.

Sen olisi pitänyt olla huolestuttavaa, se oli hälyttävää, mutta minun olisi pitänyt säikähtää sitä paljon enemmän ja ymmärtää, että olin vaarassa menettää jotain minuudestani.

Viime vuonna aloin lopulta elpyä ja tunnelikatseenikin laveni jälleen vähitellen. Löysin kirjat uudestaan ja kas, halusin alkaa myös itse kirjoittaa taas. Käynnistyminen on ollut hieman kankeaa ja väliin väkinäistäkin, mutta ruoste on pikku hiljaa karisemassa: löydän jo toisinaan oman ääneni, ehkä vielä vain virke kerrallaan mutta kuitenkin.

Joulunpyhinä sain äidiltä lainaksi Nathan Hillin Nixin, 700-sivuisen järkäleen, jonka sisäänhengitin neljässä päivässä. Tempauduin monipolviseen ja -ääniseen tarinaan täysin, joka sivua himoiten, kuumeisesti toivoen sen jatkuvan ikuisesti (ensimmäiset 400 sivua kiskoin lähes taukoja pitämättä tapaninpäivän aikana, sohvallani retkottaen ja silmät palaen). Sen verran muistan vielä aktiivilukuajoistani, että moista uppoutumista on syytä vaalia yksisarvisena: tuollaisten matkojen vuoksi on toisinaan maltettava lukea joskus jotain vähän matalalentoisempaakin - ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei moisia helmiä ole olemassa niin paljon kuin ihmisen pitää lukea ollakseen onnellinen.

Sain joululahjaksi lahjakortin Stockmannille, joten säntäsin ensitilaisuuden tullen Akateemiseen lehteilemään ja nuuhkimaan uutuusteoksia (sillä painomuste on parasta huumetta). Huolellisen kiertelyn ja punnitsemisen tuloksena päädyin ottamaan yhden kotimaisen uutuuden ja yhden kansainvälisen arvostelumenestyksen: Juha Itkosen Minun Amerikkani ja Zadie Smithin Swing Timen.

Itkoseen tartuin saman tien. Hänen tuotantoaan rakastan ja olen rakastanut aina, jo Myöhempien aikojen pyhistä alkaen. Anna minun rakastaa enemmän teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen, ehkä samaistumispintojensa vuoksi, ja ehkä juuri samasta syystä Perhoset puolestaan saivat aikaan lievän pettymyksen; pidin minä siitäkin, paikoin kovastikin, mutten langennut siihen ja sen maailmaan yhtä pidäkkeettä kuin olisin halunnut.
Nyt siis jotain hieman erilaista, dokumentaristisempaa. Yllätyin Itkosen Amerikka-faniudesta, vaikkei varmaankaan olisi pitänyt; yllätyin, sillä tunnistan tuosta kiehtovuudesta ja samalla sen aiheuttamasta lievästä nolostumisesta itseni,

Tuntuisi älykkäämmältä olla samalla tavalla kiinnostunut Venäjästä (---).

Niinpä.

Itkonen ei tyylilajin muutoksesta huolimatta petä. Hän kirjoittaa kauniisti ja kuvaa tapahtumia sekä niiden aiheuttamia mielenliikkeitä tunnistettavasti, samaistuttavasti. Hän luo sattumalta kohtaamistaan ihmisistä henkilöitä tarinaansa, kuvittelee näille tarvittaessa elämän ja kohtalon, moraalin ja valinnat, kehykset. Hän on tässä taitava, henkilöt ovat uskottavia, myötätuntoakin herättäviä.
Mutta kuitenkin, jokin Itkosen kuvauksissa nostaa toistuvasti niskakarvani pystyyn. Tummaihoinen, jostain syystä hän kokee tarpeelliseksi mainita kohtaamiensa ihmisten ihonvärin toistuvasti, aivan kuin se olisi heidän ulkoisessa olemuksessaan ainoa huomionarvoinen tai jollain lailla se kaikkein definitiivisin seikka. Ehkä se hänelle onkin - ja jos näin on, kertoo se puolestaan hänestä asioita, joita en ehkä olisi halunnut edes tietää. Toki se on teoksen luonteen ja tarkoituksen huomioonottaen ajoittain kohtalaisen perusteltua, mutta monesti vain täysin tarpeetonta ja liian irrallinen huomio oikeuttaakseen itsensä.
Lisäksi, olkoonkin ettei POC:lle ole suomenkielessä järkevää ja täsmällistä mutta latautumatonta vastinetta, tummaihoinen, musta, afroamerikkalainen ja erityisesti värillinen kuulostavat termeinä paitsi hieman vanhanaikaisilta myös turhan luokittelevilta ja, no, latautuneilta.
Lisäksi kohta

Ganoo on kuulemma suurin piirtein saman ikäinen, samaa etnistä taustaa edustava (Amerikassa tällä on enemmän merkitystä kuin Suomessa), mielellään ehkä jollain tasolla tuttukin henkilö, joka on riistänyt sinulta urasi: kirjailijan tapauksessa toisin sanoen kirjoittanut ne kirjat, jotka olisit halunnut kirjoittaa ja saavuttanut niillä menestyksen, josta voit vain ikuisesti unelmoida.

kuulostaa täsmennyksensä osalta miltei yksinomaan naiivilta, jopa banaalilta: Amerikassa tällä on enemmän merkitystä kuin Suomessa, todellako? Kyse ei varmaankaan voi olla siitä, että Suomessa asuvalla valkoisella ihmisellä sama etninen tausta ei tarkoita toistaiseksi juuri mitään, sillä se on oletusarvo - voi todellakin olla, ettei Suomessa asuvalla sadannen polven kantasuomalaisella ole yhäkään tuttavapiirissään tai edes yleisessä kokemushorisontissaan ketään jotain toista etnistä taustaa edustavaa henkilöä, eikä eri etninen tausta siten edes ole hänelle minkäänlainen faktori.

Sitten on kaikkien Juhan kehittelemien tarinoiden läpitunkema heteronormatiivisuus. Kun Itkonen kuvittelee tuntemattomalle henkilölle perheen, hän mainitsee olemassaolevan tai jo päättyneen heteroparisuhteen, aviomiehen tai -vaimon, poikkeuksetta, sillä se on ilmeisesti olennaisen tärkeää. Vai onko se hänelle ainoa mieleentuleva vaihtoehto?

Lopulta on vielä yksi juttu, josta itse otin miedon kipinän. Se on aivan mitättömän pieni sivuseikka, tuskin edes maininta, ja ymmärrän kyllä kipinäni leimahtaneen siitä omanapaisesta tosiasiasta, että olen itse (jatkuvasti enemmän ja enemmän) tatuoitu, muun muassa käsivarsistani. Eikä se silti tarkoita, että minulla olisi ollut millään mittapuulla kova elämä tai että olisin sen johdosta (uskomatonta!) automaattisesti kamanvetäjä tai edes alkoholisti.

Nainen näyttää siltä, että on jo ehtinyt nähdä elämästä muitakin kuin valoisia puolia. Juonut, käyttänyt aineita, mutta ryhdistäytynyt sitten, saanut tämän työpaikan josta aikoo nyt pitää kiinni. Käsivarsissa on tatuointeja, periaatteessa kai vaaleat hiukset viimeksi kauan sitten värjätyt. Hampaat ovat huonot.

Ruokkomattomat hiukset ja erityisesti huonot hampaat vielä jotenkin hyväksyn merkkinä jonkinlaisesta (menneestä) rappiotilasta - jos siis puhutaan siitä perinteisestä meth mouthista eikä mistään lievästä nököhampaisuudesta tai vaikka röökin kellastamista leegoista (jota toki sitäkin voi ehkä pitää eräänlaisena elämänvalintojen tuloksena). Mutta tatuoidut käsivarret, miksi ne on olennaista mainita tämän kuvauksen yhteydessä? Jotenkin kaipaisin näiden yhteydessä jonkinlaista disclaimeria Juhalta, osoitusta siitä, että hän elää ihan nykyajassa moderneine mielleyhtymineen, ja että tämänkaltaiset luonnehdinnat ovat vain tarinankerronnallisissa funktioissa mutta eivät muuten edusta hänen arvomaailmaansa ytimeltään. Sillä nyt syntyvä vaikutelma on näiltä osin vähän tunkkainen, jotenkin kovin sovinnainen ja oudon keskustalainen, enkä haluaisi uskoa sellaista ihailemastani käytännössä oman sukupolveni äänestä.

Seuraavaksi tartun Swing Timeen, heti kun saan oman kappaleeni Iltasaduista kapinallisille tytöille luettua loppuun.


Lopuksi vielä mihinkään liittymätön, nukkumaanmenoajan vuoksi pikainen maininta Netflixin The Incredible Jessica Jamesista. Katsoin eilen, olen myyty. Myyty, kuulitteko! Katsokaa se!