Siitä alkoi palava rakkauteni Aku Louhimiehen töihin. Isänmaan toivot ja Irtiottoja-sarjat, Paha maa, Käsky, vielä Vuosaarikin. Ahmin kuvia, voin huonosti niiden voimasta ja tunsin ymmärtäväni maailmaa jotenkin syvemmin niiden kautta. Minusta Louhimies onnistui lohduttoman synkällä ja ahdistuneella ihmiskuvallaan tavoittavan jotain olennaista ajastamme, jotain, mihin saatoin tarttua ja mistä löytää todellisuuden tasoja.
Vasta 8-pallon aikaan huomasin, ettei tyyli enää puhutellut minua. Katsoin sen muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen (enkä siis tuoreeltaan kuten edelliset teoksensa), enkä enää päässyt tunnetiloissani Louhilandiaan.
Aiemmat merkkiteokset ovat kuitenkin yhä osa minua, osa henkilökohtaista kulttuurihistoriaani, sen vaalittuja kotimaisia kulmakiviä.
Tänä aamuna luin Ylen paljastusartikkelin Tuntematon ohjaaja ja jostain syystä - ehkä tuon yhteisen audiovisuaalisen taipaleemme vuoksi - järkytyin syvästi. Tuntui siltä, kuin jotain tuttua ja vähän pyhääkin olisi särjetty, tahrattu ja mitätöity.
Jutussa on niin monta kulmaa, etten edes tiedä mistä lähtisin ahdistustani purkamaan.
Ensinnäkin on se, että näyttelijät kertovat tapahtumista ja tuotantoryhmän jäsenet vahvistavat kertomukset.
Louhimies muistaa toisin, kieltää kaiken eikä tunnista näyttelijöiden kuvaamia tapahtumia.
Hän väittää asioista sovitun etukäteen näyttelijöiden kanssa. Näyttelijät kiistävät mitään sopimuksia tehdyn.
Mielestäni on järisyttävän oireellista, että tässä - jälleen kerran - toistuu läpi #metoo-narratiivin kulkeva teema: todellisuus jakautuu kahtia, eikä väärintekijä voi ymmärtää lainkaan, mistä uhrit puhuvat. Ei voinu sattuu ei tuu vertakaan.
Louhimiestä puolustavat ihailtavan johdonmukaisesti hänen hyväveliverkostonsa jäsenet, jutun mukaan Eero Aho ja Mikko Kouki. Kun Louhimiehen kerrotaan järjestelmällisesti sabotoineen naisnäyttelijöiden psyykeä ja itsetuntoa kuiskimalla näiden korvaan, miten surkeita, epäuskottavia ja jopa rumia nämä ovat, Aholta ei riitä sympatiaa.
"Eero Ahon mukaan Louhimies ei hänelle kuiski eikä hän sellaista kuuntelisikaan.Että kannattais, tytöt, teidänkin olla reippaita vaan ja sanoa vastaan. Eikä kuunnella kaiken maailman kuiskimisia.
– Minulla on tietenkin eri suhde siihen ihmiseen. Uskallan sanoa hänelle vastaan ja tehdä niin kuin haluan. En usko, että tuollainen metodi edes toimisi, hän sanoo."
Toinen juttu onkin se, miten hyvin usein nämä kaltoinkohdellut näyttelijät ovat olleet uransa alussa olevia nuoria naisia. Heidän asemassaan ohjaajaa vastaan nouseminen ja kohtauksista kieltäytyminen ei ehkä ole tuntunut edes mahdolliselta. Ala on herkkä, piirit ovat pienet, eikä kukaan halua tuhota uransa tulevaisuutta hankkimalla hankalan ja yhteistyökyvyttömän tiukkapipon mainetta heti kärkeen yhdeltä maan tunnetuimmista ja arvostetuimmista ohjaajista.
Toisen kerran, kun Louhimies suuttui Grabowskyn vastauksesta yksityisessä keskustelussa, hän sanoi, ettei malta odottaa, että pääsee roolittamaan Grabowskyn huoraksi johonkin elokuvaansa.Myös Lotta Lehtikari kertoi, kuinka kieltäydyttyään äärimmäisistä seksikohtauksista Irtiottoja-sarjaa roolitettaessa hänet heivattiin produktiosta. Rooliin palkattiin toinen näyttelijä, ja kas, käsikirjoituksestakin seksikohtaukset olivat yhtäkkiä kadonneet.
– Eli minun olisi pitänyt vain alistua hänen tahtoonsa. Sitten olinkin puoli vuotta työttömänä, koska olin tyhjentänyt Louhimiehen pyynnöstä kalenterini roolia varten, Lehtikari sanoo.- -
Louhimies ihmettelee, miksi osa naisista on jatkanut työskentelyä hänen kanssaan ikävien kokemusten jälkeenkin ja alleviivaa pitävänsä heistä suurinta osaa ystävinään.
Oikeasti nyt Aku.
Louhimies väistää vastuuta, jopa koomisissa määrin. Hänen mukaansa vastuu on milloin näyttelijän, milloin tuottajan, milloin stunt-koordinaattorin: näyttelijä olisi voinut kieltäytyä, tuottajan olisi pitänyt valvoa, stunt-koordinaattorin homma olisi ollut kieltää. Koska vastuu sitten olisi Louhimiehen itsensä? Ylen haastattelun perusteella syntyy outo vaikutelma yhteiskunnan ja inhimillisen käytöksen ulkopuolisesta luonnonvoimasta, joka ei itse voi tai jonka ei tarvitse huolehtia käytöstavoista, kuvausturvallisuudesta, ihmisten asianmukaisesta kohtelusta tai näyttelijöiden mielenterveydestä. (Tulee banaalisti mieleen se takavuosien vaippamainos, jossa lattialla jokeltelee vauva ja voice over sanoo: "Minä vaan juon ja pissaan, muut saa selittää!")
Työturvallisuusriskit. Järin vastuullista kuvaa ei Akun toiminnasta jutun perusteella synny - millä tahansa muulla alalla noin räikeästi turvallisuusmääräyksiä rikkova - alaisiaan itsetarkoituksellisesti hengenvaaraan asettava - johtoasemassa oleva henkilö olisi saanut kenkää, nopeasti ja armottomasti.
Sitten on vielä lapsinäyttelijöiden kohtelu. Minkälainen sairas kusipää kuiskaa lapselle tämän vanhempien juuri kuolleen saadakseen irti mielestään kyllin aidon itkun?
Kun Lauri Törhönen kärähti sikailustaan, ajattelin muiden mukana ja huokeasti kyseen olleen vanhasta tunkkaisesta ajasta ja elähtäneistä sedistä jäämässä nykyisyyden jalkoihin. Ehkä siksi Louhimiehen paljastuminen siksi manipulatiiviseksi ja sadistiseksi pahoinpitelijäksi, jollaisen kuvan Ylen juttu hänestä maalaa tuntui niin järisyttävältä ja henkilökohtaisesti satuttavalta: emme ehkä kuulu samaan ikäpolveen, mutta kuvittelin hänen kuitenkin elävän kanssani samankaltaisemmassa todellisuudessa kuin kaiken maailman törhösten ja turkkien.
Myytti todellisuuden ja kuolevaisten lakien ulottumattomissa olevasta auteurista on aikansa elänyt, eikä taide enää kelpaa alibiksi mille tahansa perseilylle.
– Taiteen nimissä ei voi vaatia mitä tahansa, eikä taiteen hinta voi olla se, että kuvauspaikalla pelätään. Pelko on este luovuudelle.
Elina Knihtilä, Yle.fi
