19 vuotta on pitkä aika. Siihen mahtuu monta elämänvaihetta, työpaikkaa, ihmissuhdetta. Muutama rakastuminen ja pari sydänsurua. Monta vuotta opintoja, kaksi leikkausarpea, yksi urheilu-ura. Juhlia, krapuloita, ikkunalaudalla poltettuja savukkeita. Ystäviä ja onnea.
Se on niin pitkä aika, että nyt, asuttuani kolme viikkoa uudessa kodissani minusta tuntuu edelleen kuin olisin turisti Airbnb-asunnossa.
Ehkä tätä on keski-ikäistyminen: minä en sentään muuttanut puutaloon kasvattamaan perhettäni, vaan yhä vuokralle, yhä itseni kanssa, mutta vähän kauemmas kaupungista, vähän kauemmas strippiluolista ja street food -kuppiloista. Kun käyn lauantai-iltana ystävän kanssa syömässä Kurvissa, minun pitää katsoa Reittioppaasta bussi kotiin ja jostain syystä sekin tuntuu rauhoittavalta. Kun lähden lenkille, aloitan keskeltä puistobulevardia ja olen tuota pikaa Arabianrannassa, jossa uudet korskeat kerrostalot katsovat suoraan merelle eikä niillä lasitetuilla parvekkeilla kukaan säilytä pyöränraatoja tai vettyneitä muuttolaatikoita. Lähikaupassa on ainakin kymmentä erilaista kasvimaitoa ja korttelitoiveena sileää luomumaapähkinävoita. Taloyhtiön roskakatoksessa on kierrätysohjeet ja rappukäytävän ilmoitustaululla lappu pihatalkoista.
Ja nyt täällä olen myös minä.
Ennen muuttoani ehdin nähdä hieman lisää kulttuuria. Näin Komin Veriruusut ja vaikutuin sydänjuuriani myöden. Tuntuu hirveän triviaalilta ja banaaliltakin edes sanoa, miten historia tulee eläväksi ja iholle vasta yksilöiden kohtaloiden kautta, mutta sanon sen silti. Sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat kovin kaukaisia ja niukalla kosketuspinnalla omaan arkeeni. Kun sitten tämä osa menneisyyttämme tuodaan silmien eteen niiden yksilöiden kautta, vieläpä yksilöiden, joihin minun entisenä teinityttönä on helppo samaistua, aivan kaikki muuttuu. Historia on nykyisyyttä ja kaikki ne tilastotietona kuitatut kuolemat ovat aina jonkun elämiä, ainutkertaisia ja erityisiä.
Tämän lisäksi Kom-teatterin uusi näyttelijäsukupolvi on fantastinen. Heidän roolityönsä on vähäeleistä ja luontevaa, tavattoman taidokasta ja uskottavaa, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Lisäksi kaikki osaavat soittaa, laulaa ja tanssia. Tämä ei vielä näyttelijäsukupolvi sitten ollut mikään itsestäänselvyys, minkä vuoksi olen edelleen rajattoman riemuissani ja huojentunut moisesta ammattitaidon laaja-alaisuudesta.
Erityisen vaikutuksen edellämainitun lisäksi minuun teki lavastus, joka toteutti samoja periaatteita. Yksinkertaisen oivaltavaa niin, että päähuomio kiinnittyi juuri näyttelijöihin - kuten teatterissa ymmärtääkseni tuleekin.
(Sivuhuomiona mainittakoon, että näin myös Q-teatterissa Arjen ja kauhun, ja siinä päin vastoin yksinään lavastuksen värimaailma aiheutti minulle lähes fyysistä kipua. Itse biisikään ei saanut minua lainkaan haltioihini, minkä vuoksi en käsittele sitä tässäkään tämän enempää.)
Lisäksi olen vihdoin saanut itseltäni luvan ottaa myös HBO Nordicin tilauksen. Ahmaisin ensi töikseni Big Little Liesin ensimmäisen kauden ja heti perään Handmaid's Talen, josta nyt kuin tilauksesta on juuri alkanut toinenkin kausi. Jälkimmäisestä olen syvästi järkyttynyt: mitään uskottavuudessaan niin pelottavaa ja ajankohtaista en ole koskaan maailmassa nähnyt. Luin ensimmäisen kauden katsottuani verkosta lähes kaiken aiheesta löytämäni, sillä olisin halunnut tehdä syväluotaavan analyysibloggauksen sarjan ansioista. En kuitenkaan onnistunut löytämään sanoja kokonaiseen postaukseen - löysin kuitenkin muun muassa Margaret Atwoodin esseen New York Timesistä, ja se ei ollutkaan huono löytö se.
Jos ensimmäinen kausi oli hyytävä, on toinen vielä kaksin verroin ahdistavampi. Olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa: jo niiden aikana jouduin keskeyttämään katsomisen useasti ihan vain siksi, että näkemäni tuntui liian rankalle. Repliikkejä ja dialogia on niukasti, tunteita ja tapahtumia sitäkin enemmän. Takaumat kiinnittävät tarinan aikaan ja henkilöt tarinaan, kuvasto ammentaa kaikista tuntemistamme historian hirmutöistä (kuten minua huomattavasti sivistyneempi Radio Helsingin aamutoimittaja Arto Koskelo eräässä aamulähetyksessä mainitsi, esimerkkejä luetteloiden, enkä voinut kuin nyökytellä mykistyneenä tästä oivalluksesta). Eivätkä ihmiset muutu koskaan yhtään jalommiksi.
Handmaid's Talen kausien välissä ehdin katsoa myös Westworldin ja vaikuttua myös siitä. Nyt kakkoskauden alettua teema vaikuttaa minusta tavallaan hieman valjummalta, kun inhimillisyyden problematiikka on ensimmäisen kauden myötä jos nyt ei ratkaistu kokonaan niin ainakin lähtenyt keriytymään auki väkivaltaisesti. Raakuuteen, teloituksiin ja kostoon turtuu nopeasti. Toivon samanlaisia eksistentiaalisia jysäreitä kuin ensimmäiselläkin kaudella, myös kognitiivisella puolella. T. Runotyttö '79 Käpylästä
Tästä vaikuttaa tulevan muutosten vuosi. Jännittää, hyvällä tavalla.
