Aww I wish I could - but I don't want to

Sanottakoon heti kärkeen, että olen tutustunut Aziz Ansari -caseen sangen pintapuolisesti, enkä siksi lähde ruotimaan sitä sen tarkemmin saati ottamaan juuri siihen kantaa puolesta tai vastaan. Tämä Hesarissa julkaistu Tuomas Peltomäen kolumni kuitenkin sai minut pohtimaan asiaa, jota käsiteltiin jonkin verran julkisuudessa Cat Person -novellin ilmestyttyä viime vuoden loppupuolella: oikeutta muuttaa mieltään seksin harrastamisesta ns. kesken pelin.

Kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa, jossa ensin saattaa olla hyvinkin innoissaan petipuuhista uuden (tai miksei entuudestaan tutunkin) hahmon kanssa, mutta jossa innostus sitten on myöhemmin syystä tai muusta laantunut. Kukapa ei tuolloin olisi tullut ajatelleeksi tehneensä lupauksen harrastaa seksiä, ja että olisi noloa, tahditonta tai jopa törkeää moista luvattuaan mennä pyörtämään puheensa ja sanoa että ei sittenkään, kiitos. Miksi ilmassa värjyvä seksin häive tulkitaan niin pyhäksi, että mielensä muuttaminen sen suhteen tuntuu, no, pyhäinhäväistykseltä ja sikamaiselta petokselta? Kuten Sexpon seksuaaliterapeutti Henriikka Sundell Hesarin haastattelussa sanoo,

”Sitä pidetään eräänlaisena reiluuden etikettinä, ettei jo annettua suostumusta vedetä yhtäkkiä takaisin. Seksi on vakava asia, jolla ei voi lähteä pelleilemään – suostumusta ei voi vetää takaisin tai kaikki menee pieleen.”

Varmasti tämä toimii tietyllä frekvenssillä kaikessa elämässä, etenkin hieman toisilleen vieraampien ihmisten kesken. Menet vaikkapa kollegan tai jonkun puolitutun luo kyläilemään, tämä tarjoutuu keittämään kahvit ja sanot että mikäpä siinä, kyllähän tässä kupponen maittaisi. Kun kahvi on tippunut, on sumpinhimosi kuitenkin jo ehtinyt mennä ohi - tuntuisi silti tahdittomalta ja tökeröltä sanoa ihmiselle, joka varta vasten on kiehauttanut pannullisen mokkaa sinua varten, että itse asiassa antaapa sittenkin olla, aamulla on aikainen herätys ja vähän närästääkin. Tai että ei vaan teekään enää mieli.

Vanhana käytöstapojen arvostajana minua toki ilahduttaa, että ihmiset miettivät asioita myös muualta kuin omasta välittömästä fiiliksestään käsin, ja ehkä joskus jopa vähän jonkun toisen perspektiivistä. Mutta silti. Ensinnäkään minusta seksiä ei pitäisi koskaan harrastaa kohteliaisuussyistä, tai siksi että kokee olevansa jollekulle jotakin, vaikkapa nyt pikku penetraation velkaa. 

Toisekseen, aivan varmasti sille osapuolelle, joka seksiä on odottanut pikapuoliin harrastavansa ja onkin nyt mahdollisesti jäämässä ilman, tilanne on epämukava, ehkä jopa fyysisesti tukala. Toisaalta sille, jonka mieli on matkalla muuttunut ja jota ei enää koko homma hotsitakaan, tilanne on myös epämukava, ehkä jopa fyysisesti tukala: kumman mielipaha tai epämukavuus tulisi arvottaa korkeammalle? Onko "oikeus seksiin" (mikä merkillinen sanapari, ja mikä kammottava ajatus: että tällaisia oikeuksia jokuko jossain myöntää ja samalla jollekulle toiselle langettaa velvollisuuden sitä tarjoilla) tärkeämpi kuin itsemääräämisoikeus?

Mitä vonkaamiseen tulee, se on minusta yksinomaan vaivaannuttavaa ja jo itsessään melkoinen turnoff. Jos ajatellaan sen tavoitteen olevan tavallisesti tilanteen päättyminen seksiin, toimii se sangen usein siis (ainakin omalla kohdallani, muiden puolesta en toki voi puhua) itseään vastaan. Lisäksi hiukan ehkä hurskastellen olen monesti miettinyt, eikö seksi tunnu jotenkin epätäydemmältä ja -tyydyttävämmältä, jos sen tietää olevan tulosta vain pitkällisestä maanittelusta ja ylipuhumisesta sen sijaan että se olisi kaikkien osapuolien yhtäläisesti haluama toimitus? 

Koko aihe tai edes case Ansari ei toki itsessään tyhjene vaivatta ja yksiselitteisesti mihinkään yleismaailmalliseen totuuteen, ainakaan tässä bloggauksessa. Minusta päälinjauksena voi yhä pitää, että kenenkään ei voi odottaa lukevan kenenkään toisen ajatuksia, ja että jokainen on vastuussa itsestään, ensisijaisesti itselleen. Jos alkaa tuntua, ettei sittenkään huvita, olisi velvollisuus omaa itseään ja hyvinvointiaan kohtaan kieltäytyä, selvästi ja pontevasti. Tämä ei luonnollisestikaan poista problematiikkaa siitä, että kieltäytyminen voi joskus olla eri syistä ja vaikkapa valtasuhteista johtuen hankalaa tai jopa mahdotonta. Tämä ei myöskään poista sitä, että erityisesti tämänkaltaisissa herkissä ja helposti haavoittavissa tilanteissa (mutta ehkä monesti muutenkin ihmisten kesken oltaessa) on hyvä olla aistit avoimina, valmiina kuuntelemaan ja vähän tulkitsemaankin toista, eikä yrittää piiloutua suorien kieltojen puuttumisen taakse.

Missään tapauksessa en tässä(kään) yhteydessä yritä väittää, että minkäänlainen pakottaminen tai painostaminen, fyysinen tai verbaalinen tai yhtään minkäänlainen, olisivat ikinä ok ja koskaan kenenkään muun kuin pakottajan vastuulla.

 

Toisaalta minua myös kylmää ajatus seksistä tai ylipäänsä ihmistenvälisestä kanssakäymisestä liikesuhteena, jossa kaikesta sovitaan etukäteen kirjallisesti ja allekirjoituksin, kuten LegalFling-sovelluksessa kaavaillaan. Voitaisiinko olla vain vähän... inhimillisempiä ja empaattisempia toisiamme kohtaan?   

Confidence is a preference for the habitual voyeur of what is known as Parklife

Tänään Radio Helsingin aamuissa soi täysin odottamatta Anoukin Nobody's Wife, ja se sai minut ajattelemaan omaa teini-ikääni. Olin murrosikäinen aikana, jolloin kyseisen kappaleen esittäjän paljastuminen siviilisäädyltään aviossa olevaksi tuntui suurimmalta kuviteltavissa olevalta petkutukselta. Miten se kehtasi!
Pitää muistaa, että elettiin pre-internetiaanista aikaa, joten tuon jymyfaktan vuotaminen julkisuuteen oli vaatinut huomattavasti enemmän kuin nykyään - mistä syystä myös sen shokkiarvo oli (tai ainakin tuntui olevan) valtavan paljon suurempi.

Olin esiteininä hirveän kiltti ja auktoriteettiuskoinen, mutta suurimman syyn siihen, etten rötöstellyt ja keppostellut ympäriinsä kuten niin monet ystävistäni kuulemma tekivät, uskon olleen sen, ettei minulla kerta kaikkiaan ollut mielikuvitusta mihinkään tihutöihin. Kävin soittotunneilla ja kuorossa ja ratsastamassa, ja ne muut vapaat ajat hengailtiin kavereiden kanssa kaupungilla: Matin Halpiksessa nuuhkimassa erilaisia ihania dödöjä (violetti Fii 4eva!) ja Anttilassa tsekkailemassa niitä maailman isoimpia julisteita, joissa oli ehkä suutelevan parin siluetti vasten pastellinväristä auringonlaskua tai isotissinen blondi antavassa topissa ja revityissä farkkusortseissa, ehkä nousemassa uima-altaasta tukka märkänä ruoskana harteilla. Oli tärkeää kävellä kauppakeskuksen käytäviä edestakaisin, tunti tolkulla, tietyssä järjestyksessä rullaportaat alas ja kierroksen jälkeen toiset takaisin ylös.
Minä en myöskään saanut pyöriä kartsalla viikonloppuiltaisin, joten menin torin kulmille notkumaan muutaman kaverin kanssa kuudelta perjantai-iltana. Ja lähdin yhdeksältä kotiin, koska kotiintuloaika. En yksinkertaisesti edes tullut ajatelleeksi, että jotenkin toisinkin olisi voinut toimia, tai olla vaikka tottelematta.

Välillä mietin, miten toisenlaista elämäni voisi nyt olla, jos olisin viettänyt vähän rajumman nuoruuden.


Olen ollut muutenkin viime päivinä nostalgisella tuulella ja kaivannut asioita kotona asumisesta. Kyltymätöntä heppailua, koiran lenkitystä. Mutsin kanssa saunomista ja Der Alten katsomista, jopa koeviikkoja ja kerrostalokeskittymän yhteispihalla karjuvia nuorempia lapsia. Kyllä minä sen ymmärrän, etten oikeasti kaipaa takaisin 90-luvulle enkä siihen klaustrofobisen ahtaaseen varsinaissuomalaiseen kylään, en samaan luokkaan niiden liimaa haistelevien moponrassaajapoikien ja tupeerattujen, röökipaikalla seiniin syljeksivien kovismimmien kanssa. Kaipaan siihen henkilökohtaiseen aikaan, kun maailmassa oli järkeä ja järjestys, kaikki oli selvää ja joko oikein tai väärin eikä mitään epämääräisiä harmaita alueita esiintynyt. Oma tulevaisuus ja vaihtoehdot näyttivät mittaamattomilta ja ihan koko maailma vaikutti olevan aivan siinä kädenojennuksen päässä, poimittavissa. Tavallaan toisinaan kaipaan myös siihen maailmanaikaan, kun MTV vasta teki tuloaan Suomeen eikä muitakaan taivaskanavia oikein ollut. Internetistä uneksivat vain muutamat insinöörit ja Makuuneista sai todellakin vain VHS:iä vuokralle eikä ostettua mitään tuhatta eri irtomakeislaatua. Ymmärrän myös kaihoni olevan hyvin etuoikeutetun ja normeihin mahtuvan ihmisen haikailua -  jos olisin kuulunut seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön, ollut vaikkapa liikuntarajoitteinen tai näkövammainen tai jos minulla olisi ollut erilainen etninen perimä, tuskin muistelisin nyt niitä vuosia tällaisten linssien läpi.

Tokihan minuakin koulussa kiusattiin, ketä nyt ei vähän olisi, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen vainoamiseen, mitä jotkut joutuivat kestämään. Syyksihän teini-ikäisille riittää esimerkiksi vähän huono iho tai ärrävika tai punainen tukka - minä kirkasotsaisena oikeudenpuolustajana yritin kerran saada erään erityisen julman, koko yläasteen jatkuneen piinaamisen loppumaan kertomalla luokanvalvojalle: kiusatun nimen ja niiden kiusaajien. Mitään ei tapahtunut, Teroa kidutettiin kolme vuotta lähes päivittäin, ja yhä sitä ajatellessani voin huonosti. Muutama vuosi sitten etsin hänet Facebookista, vain saadakseni tietää hänen olevan yhä elossa. Hän oli, ja vaikutti elävän tavallisennäköistä elämää. Muttei varmaankaan muistele yläastevuosiaan yhtä lämmöllä.

Not all those who wonder wanna know

Luvassa epäkoherenttia horinaa toisiinsa liittymättömistä topiikeista. Ei mitään uutta siis.

Podcastit

Mainitsin jo viime tekstissäni The Incredible Jessica Jamesin ja nyt aiheeseen on palattava jälleen. Ihastuin katsoessani väkevästi pääosaa näyttelevään Jessica Williamsiin (hyvä on, myös hänen vastanäyttelijäänsä Chris O'Dowdiin, mutten yhtä kokonaisvaltaisesti), minkä seurauksena palasin lukemaan sen Hesarin jutun, josta koko leffan alunperin bongasin.

Kyllä, olen niin hip, cool ja pinnalla, että luen Helsingin Sanomista popkulttuurivinkkejä ja sitten testaan niitä innoissani ja nyökyttelen hyväksyvästi ja olen viittä vailla lähettämässä kaalipiirakoita lehden toimitukseen että miten hienoa että joku vielä tämmöistäkin toimittaa.

Jutussa mainittiin Williamsin podcast, 2 Dope Queens, ja yhä edelleen leffan nostattamissa fiilis- ja emansipaatiopäissäni googlasin sen ja kas, nyt olen kuunnellut jo usean jakson. Olen muutenkin löytänyt podcastit aivan vasta ja kuunnellut tätä ennen lähinnä Depressiopäiväkirjoja enkä varsinkaan mitään huumoria, joten tämä on merkityksellistä ajankäyttöä minulle sikälikin. Williamsin ja Phoebe Robinsonin komediapodcast on räävitön, ajankohtainen ja niin hauska, että nauran monesti ääneen sitä kuunnellessani. Ongelmia tästä koituu lähinnä siksi, että kuunteluni sijoittuu tavallisesti linjaliikenneautoon. Olenkin suunnitellut hankkivani tästä syystä sellaiset kunnolliset kuppikuulokkeet (ehkä ne kuuluisat Lidlin tosi hyvät ja halvat), jotta kanssamatkustajilla olisi edes jonkinlainen visuaalinen vinkki etupenkissä höröttävän mytyn huvituksen lähteestä.
Podcastin kuunteleminen herättää minussa oudon samaistumisharhan. Kun Williams ja Robinson sanailevat keskenään, tunnen usein voimakasta ymmärrystä ja vähän sellaista heimotunnetta heitä ja heidän juttujaan kohtaan - ikään kuin olisin millään tavalla heidän viitekehyksessään tai edes koko podcastin kohderyhmässä. Tulee sellainen kevyt ja nuori ja vähän villi olo, ihan kuin olisi todellakin täysin mahdollista vain ottaa passinsa ja varata lennot NYCiin ja alkaa sitten elää siellä ehkä hiukan kuluttavaa mutta antoisaa ja valtavan elämyksellistä struggling young artist -elämää, ajatella mielenkiintoisia, kontroversiaaleja ajatuksia ja hengata muun muassa näiden kahden siistin kuningattaren kanssa. Et jos mä oikeesti tosissani mietin ni mikä mua muka estäis.
Se on mukava tunne, erityisesti kun istuu bussissa kuntopyörällä polkemisen jälkeen hikisenä ja punakkana ja odottaa pääsevänsä kotiin lämmittämään eilistä uuniruokaansa ja nukkumaan puoli kymmeneltä.

Tänään aloin suunnitella kysyväni Facebook-ystäviltäni vinkkejä ruotsinkielisiin podcasteihin. Tiedättehän, helposti seurattavaa ja ymmärrettävää, ei liian puhekielistä ruotsia tai liian skånea, ilmainen.

Summauksena: yleisesti podcasteille vahva suositus, Depressiopäiväkirjoille suositus, Jessica Williamsille ja 2 Dope Queensille erityisvahva suositus.


Makeiset:

Salmiakin ja lakritsin syömisen terveyssyistä lopetettuani jne jne jne. Ikävä ei kai kuole koskaan, mutta olen löytänyt niitä aivan hyviä korvikkeitakin kuten aiemmin olen maininnut. Mm. lempipuotini Roobertin Herkku mutta myös esims Postitalon K-kauppa CandyKing-hyllyineen myyvät BUBSin mansikan ja juustokakun makuisia vaahtotimantteja (ja hyvä on, ensinmainittu myös lakritsin ja juustokakun makuisia, joita olen saattanut joskus salaa ostaa vähän). Sitten kauppoihin on saapunut myös Fazerin kookosmaitosuklaapatukka, joka on uskomattoman herkullinen pötkylä.
Ja siinäpä tärkeimmät siltä saralta.


Tinderistä:

Menin jälleen, kuukausien tauon jälkeen takaisin Tinderiin ja muistin oitis, miten surkea ja masentava paikka se on. Lisäksi se taitaa olla jo samalla lailla passé kuin Facebookkin, siellä pyörii lähinnä vain vanhoja säälittäviä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sinne jälkikasvuaan stalkattuaan tai jonkun coolin kahden vuoden takaisen kesäapulaisen juttuja muistellessaan. Suurimmalle osalle ihmisistä (tässä tapauksessa miehistä, sillä heitä siellä selaan enkä siten osaa sanoa naisten profiileista omaani lukuunottamatta yhtään mitään) tuntuu olevan tolkuttoman vaikeaa laatia itsestään järjellistä profiilia deittipalveluun. Jos ajatellaan, että kyse on kuviin perustuvasta valintamyymälästä, olisiko esimerkiksi kasvokuva hyvä alku? Ja sitten ehkä jopa kasvokuva, jossa näkyvät myös silmät? Ehkä jonkinlainen kokovartalokuvakin, tai aktiivikuva? Ei kolmea samaa suhruista selfietä perättäin (etenkään sillä lailla karmivan meemihenkisesti jatkuvasti lähemmäs zoomattuna), ei kuvia auringonlaskuista, omasta Corollasta tai naapurin suomenajokoirasta. Ei urheilujengin logoa, ei omaa vanhaa hääkuvaa. Ja sitten on vielä semmoinen homma etten ollenkaan ymmärrä mitä varten jengi latailee moiseen profiiliin omia lapsuudenkuviaan. Mitä siinä on oikein taustalla?

Esittelytekstit tunnetusti ovat kyseisessä sovelluksessa yleisesti täysin toissijaisia enkä niihin tässä yhteydessä edes viitsi puuttua - mainittakoon silti, että itse luen ne hyvinkin tarkkaan ja olen elämässäni aiemminkin ihastunut ihmiseen silkan verbaalisen ulosannin perusteella. Tiedän kuitenkin olevani tässä suhteessa häviävän pienessä vähemmistössä eikä minua tässä sovelluksessa varsinaisesti kannusteta mieltymykseni suhteen.

Monesti tunnen syvää turhautumista ja toivottomuutta sovelluksen parissa. Ei ole ketään kiinnostavaa. On kiinnostavia, muttei tule matcheja. Tulee matcheja, mutta kukaan ei aloita keskustelua tai tartu minun aloitukseeni. Keskustelu käynnistyy, mutta treffejä ei koskaan saada onnistumaan. Treffit saadaan onnistumaan, mutta paperilla täydellinen hahmo onkin livenä täysin karismaton tai ilmassa ei vain ole yhden yhtä kipinää. Kipinä tai edes etäinen aavistus siitä on ja tapaillaan, mutta esiin tulee faktoja (mielipiteitä, preferenssejä, tapoja), joiden valossa suhde ei vain voi jatkua - tai sitten se kipinää enteilevä väreily osoittautuukin silkaksi kangastukseksi, eikä missään leimua edes revontulia.
Ja niin palaan kotiin jälleen kerran yksin.
Ja vanhenen yksin.
Ja kuolen yksin.
Eikä kukaan koskaan poista profiiliani Tinderistä, eikä siihen yhäkään tule yhtään matchia.

Silti palaan sinne aina uudestaan ja uudestaan, sillä a) tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat tavanneet nykyisen, hyvän, kunnollisen ja ihanan kumppaninsa siellä, rakastuneet ja ostaneet yhteisen asunnon ja elävät nyt elämäänsä onnellisina loppuun saakka Tinder-matchinsa rinnalla. Ja b) en oikein keksi missä muuallakaan ihmisiä nykyään voisi tavata, kun ei enää jaksa dogabailatakaan viikonloppuja läpeensä, viikoista nyt puhumattakaan.
Oma hauska ilmiönsä ovat kaverit, joita pyytää hommaamaan itselleen sokkotreffit jonkun oman kaverinsa kanssa. "Joo totta kai! Pitäis vaan ensin keksiä joku sopiva ja kiva tyyppi, on niin monta semmosta vähän epämäärästä..." Miten jokaisen tuttavapiiriin kuuluu kyllä oikeanikäisiä mutta muuten epäilyttäviä ja ehkä elämäntavoiltaan vähän kyseenalaisia sinkkumiehiä?

Olisinpa Uskomaton Jessica James.

Olen ollut lukutoukka koko elämäni. Opin lukemaan kuusivuotiaana, mistä alkaen luin kaiken käsieni ulottuvilla olevan. Tästä johtuen olen myös pilannut itseltäni useita hienoja teoksia lukemalla ne liian nuorena - tämä ei luonnollisestikaan auttanut myöskään ainoan lapsen helmasyntiin, pikkuvanhuuteen.
(Toisinaan omaa lapsuuttani muistellessani ihmettelen, miten minulla ylipäänsä oli ainuttakaan omanikäistäni kaveria. Minun on täytynyt olla ikätovereilleni enimmäkseen täysin sietämätön, ja sitä paitsi vietinkin aikaani kernaammin aina aikuisten kanssa. Niillä oli yleensä huomattavasti kiinnostavammat jutut, ainakin silloin kun eivät huomanneet minun kuuntelevan.)

Lukeminen on siis ollut elimellinen osa minua aina. Kuitenkin muutama vuosi sitten elämäntilanteestani ja muista tekemistäni valinnoista johtuen energiani ja aivokapasiteettini ei enää tuntunut riittävän lukemiselle. Vierähti vuosi, sitten toinen, joina en lomia ja pitkiä lentomatkoja mukaan laskematta lukenut juuri mitään. Ja - tämä kuulostaa nyt väistämättä hieman kornille, pahoittelen - kävi niin, että sieluni näivettyi. En huomannut sitä silloin, mutta kielestä, joka oli aina ollut minulle elinehto ja heti hengittämisestä seuraava välttämätön toiminto, olikin tullut jotain syrjääntyönnettävissä olevaa, toisarvoista - tai ehkä minun arkeeni liian kallista, kuin italialainen erikoiskahvi tai ne Stockalta ostettavat, yksinkertaisin mutta linjakkain etiketein varustetuissa läpinäkyvissä astioissa myytävät, santelipuun ja sitruunaruohon tuoksuiset vessanpesuaineet.
Samalla kirjoittamiseni lakastui. En moneen vuoteen tuntenut tarvetta ilmaista itseäni kirjoitetuin sanoin, en, vaikka minua siihen erikseen kehotettiinkin.

Sen olisi pitänyt olla huolestuttavaa, se oli hälyttävää, mutta minun olisi pitänyt säikähtää sitä paljon enemmän ja ymmärtää, että olin vaarassa menettää jotain minuudestani.

Viime vuonna aloin lopulta elpyä ja tunnelikatseenikin laveni jälleen vähitellen. Löysin kirjat uudestaan ja kas, halusin alkaa myös itse kirjoittaa taas. Käynnistyminen on ollut hieman kankeaa ja väliin väkinäistäkin, mutta ruoste on pikku hiljaa karisemassa: löydän jo toisinaan oman ääneni, ehkä vielä vain virke kerrallaan mutta kuitenkin.

Joulunpyhinä sain äidiltä lainaksi Nathan Hillin Nixin, 700-sivuisen järkäleen, jonka sisäänhengitin neljässä päivässä. Tempauduin monipolviseen ja -ääniseen tarinaan täysin, joka sivua himoiten, kuumeisesti toivoen sen jatkuvan ikuisesti (ensimmäiset 400 sivua kiskoin lähes taukoja pitämättä tapaninpäivän aikana, sohvallani retkottaen ja silmät palaen). Sen verran muistan vielä aktiivilukuajoistani, että moista uppoutumista on syytä vaalia yksisarvisena: tuollaisten matkojen vuoksi on toisinaan maltettava lukea joskus jotain vähän matalalentoisempaakin - ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei moisia helmiä ole olemassa niin paljon kuin ihmisen pitää lukea ollakseen onnellinen.

Sain joululahjaksi lahjakortin Stockmannille, joten säntäsin ensitilaisuuden tullen Akateemiseen lehteilemään ja nuuhkimaan uutuusteoksia (sillä painomuste on parasta huumetta). Huolellisen kiertelyn ja punnitsemisen tuloksena päädyin ottamaan yhden kotimaisen uutuuden ja yhden kansainvälisen arvostelumenestyksen: Juha Itkosen Minun Amerikkani ja Zadie Smithin Swing Timen.

Itkoseen tartuin saman tien. Hänen tuotantoaan rakastan ja olen rakastanut aina, jo Myöhempien aikojen pyhistä alkaen. Anna minun rakastaa enemmän teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen, ehkä samaistumispintojensa vuoksi, ja ehkä juuri samasta syystä Perhoset puolestaan saivat aikaan lievän pettymyksen; pidin minä siitäkin, paikoin kovastikin, mutten langennut siihen ja sen maailmaan yhtä pidäkkeettä kuin olisin halunnut.
Nyt siis jotain hieman erilaista, dokumentaristisempaa. Yllätyin Itkosen Amerikka-faniudesta, vaikkei varmaankaan olisi pitänyt; yllätyin, sillä tunnistan tuosta kiehtovuudesta ja samalla sen aiheuttamasta lievästä nolostumisesta itseni,

Tuntuisi älykkäämmältä olla samalla tavalla kiinnostunut Venäjästä (---).

Niinpä.

Itkonen ei tyylilajin muutoksesta huolimatta petä. Hän kirjoittaa kauniisti ja kuvaa tapahtumia sekä niiden aiheuttamia mielenliikkeitä tunnistettavasti, samaistuttavasti. Hän luo sattumalta kohtaamistaan ihmisistä henkilöitä tarinaansa, kuvittelee näille tarvittaessa elämän ja kohtalon, moraalin ja valinnat, kehykset. Hän on tässä taitava, henkilöt ovat uskottavia, myötätuntoakin herättäviä.
Mutta kuitenkin, jokin Itkosen kuvauksissa nostaa toistuvasti niskakarvani pystyyn. Tummaihoinen, jostain syystä hän kokee tarpeelliseksi mainita kohtaamiensa ihmisten ihonvärin toistuvasti, aivan kuin se olisi heidän ulkoisessa olemuksessaan ainoa huomionarvoinen tai jollain lailla se kaikkein definitiivisin seikka. Ehkä se hänelle onkin - ja jos näin on, kertoo se puolestaan hänestä asioita, joita en ehkä olisi halunnut edes tietää. Toki se on teoksen luonteen ja tarkoituksen huomioonottaen ajoittain kohtalaisen perusteltua, mutta monesti vain täysin tarpeetonta ja liian irrallinen huomio oikeuttaakseen itsensä.
Lisäksi, olkoonkin ettei POC:lle ole suomenkielessä järkevää ja täsmällistä mutta latautumatonta vastinetta, tummaihoinen, musta, afroamerikkalainen ja erityisesti värillinen kuulostavat termeinä paitsi hieman vanhanaikaisilta myös turhan luokittelevilta ja, no, latautuneilta.
Lisäksi kohta

Ganoo on kuulemma suurin piirtein saman ikäinen, samaa etnistä taustaa edustava (Amerikassa tällä on enemmän merkitystä kuin Suomessa), mielellään ehkä jollain tasolla tuttukin henkilö, joka on riistänyt sinulta urasi: kirjailijan tapauksessa toisin sanoen kirjoittanut ne kirjat, jotka olisit halunnut kirjoittaa ja saavuttanut niillä menestyksen, josta voit vain ikuisesti unelmoida.

kuulostaa täsmennyksensä osalta miltei yksinomaan naiivilta, jopa banaalilta: Amerikassa tällä on enemmän merkitystä kuin Suomessa, todellako? Kyse ei varmaankaan voi olla siitä, että Suomessa asuvalla valkoisella ihmisellä sama etninen tausta ei tarkoita toistaiseksi juuri mitään, sillä se on oletusarvo - voi todellakin olla, ettei Suomessa asuvalla sadannen polven kantasuomalaisella ole yhäkään tuttavapiirissään tai edes yleisessä kokemushorisontissaan ketään jotain toista etnistä taustaa edustavaa henkilöä, eikä eri etninen tausta siten edes ole hänelle minkäänlainen faktori.

Sitten on kaikkien Juhan kehittelemien tarinoiden läpitunkema heteronormatiivisuus. Kun Itkonen kuvittelee tuntemattomalle henkilölle perheen, hän mainitsee olemassaolevan tai jo päättyneen heteroparisuhteen, aviomiehen tai -vaimon, poikkeuksetta, sillä se on ilmeisesti olennaisen tärkeää. Vai onko se hänelle ainoa mieleentuleva vaihtoehto?

Lopulta on vielä yksi juttu, josta itse otin miedon kipinän. Se on aivan mitättömän pieni sivuseikka, tuskin edes maininta, ja ymmärrän kyllä kipinäni leimahtaneen siitä omanapaisesta tosiasiasta, että olen itse (jatkuvasti enemmän ja enemmän) tatuoitu, muun muassa käsivarsistani. Eikä se silti tarkoita, että minulla olisi ollut millään mittapuulla kova elämä tai että olisin sen johdosta (uskomatonta!) automaattisesti kamanvetäjä tai edes alkoholisti.

Nainen näyttää siltä, että on jo ehtinyt nähdä elämästä muitakin kuin valoisia puolia. Juonut, käyttänyt aineita, mutta ryhdistäytynyt sitten, saanut tämän työpaikan josta aikoo nyt pitää kiinni. Käsivarsissa on tatuointeja, periaatteessa kai vaaleat hiukset viimeksi kauan sitten värjätyt. Hampaat ovat huonot.

Ruokkomattomat hiukset ja erityisesti huonot hampaat vielä jotenkin hyväksyn merkkinä jonkinlaisesta (menneestä) rappiotilasta - jos siis puhutaan siitä perinteisestä meth mouthista eikä mistään lievästä nököhampaisuudesta tai vaikka röökin kellastamista leegoista (jota toki sitäkin voi ehkä pitää eräänlaisena elämänvalintojen tuloksena). Mutta tatuoidut käsivarret, miksi ne on olennaista mainita tämän kuvauksen yhteydessä? Jotenkin kaipaisin näiden yhteydessä jonkinlaista disclaimeria Juhalta, osoitusta siitä, että hän elää ihan nykyajassa moderneine mielleyhtymineen, ja että tämänkaltaiset luonnehdinnat ovat vain tarinankerronnallisissa funktioissa mutta eivät muuten edusta hänen arvomaailmaansa ytimeltään. Sillä nyt syntyvä vaikutelma on näiltä osin vähän tunkkainen, jotenkin kovin sovinnainen ja oudon keskustalainen, enkä haluaisi uskoa sellaista ihailemastani käytännössä oman sukupolveni äänestä.

Seuraavaksi tartun Swing Timeen, heti kun saan oman kappaleeni Iltasaduista kapinallisille tytöille luettua loppuun.


Lopuksi vielä mihinkään liittymätön, nukkumaanmenoajan vuoksi pikainen maininta Netflixin The Incredible Jessica Jamesista. Katsoin eilen, olen myyty. Myyty, kuulitteko! Katsokaa se!