Aww I wish I could - but I don't want to

Sanottakoon heti kärkeen, että olen tutustunut Aziz Ansari -caseen sangen pintapuolisesti, enkä siksi lähde ruotimaan sitä sen tarkemmin saati ottamaan juuri siihen kantaa puolesta tai vastaan. Tämä Hesarissa julkaistu Tuomas Peltomäen kolumni kuitenkin sai minut pohtimaan asiaa, jota käsiteltiin jonkin verran julkisuudessa Cat Person -novellin ilmestyttyä viime vuoden loppupuolella: oikeutta muuttaa mieltään seksin harrastamisesta ns. kesken pelin.

Kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa, jossa ensin saattaa olla hyvinkin innoissaan petipuuhista uuden (tai miksei entuudestaan tutunkin) hahmon kanssa, mutta jossa innostus sitten on myöhemmin syystä tai muusta laantunut. Kukapa ei tuolloin olisi tullut ajatelleeksi tehneensä lupauksen harrastaa seksiä, ja että olisi noloa, tahditonta tai jopa törkeää moista luvattuaan mennä pyörtämään puheensa ja sanoa että ei sittenkään, kiitos. Miksi ilmassa värjyvä seksin häive tulkitaan niin pyhäksi, että mielensä muuttaminen sen suhteen tuntuu, no, pyhäinhäväistykseltä ja sikamaiselta petokselta? Kuten Sexpon seksuaaliterapeutti Henriikka Sundell Hesarin haastattelussa sanoo,

”Sitä pidetään eräänlaisena reiluuden etikettinä, ettei jo annettua suostumusta vedetä yhtäkkiä takaisin. Seksi on vakava asia, jolla ei voi lähteä pelleilemään – suostumusta ei voi vetää takaisin tai kaikki menee pieleen.”

Varmasti tämä toimii tietyllä frekvenssillä kaikessa elämässä, etenkin hieman toisilleen vieraampien ihmisten kesken. Menet vaikkapa kollegan tai jonkun puolitutun luo kyläilemään, tämä tarjoutuu keittämään kahvit ja sanot että mikäpä siinä, kyllähän tässä kupponen maittaisi. Kun kahvi on tippunut, on sumpinhimosi kuitenkin jo ehtinyt mennä ohi - tuntuisi silti tahdittomalta ja tökeröltä sanoa ihmiselle, joka varta vasten on kiehauttanut pannullisen mokkaa sinua varten, että itse asiassa antaapa sittenkin olla, aamulla on aikainen herätys ja vähän närästääkin. Tai että ei vaan teekään enää mieli.

Vanhana käytöstapojen arvostajana minua toki ilahduttaa, että ihmiset miettivät asioita myös muualta kuin omasta välittömästä fiiliksestään käsin, ja ehkä joskus jopa vähän jonkun toisen perspektiivistä. Mutta silti. Ensinnäkään minusta seksiä ei pitäisi koskaan harrastaa kohteliaisuussyistä, tai siksi että kokee olevansa jollekulle jotakin, vaikkapa nyt pikku penetraation velkaa. 

Toisekseen, aivan varmasti sille osapuolelle, joka seksiä on odottanut pikapuoliin harrastavansa ja onkin nyt mahdollisesti jäämässä ilman, tilanne on epämukava, ehkä jopa fyysisesti tukala. Toisaalta sille, jonka mieli on matkalla muuttunut ja jota ei enää koko homma hotsitakaan, tilanne on myös epämukava, ehkä jopa fyysisesti tukala: kumman mielipaha tai epämukavuus tulisi arvottaa korkeammalle? Onko "oikeus seksiin" (mikä merkillinen sanapari, ja mikä kammottava ajatus: että tällaisia oikeuksia jokuko jossain myöntää ja samalla jollekulle toiselle langettaa velvollisuuden sitä tarjoilla) tärkeämpi kuin itsemääräämisoikeus?

Mitä vonkaamiseen tulee, se on minusta yksinomaan vaivaannuttavaa ja jo itsessään melkoinen turnoff. Jos ajatellaan sen tavoitteen olevan tavallisesti tilanteen päättyminen seksiin, toimii se sangen usein siis (ainakin omalla kohdallani, muiden puolesta en toki voi puhua) itseään vastaan. Lisäksi hiukan ehkä hurskastellen olen monesti miettinyt, eikö seksi tunnu jotenkin epätäydemmältä ja -tyydyttävämmältä, jos sen tietää olevan tulosta vain pitkällisestä maanittelusta ja ylipuhumisesta sen sijaan että se olisi kaikkien osapuolien yhtäläisesti haluama toimitus? 

Koko aihe tai edes case Ansari ei toki itsessään tyhjene vaivatta ja yksiselitteisesti mihinkään yleismaailmalliseen totuuteen, ainakaan tässä bloggauksessa. Minusta päälinjauksena voi yhä pitää, että kenenkään ei voi odottaa lukevan kenenkään toisen ajatuksia, ja että jokainen on vastuussa itsestään, ensisijaisesti itselleen. Jos alkaa tuntua, ettei sittenkään huvita, olisi velvollisuus omaa itseään ja hyvinvointiaan kohtaan kieltäytyä, selvästi ja pontevasti. Tämä ei luonnollisestikaan poista problematiikkaa siitä, että kieltäytyminen voi joskus olla eri syistä ja vaikkapa valtasuhteista johtuen hankalaa tai jopa mahdotonta. Tämä ei myöskään poista sitä, että erityisesti tämänkaltaisissa herkissä ja helposti haavoittavissa tilanteissa (mutta ehkä monesti muutenkin ihmisten kesken oltaessa) on hyvä olla aistit avoimina, valmiina kuuntelemaan ja vähän tulkitsemaankin toista, eikä yrittää piiloutua suorien kieltojen puuttumisen taakse.

Missään tapauksessa en tässä(kään) yhteydessä yritä väittää, että minkäänlainen pakottaminen tai painostaminen, fyysinen tai verbaalinen tai yhtään minkäänlainen, olisivat ikinä ok ja koskaan kenenkään muun kuin pakottajan vastuulla.

 

Toisaalta minua myös kylmää ajatus seksistä tai ylipäänsä ihmistenvälisestä kanssakäymisestä liikesuhteena, jossa kaikesta sovitaan etukäteen kirjallisesti ja allekirjoituksin, kuten LegalFling-sovelluksessa kaavaillaan. Voitaisiinko olla vain vähän... inhimillisempiä ja empaattisempia toisiamme kohtaan?