Minä en pidä ruokakaupassa käymisestä. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että käyn kaupassa useimmiten väsyneenä, nälkäisenä ja kiireessä, säntään sisään ja yritän selviytyä ulos mahdollisimman pikaisesti. Ei siis ole lainkaan tavatonta, että puolet hankinnoistani jää suorittamatta, kun en muista mitä piti ostaa (kyllä, käytän muistilappuja), en pääse koskaan kaupassa niin pitkälle että saisin tarvitsemani tai sitten en löydä kaikkea kyllin kätevästi, turhaudun, kiivastun ja poistun.
Kas näin aikuinen pyörittää talouttaan.
Kaikkein hirveintä kuitenkin on, kun on pakotettu asioimaan vieraassa ruokakaupassa. Ensinnäkin: mikähän vitun homma on se, etteivät tuotteet tai tuoteryhmät edes saman ryhmän myymälöissä ole mitenkään yhteismitallisessa muodostelmassa? Että kun yhdessä puodissa vaikkapa nyt keksit ovat siellä ihan perukoilla, takaseinustan hyllyillä, niin toisaalla ne sitten ovatkin keskellä jotain ateriaratkaisu- ja kuivamuonahyllyköitä? Ja kun yhdessä paikassa pyykinpesuaineet tulevat maustehyllyn jälkeen, niin toisessa ne sitten ovatkin ihan kokonaan omassa siivessään, jossain puolen kilometrin päässä kaikesta muusta? Juotavat Skyrit: jugurttihyllyssä vai välipalatuotteiden osastolla? Ehkä jossain ihan muualla? Ikinä et voi tietää!
Kokonaan oma hampaidenkiristelyn aiheensa on sitten se, miten lähikaupassani muutettiin taannoin hyllyjärjestystä ja samalla pilattiin melkein minun elämäni: miten on niin, että esimerkiksi pellavansiemenrouhe on jauhojen, suurimoiden ja leivontatarvikkeiden kanssa samalla käytävällä, mutta kokonaiset pellavansiemenet puolestaan pähkinöiden seurassa muutama käytävä toisaanne? MITENN
Eikä seuraavassa kaupassa tietenkään ole mitään takeita siitä, mistä moisia kannattaisi edes alkaa etsiä.
Olisiko liian vaikeaa tehdä näihin edes jotain suunnitelmaa? Vaikka järkeenkäymätöntäkin mutta edes samalla lailla absurdia joka liikkeeseen?
Toinen valituksenaiheeni koskee erityisesti S-ryhmän ruokakauppojen surkeita makeisvalikoimia. Olin terveyssyistä pakotettu vierottautumaan salmiakista ja lakritsista jo jokin aika sitten, mikä luonnollisesti huononsi elämänlaatuani merkittävästi. Sittemmin jouduin opettelemaan hedelmä- ja toffeemakeisten käytön, sillä muuten on mahdoton yrittää syödä noin kahtasataa grammaa makeisia päivittäin, kuten tavoitteeni on. Mikään ei tietenkään voi korvata mustia suolaisia nameja, mutta olen silti onnistunut löytämään muutamia ihan ookoita korvikkeita: siniset Mariannet (joiden oikea nimi on tietysti Marimint mutta jota ei jostain syystä enää käytetä) sekä Tsinuskitoffee (jonka oikea nimi puolestaan on Kultatoffee, jota ei myöskään tuntemattomasta syystä enää käytetä). Kumpaakaan näistä ei saa pussimuotoisena mistään S-kaupasta. Oikeasti mistään oikeasti ikinä. Onneksi jälkimmäistä tarjoillaan myös patukkamuodossa ja niitä sentään saa melkein jokaisesta Alepastakin.
Eikä Roobertin Herkku kai ikinä laajenna Kallioon.
Muita asioita, joista olen saanut sisäisiä silakkakohtauksia tänään:
- ihmisruuhkassa edessä päämäärättömästi maleksivat ihmiset
- liukuportaiden eteen pööpöilemään pysähtyvät ihmiset
- typeriä ja kuluneita puujalkoja suurieleisesti hauskoina juttuina kertovat ihmiset
- puolivillaisia, puoliväliin ajateltuja ja punnitsemattomia mutta tavattoman jyrkkiä mielipiteitä esittävät ihmiset ("Nykynuoret ei enää edes tiedä, milloin Suomella on itsenäisyyspäivä! Telkkarista näin yhessä ohjelmassa, ei ne tiedä!" "Siis mitä ohjelmaa sä oikein olet katsonut?" "No sitä Paratiisihotellia.")
- ihmiset
Ängh.
27.10.2017
17.10.2017
So I'm leaving you with the burden of proof and a strong case of reasonable doubt
Harvey Weinsteinin elämä ja teot sekä niiden julkitulon laukaisema #metoo-kampanja velloo somessa kiivaana. Osallistuin siihen itsekin, ja olen kiinnostuneena seurannut erilaisia aihetta koskettelevia kannanottoja sekä keskusteluja.
Aluksi pohdin, voinko edes osallistua kampanjaan puhtain sydämin. Ainoa mieleeni tullut selvä ahdistelutapaus oli, kun ollessani 17-vuotias osallistuin silloisen työpaikkani hampurilaisravintolan pikkujouluihin, ja kaikkein ylin esimieheni, ravintolapäällikkömme, kouraisi minua puolihuolimattomasti takapuolesta tanssilattialla. Että lasketaanko sitä sitten jos vaan kerran on käynyt, ja siitäkin on jo 20 vuotta aikaa, ja eihän se nyt oikeastaan mitään edes ollut, ehkä vahinko. Kunnes aloin muistaa yhtä ja toista: huorittelua, kiinnikäymisiä, painostamista - niitä maailman tavallisimpia juttuja, jotka omassakin mielessä ovat jo niin normalisoituneita ja parhain päin seliteltyjä, että niitä joutui erikseen kaivelemaan ja nimeämään aivojensa perukoilta.
Ja jos tätä oli hankalaa hahmottaa, kuinka vaikeaa onkaan tunnistaa henkistä pahoinpitelyä ja emotionaalista hyväksikäyttöä. Ei niitä perinteisimpiä tuntemattomien känniläisten solvauksia ja uhkailuja, vaan parisuhteessa tapahtuvaa hienovaraista vallankäyttöä, sitä vaikeasti ulkopuoliselle sanallistuvaa ja salavihkaisesti arkistuvaa julmuutta. Vähättelyä, mitätöimistä, yksinjättämistä. Valehtelua, pettämistä, kaiken kiistämistä kirkkain silmin. Sitä sellaista kun toinen sanoo että "en mä voi tietää nyt, haluanko enää huomenna olla sun kanssa", ja vaikka siinä hetkessä tietäisi sen olevan hirveän väärin ja askelmerkki sille, että nyt pitäisi viimeistään, ihan todella viimeistään lähteä ja lyödä ovi kiinni perässään eikä katsoa taakseen kertaakaan, sitä ei kuitenkaan lähde vaan jää, kauhusta laajennein sydämin odottamaan sitä kuuluisaa huomista.
Ja jäätyään syyttää itseään, soimaa ja parjaa, häpeää ja kaunistelee, koska ei osannut suojella itseään paremmin. Koska itse jätti itsensä heitteille.
Näiden myötä huomasin myös miettiväni, mistä tällaisen tunnistaa väkivallaksi - tai kvaalaako se siihen kategoriaan ensinnäkään. Että missä kohtaa yhden ihmisen tunteista tulee toisen ihmisen vastuualuetta, ja että eikö parisuhteesta ole kumpi tahansa koska tahansa vapaa lähtemään, ja että eikö jääminen olekin sen jääjän oma valinta, ja siten omaa tyhmyyttä? Mikä erottaa satunnaisen huonotuulisuuden ja suutuspäissään sanotun emotionaalisesta hyväksikäytöstä? (Sanoisin tähän viimeisimpään epätieteellisesti ja kyökkipsykologin arvosanalla että toistuvuus ja harkittuus; toisaalta en kyllä usko siihenkään, että riidan turvin saa sanoa mitä tahansa, ja riidan sopiminen sitten pyyhkii kaiken sanotun maan päältä, koska mähän nyt sanoin mitä sylki suuhun tuo kun olin niin raivona.)
Mutta: yhtä vähän kuin raiskaus on liian lyhyen hameen, humalan, reittivalinnan tai yhtään minkään muunkaan tekosyyn vika, aivan yhtä vähän on henkinenkään väkivalta kenenkään muun kuin väkivallan tekijän syytä. Luonnollisesti jokaisen tunteet - aivan kuten orgasmitkin - ovat lopulta jokaisen omalla vastuulla. Eroa on kuitenkin sillä, reagoiko henkilö A henkilön B sanomaan neutraaliin asiaan suhteettomalla tunnereaktiolla, vai pyrkiikö henkilö B tieten tahtoen satuttamaan henkilöä A sanomallaan.
Kuten varmasti olen aiemminkin maininnut, kävin viimeisimmän eroni tiimoilta jonkin aikaa terapiassa. Pyrin tällä välttämään sitä edellisen eroni, sen Suuren Eron aiheuttaman osasiin purkautumiseni, ja ehkä saamaan jotain käyttökelpoisia työkaluja tunnehommiin. Sen myötä ymmärsin taas paremmin Paulo Coelhon ja Dr. Philin valtavaa suosiota, sillä - kuinka ollakaan! - asiat, joita terapeuttini minulle kiteytti, eivät olleet uusia tai millään lailla tuikimullistavia. Tajunnanräjäyttäviä niistä teki se, että joku itseni ulkopuolelta kertoi minulle niitä ääneen: yksinkertaisia toteamuksia minusta ja elämästäni, summauksia, jotka nostivat näkyvilleni sen, mikä oli hautautunut kaiken muun tauhkan alle ja painunut unohduksiin.
Esimerkki: terapeuttini sanoi minua kuunneltuaan, että vaikuttaa siltä, että otan kovasti vastuuta itselleni kaikesta suhde-elämässäni tapahtuneesta. Vastasin tähän sietäväni hyvin huonosti ihmisiä, jotka ajelehtivat elämässään tekemättä ainuttakaan oikeaa valintaa itse, äimistellen heille vain tapahtuvia asioita ja yrittäen sitten selvitä niiden kanssa; että itse haluan ainakin olla aktiivisia valintoja tekevä yksilö, joka siten kantaa myös vastuun valinnoistaan.
"Sillä", terapeuttini sanoi, "on eroa, tapahtuuko sinulle asioita vai tekeekö joku niitä asioita sinulle."
Tästä on kyse.
Parisuhde on merkillinen juttu. Periaatteessahan sen kai ajatellaan romanttisesti perustuvan sille, että sen toisen toisten kanssa halutaan olla, koska sen kanssa on hyvä olla - toki variaatiot ja toteutukset ovat moninaiset, mutta karkeasti yksinkertaistettuna modernissa länsimaisessa parisuhteessa lie pohjimmiltaan kyse tästä. Että te olette yksikkö, yhdessä tarvittaessa vaikka koko muuta ihmiskuntaa vastaan; että teidän on luottamus, turvallisuus ja halu, toistaiseksi, amen; että vaikka maailma ympäriltä palaisi, se toinen ihminen olisi aina kompassin pohjoinen, eikä selviämiseen tarvittaisi muuta. (Pahoittelen jyrkän monogaamista näkökulmaani - tietoni polysuhteista ovat kuitenkin niin onnettomat, etten edes yritä lähteä soveltamaan tuntemiani lainalaisuuksia niihin tai väittää niistä jotain, mitä en mitenkään pysty tietämättömyyttäni perustelemaan.)
Että ihminen, jonka pitäisi olla se kaikkein lähin ja turvallisin, onkin se, joka alkaa puhkoa reikiä itsetuntoon - ehkä kypsymättömyyttään, ehkä omien haavojensa vuoksi, ehkä koskei osaa muutakaan? - se voi pirstoa ihmisen pahan kerran.
Lohduttoman moninaiset ovat tavat, joilla ihmiset toisiaan satuttavat.
Aluksi pohdin, voinko edes osallistua kampanjaan puhtain sydämin. Ainoa mieleeni tullut selvä ahdistelutapaus oli, kun ollessani 17-vuotias osallistuin silloisen työpaikkani hampurilaisravintolan pikkujouluihin, ja kaikkein ylin esimieheni, ravintolapäällikkömme, kouraisi minua puolihuolimattomasti takapuolesta tanssilattialla. Että lasketaanko sitä sitten jos vaan kerran on käynyt, ja siitäkin on jo 20 vuotta aikaa, ja eihän se nyt oikeastaan mitään edes ollut, ehkä vahinko. Kunnes aloin muistaa yhtä ja toista: huorittelua, kiinnikäymisiä, painostamista - niitä maailman tavallisimpia juttuja, jotka omassakin mielessä ovat jo niin normalisoituneita ja parhain päin seliteltyjä, että niitä joutui erikseen kaivelemaan ja nimeämään aivojensa perukoilta.
Ja jos tätä oli hankalaa hahmottaa, kuinka vaikeaa onkaan tunnistaa henkistä pahoinpitelyä ja emotionaalista hyväksikäyttöä. Ei niitä perinteisimpiä tuntemattomien känniläisten solvauksia ja uhkailuja, vaan parisuhteessa tapahtuvaa hienovaraista vallankäyttöä, sitä vaikeasti ulkopuoliselle sanallistuvaa ja salavihkaisesti arkistuvaa julmuutta. Vähättelyä, mitätöimistä, yksinjättämistä. Valehtelua, pettämistä, kaiken kiistämistä kirkkain silmin. Sitä sellaista kun toinen sanoo että "en mä voi tietää nyt, haluanko enää huomenna olla sun kanssa", ja vaikka siinä hetkessä tietäisi sen olevan hirveän väärin ja askelmerkki sille, että nyt pitäisi viimeistään, ihan todella viimeistään lähteä ja lyödä ovi kiinni perässään eikä katsoa taakseen kertaakaan, sitä ei kuitenkaan lähde vaan jää, kauhusta laajennein sydämin odottamaan sitä kuuluisaa huomista.
Ja jäätyään syyttää itseään, soimaa ja parjaa, häpeää ja kaunistelee, koska ei osannut suojella itseään paremmin. Koska itse jätti itsensä heitteille.
Näiden myötä huomasin myös miettiväni, mistä tällaisen tunnistaa väkivallaksi - tai kvaalaako se siihen kategoriaan ensinnäkään. Että missä kohtaa yhden ihmisen tunteista tulee toisen ihmisen vastuualuetta, ja että eikö parisuhteesta ole kumpi tahansa koska tahansa vapaa lähtemään, ja että eikö jääminen olekin sen jääjän oma valinta, ja siten omaa tyhmyyttä? Mikä erottaa satunnaisen huonotuulisuuden ja suutuspäissään sanotun emotionaalisesta hyväksikäytöstä? (Sanoisin tähän viimeisimpään epätieteellisesti ja kyökkipsykologin arvosanalla että toistuvuus ja harkittuus; toisaalta en kyllä usko siihenkään, että riidan turvin saa sanoa mitä tahansa, ja riidan sopiminen sitten pyyhkii kaiken sanotun maan päältä, koska mähän nyt sanoin mitä sylki suuhun tuo kun olin niin raivona.)
Mutta: yhtä vähän kuin raiskaus on liian lyhyen hameen, humalan, reittivalinnan tai yhtään minkään muunkaan tekosyyn vika, aivan yhtä vähän on henkinenkään väkivalta kenenkään muun kuin väkivallan tekijän syytä. Luonnollisesti jokaisen tunteet - aivan kuten orgasmitkin - ovat lopulta jokaisen omalla vastuulla. Eroa on kuitenkin sillä, reagoiko henkilö A henkilön B sanomaan neutraaliin asiaan suhteettomalla tunnereaktiolla, vai pyrkiikö henkilö B tieten tahtoen satuttamaan henkilöä A sanomallaan.
Kuten varmasti olen aiemminkin maininnut, kävin viimeisimmän eroni tiimoilta jonkin aikaa terapiassa. Pyrin tällä välttämään sitä edellisen eroni, sen Suuren Eron aiheuttaman osasiin purkautumiseni, ja ehkä saamaan jotain käyttökelpoisia työkaluja tunnehommiin. Sen myötä ymmärsin taas paremmin Paulo Coelhon ja Dr. Philin valtavaa suosiota, sillä - kuinka ollakaan! - asiat, joita terapeuttini minulle kiteytti, eivät olleet uusia tai millään lailla tuikimullistavia. Tajunnanräjäyttäviä niistä teki se, että joku itseni ulkopuolelta kertoi minulle niitä ääneen: yksinkertaisia toteamuksia minusta ja elämästäni, summauksia, jotka nostivat näkyvilleni sen, mikä oli hautautunut kaiken muun tauhkan alle ja painunut unohduksiin.
Esimerkki: terapeuttini sanoi minua kuunneltuaan, että vaikuttaa siltä, että otan kovasti vastuuta itselleni kaikesta suhde-elämässäni tapahtuneesta. Vastasin tähän sietäväni hyvin huonosti ihmisiä, jotka ajelehtivat elämässään tekemättä ainuttakaan oikeaa valintaa itse, äimistellen heille vain tapahtuvia asioita ja yrittäen sitten selvitä niiden kanssa; että itse haluan ainakin olla aktiivisia valintoja tekevä yksilö, joka siten kantaa myös vastuun valinnoistaan.
"Sillä", terapeuttini sanoi, "on eroa, tapahtuuko sinulle asioita vai tekeekö joku niitä asioita sinulle."
Tästä on kyse.
Parisuhde on merkillinen juttu. Periaatteessahan sen kai ajatellaan romanttisesti perustuvan sille, että sen toisen toisten kanssa halutaan olla, koska sen kanssa on hyvä olla - toki variaatiot ja toteutukset ovat moninaiset, mutta karkeasti yksinkertaistettuna modernissa länsimaisessa parisuhteessa lie pohjimmiltaan kyse tästä. Että te olette yksikkö, yhdessä tarvittaessa vaikka koko muuta ihmiskuntaa vastaan; että teidän on luottamus, turvallisuus ja halu, toistaiseksi, amen; että vaikka maailma ympäriltä palaisi, se toinen ihminen olisi aina kompassin pohjoinen, eikä selviämiseen tarvittaisi muuta. (Pahoittelen jyrkän monogaamista näkökulmaani - tietoni polysuhteista ovat kuitenkin niin onnettomat, etten edes yritä lähteä soveltamaan tuntemiani lainalaisuuksia niihin tai väittää niistä jotain, mitä en mitenkään pysty tietämättömyyttäni perustelemaan.)
Että ihminen, jonka pitäisi olla se kaikkein lähin ja turvallisin, onkin se, joka alkaa puhkoa reikiä itsetuntoon - ehkä kypsymättömyyttään, ehkä omien haavojensa vuoksi, ehkä koskei osaa muutakaan? - se voi pirstoa ihmisen pahan kerran.
Lohduttoman moninaiset ovat tavat, joilla ihmiset toisiaan satuttavat.
12.10.2017
Hei miks koitat saada mun laivan uppoamaan ennen kuin sitä on ees kastettukaan
Olen ihaillut Anu Silfverbergiä kirjoittajana niin kauan kuin jaksan muistaa. Tänään sattumalta törmäsin hänen Long Playlle kirjoittamaansa Sivuääneen tyttöjen päivän Girls Takeoverista; jutun lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi järjestänyt kaoottiset ajatuksenpätkät päästäni pöydälle siisteiksi riveiksi pituusjärjestykseen ja muodostanut niistä koherentin, järkevän kokonaisuuden.
Tuntuu älyttömän lannistavalta, ettei sitä teini-ikäisen selkeää oikean ja väärän maailmaa enää ole olemassakaan. Että kaikissa asioissa on niitä puolia ja näkökulmia eikä mikään tunnu ikinä riittävän; että vilpittömästi haluaa ja pinnistelee ollakseen hyvien puolella, ja silti tulee jakaneeksi vääriä linkkejä, kannattaneeksi huonoja mielipiteitä, tukeneeksi kestämättömiä arvoja - ihan vain, koska ei tunnu ikinä keksivän kaikkia niitä tulokulmia ja vinkkeleitä ja niitä tuhansia rajapintoja, joita kuhunkin asiaan liittyy eikä oma äly jotenkin riitä löytämään kaikkia syy-seuraussuhteita, puhumattakaan että niitä edes ymmärtäisi. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että se on hyvää voimattomuutta: että jos sitä kautta edes oma ja ehkä jopa jonkun toisen maailmankuva järkkyy ja mullistuu, vaikka vain pikkuisenkin, on siitä ollut jotain hyötyä eivätkä Sisyfoksen hommat ole menneet haaskiolle. Ylevällä tuulella ollessani tämä ajatus helpottaa mieltäni , mutta kun olen jo valmiiksi hieman näköalattomalla päällä, haluaisin heivata kaiken ja ryhtyä ihan vaan täysipäiväiseksi urpoksi. (En sinänsä missään tapauksessa vastusta kasvamista ja kehittymistä, mutta pitääkö sen aina olla niin saamarin työlästä ja kirvelevää?)(Toiset sulkeet: ehkä myös eräs kasvun paikka on ymmärtää, ettei kaikessa aina ole kyse minusta ja siitä, miten hankalilta/vaivattomilta asiat minusta tuntuvat.)
Mutta siis. Aina, kun kyseessä on tämänkaltainen hieno ja ajankohtainen teema (Tyttöjen päivä), siihen liittyy myös problematiikkaa. Ja aina, kun tämänkaltaiseen hienoon ja ajankohtaiseen teemaan kytkeytyy yritysyhteistyötä, ongelmallisuus saa uusia ulottuvuuksia: onko kyse sittenkin viher- tai pinkkipesusta ja yrityskuvan kiillottamisesta, näkyvyyskampanjasta, julkisuustempusta (kuten tasa-arvoista avioliittolakia juhlistavat, aiemmin ja muissa asioissa yhä vähemmistöjen oikeuksista paskat nakkaavat firmat)?
Olen derbyn (tai no, lähinnä derbyn, mutta toki myös ihan elämän) myötä tutustunut tiedostaviin, älyllisesti periksiantamattomiin ja alituisesti sillä saralla itseltään ja muilta paljon vaativiin ihmisiin. Heidän kauttaan olen oppinut vaatimaan yhä enemmän lähdekritiikkiä: kuka sanoo ja miksi? Mitä oikeastaan sanotaan ja kenelle? Kenestä? Olen oppinut, että aina pitää pyrkiä katsomaan syvemmälle, kuin takavuosien Magic Eye -kuvaan, jossa näennäisen lystikkään ja kirjavan tapettiteeman sekaan on aina kätketty toinen, vain sinnikkään yrittämisen seurauksena paljastuva kuvio.
Jos persoonassa on lainkaan salaliittoteoreetikkoa, näillä keinoin saa sen taatusti heräämään. Tämä herättää myös kaikenlaisen epäluulon ja - ellei pidä varaansa - myös kyynisyyden sangen helposti. Itse tasapainoilen jatkuvasti kriittisyyden ja luottamuksen raja-aidalla, aina toisinaan väistämättä jommallekummalle puolelle humpsahtaen, itseäni monisanaisesti hölmöydestä sättien.
Kun sitten ensi kertaa saa kiinni jonkin tällaisen näennäisesti jalon tempauksen arvelluttavasta puolesta, vaikka miten hiestä lipsuvin näpein ja vaikka miten epämääräisestä kulmasta, siitä syntynyt mielihyvä voittaa jopa mielipahan, joka kumpuaa sen näennäisen puhtauden tahraamisesta.
(Miksi minä muuten löydän niin monet hienot ja tärkeät asiat vasta nyt? Sellaiset kuten Oatlyn ikaffe kahvin kanssa, Lushin palashampoot ja Long Playn. Neuvokaa joku minua paremmaksi tällaisessa nytten.)
Olen itse diagnosoinut teenlehdistä ja Ilta-Sanomien horoskoopeista, että poden lievää misofoniaa:
(Olen kursivoinut tekstistä avainkohdat, jotta pääsette kiinni asian ytimeen.)
Erityinen tilanne, jossa misofoniani terhentyy täyteen mittaansa, on aamuinen radion kuuntelu kuulokkeilla. Aamuinen siksi, että aamuisin olen herkempi ahdistumaan kurjista asioista kuten pahoista hajuista, ja aamuinen myös siksi, että muina vuorokaudenaikoina en kuuntele radiota yhtä säännöllisesti ja pitkiä aikoja kerrallaan. Kuulokkeilla puolestaan siksi, että Sennheiserini toistavat ääntä kerta kaikkisen mainiosti; kuulokkeilla myös siksi, että avokonttorirottana olen pakotettu niitä käyttämään.
Siispä tässä lista asioista, jotka radiotoimittajien äänissä vielä jonakin päivänä sysäävät minut reunan yli:
- L-vika ja se, kun t-kirjaimet äännetään d:ksi. Päässäni syntyy epämukavia mielikuvia liian lyhyestä kielestä törmäilemässä edestakaisin suussa, pyöristäen t-kirjainten kulmat loiviksi, tai vastaavasti liian pitkästä kielestä, joka laskostuu kitalakea vasten tehden l:istä tarpeettoman paksuja ja jotenkin ikävän poimuisia.
- Liian kuiva kitalaki (vai onko se ehkä sittenkin nielu?), joka napsuu ihmisen puhuessa. Ymmärrän, että satunnaista haastateltavaa saattaa jännittää niin, että suu kerta kaikkiaan kuivuu eikä asialle ole tehtävissä mitään. Kuitenkin jos joku päivittäin työkseen oikein radiossa juontaa, voisi kuvitella jännityksen olevan jo hallittavammalla tasolla ja vettäkin saatavilla kylliksi tilapäisen kuivahtamisen korjaamiseksi. Eikö luulisikin?
- Puhemaneeri, jossa sanat sidotaan toisiinsa loppukonsonantin avulla, kas tähän tyyliin: passintarkastuksennnnaikana, poliisinnnnollessa, väittivät naisennnolevannnopiskelija.
Tyhmät jutut ovat luonnollisesti hirveän raskaita kestää myös, mutta ne sentään eivät ole elimellisiä. Voi kuinka kaipaankaan aamuihini Laura Frimania ja Jani Nivalaa.
Lakkaakohan tuo uupumaton sade koskaan enää?
On aina ikävää kritisoida, kun tarkoitus on hyvä. Mutta kukaan, jolla on oikeasti valtaa, ei joudu tällaisten näkyvyyskampanjoiden maskotiksi. Yritykselle tai yhteisölle osallistuminen on aina helppoa: mistään ei tarvitse oikeasti luopua, mutta tarjolla on näkyvyyttä vastuullisena toimijana.
Tuntuu älyttömän lannistavalta, ettei sitä teini-ikäisen selkeää oikean ja väärän maailmaa enää ole olemassakaan. Että kaikissa asioissa on niitä puolia ja näkökulmia eikä mikään tunnu ikinä riittävän; että vilpittömästi haluaa ja pinnistelee ollakseen hyvien puolella, ja silti tulee jakaneeksi vääriä linkkejä, kannattaneeksi huonoja mielipiteitä, tukeneeksi kestämättömiä arvoja - ihan vain, koska ei tunnu ikinä keksivän kaikkia niitä tulokulmia ja vinkkeleitä ja niitä tuhansia rajapintoja, joita kuhunkin asiaan liittyy eikä oma äly jotenkin riitä löytämään kaikkia syy-seuraussuhteita, puhumattakaan että niitä edes ymmärtäisi. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että se on hyvää voimattomuutta: että jos sitä kautta edes oma ja ehkä jopa jonkun toisen maailmankuva järkkyy ja mullistuu, vaikka vain pikkuisenkin, on siitä ollut jotain hyötyä eivätkä Sisyfoksen hommat ole menneet haaskiolle. Ylevällä tuulella ollessani tämä ajatus helpottaa mieltäni , mutta kun olen jo valmiiksi hieman näköalattomalla päällä, haluaisin heivata kaiken ja ryhtyä ihan vaan täysipäiväiseksi urpoksi. (En sinänsä missään tapauksessa vastusta kasvamista ja kehittymistä, mutta pitääkö sen aina olla niin saamarin työlästä ja kirvelevää?)(Toiset sulkeet: ehkä myös eräs kasvun paikka on ymmärtää, ettei kaikessa aina ole kyse minusta ja siitä, miten hankalilta/vaivattomilta asiat minusta tuntuvat.)
Mutta siis. Aina, kun kyseessä on tämänkaltainen hieno ja ajankohtainen teema (Tyttöjen päivä), siihen liittyy myös problematiikkaa. Ja aina, kun tämänkaltaiseen hienoon ja ajankohtaiseen teemaan kytkeytyy yritysyhteistyötä, ongelmallisuus saa uusia ulottuvuuksia: onko kyse sittenkin viher- tai pinkkipesusta ja yrityskuvan kiillottamisesta, näkyvyyskampanjasta, julkisuustempusta (kuten tasa-arvoista avioliittolakia juhlistavat, aiemmin ja muissa asioissa yhä vähemmistöjen oikeuksista paskat nakkaavat firmat)?
Olen derbyn (tai no, lähinnä derbyn, mutta toki myös ihan elämän) myötä tutustunut tiedostaviin, älyllisesti periksiantamattomiin ja alituisesti sillä saralla itseltään ja muilta paljon vaativiin ihmisiin. Heidän kauttaan olen oppinut vaatimaan yhä enemmän lähdekritiikkiä: kuka sanoo ja miksi? Mitä oikeastaan sanotaan ja kenelle? Kenestä? Olen oppinut, että aina pitää pyrkiä katsomaan syvemmälle, kuin takavuosien Magic Eye -kuvaan, jossa näennäisen lystikkään ja kirjavan tapettiteeman sekaan on aina kätketty toinen, vain sinnikkään yrittämisen seurauksena paljastuva kuvio.
Jos persoonassa on lainkaan salaliittoteoreetikkoa, näillä keinoin saa sen taatusti heräämään. Tämä herättää myös kaikenlaisen epäluulon ja - ellei pidä varaansa - myös kyynisyyden sangen helposti. Itse tasapainoilen jatkuvasti kriittisyyden ja luottamuksen raja-aidalla, aina toisinaan väistämättä jommallekummalle puolelle humpsahtaen, itseäni monisanaisesti hölmöydestä sättien.
Kun sitten ensi kertaa saa kiinni jonkin tällaisen näennäisesti jalon tempauksen arvelluttavasta puolesta, vaikka miten hiestä lipsuvin näpein ja vaikka miten epämääräisestä kulmasta, siitä syntynyt mielihyvä voittaa jopa mielipahan, joka kumpuaa sen näennäisen puhtauden tahraamisesta.
(Miksi minä muuten löydän niin monet hienot ja tärkeät asiat vasta nyt? Sellaiset kuten Oatlyn ikaffe kahvin kanssa, Lushin palashampoot ja Long Playn. Neuvokaa joku minua paremmaksi tällaisessa nytten.)
Olen itse diagnosoinut teenlehdistä ja Ilta-Sanomien horoskoopeista, että poden lievää misofoniaa:
Misofonia (tunnetaan myös lyhenteellä SSSS, selective sound sensitivity syndrome eli 4S) on sairaus, jossa ihminen on psyykkisesti herkistynyt jokapäiväisille äänille, jotka ovat valtaosalle muista ihmisistä yhdentekeviä. Tavallisesti ne liittyvät mm. syömiseen ja hengittämiseen ja aiheuttavat kuulijassaan hallitsematonta raivoa, mikä yltyy ääritapauksissa väkivallaksi. Kyseessä ei ole hyperakusia, jossa henkilö kokee sietämättömänä kaikki ympäristön äänet, vaan inhoa valikoiduille voimakkuudeltaan matalille äänille, jotka ovat luonteeltaan toistuvia.
(Olen kursivoinut tekstistä avainkohdat, jotta pääsette kiinni asian ytimeen.)
Erityinen tilanne, jossa misofoniani terhentyy täyteen mittaansa, on aamuinen radion kuuntelu kuulokkeilla. Aamuinen siksi, että aamuisin olen herkempi ahdistumaan kurjista asioista kuten pahoista hajuista, ja aamuinen myös siksi, että muina vuorokaudenaikoina en kuuntele radiota yhtä säännöllisesti ja pitkiä aikoja kerrallaan. Kuulokkeilla puolestaan siksi, että Sennheiserini toistavat ääntä kerta kaikkisen mainiosti; kuulokkeilla myös siksi, että avokonttorirottana olen pakotettu niitä käyttämään.
Siispä tässä lista asioista, jotka radiotoimittajien äänissä vielä jonakin päivänä sysäävät minut reunan yli:
- L-vika ja se, kun t-kirjaimet äännetään d:ksi. Päässäni syntyy epämukavia mielikuvia liian lyhyestä kielestä törmäilemässä edestakaisin suussa, pyöristäen t-kirjainten kulmat loiviksi, tai vastaavasti liian pitkästä kielestä, joka laskostuu kitalakea vasten tehden l:istä tarpeettoman paksuja ja jotenkin ikävän poimuisia.
- Liian kuiva kitalaki (vai onko se ehkä sittenkin nielu?), joka napsuu ihmisen puhuessa. Ymmärrän, että satunnaista haastateltavaa saattaa jännittää niin, että suu kerta kaikkiaan kuivuu eikä asialle ole tehtävissä mitään. Kuitenkin jos joku päivittäin työkseen oikein radiossa juontaa, voisi kuvitella jännityksen olevan jo hallittavammalla tasolla ja vettäkin saatavilla kylliksi tilapäisen kuivahtamisen korjaamiseksi. Eikö luulisikin?
- Puhemaneeri, jossa sanat sidotaan toisiinsa loppukonsonantin avulla, kas tähän tyyliin: passintarkastuksennnnaikana, poliisinnnnollessa, väittivät naisennnolevannnopiskelija.
Tyhmät jutut ovat luonnollisesti hirveän raskaita kestää myös, mutta ne sentään eivät ole elimellisiä. Voi kuinka kaipaankaan aamuihini Laura Frimania ja Jani Nivalaa.
Lakkaakohan tuo uupumaton sade koskaan enää?
10.10.2017
We drink, because it's what men do.
Minähän olen tunnetusti varsinainen trendien aallonharjalla ratsastaja, todellinen muodin ensi airut ja edelläkävijä vailla vertaa. Sanojeni vakuudeksi esitän seuraavan todistusaineistona toimivan faktuaalisen seikan: Olen esimerkiksi ryhtynyt Mad Meniin nyt. Nyt, kun sitä on jo Netflixissäkin 7 kautta, eikä kukaan muu maan päällä ole puhunut siitä enää ehkä ainakaan kolmeen vuoteen halaistua sanaa (paitsi jos kysymys kuuluu: "listaa viisi maailmankaikkeuden parasta tv-sarjaa"). Silloin aikanaanhan minulle kävi kuten minulle niin usein suosittujen juttujen kohdalla käy: menen penseäksi, vastustan, en suostu massan matkaan. Hurjan usein jään näillä konstein paitsi melko hienoistakin ilmiöistä ja koko siitä vertaistohkauksesta, mikä näin someaikana tunkee läpi niin populaari- kuin ruokakulttuurinkin - mutta kuvittelenpa harhaisesti siten olevani pikkuisen uniikki.
Nyt kuitenkin olen löytänyt tieni Madison Avenuelle minäkin. Olen vasta ensimmäisessä kaudessa ja olen vaikuttunut, ällistynyt, pöyristynyt. Ymmärrän sarjan aikalaiskuvauksen perusteella erinomaisesti, miksi jotkut yhä haikailevat vanhojen, hyvien aikojen perään - jos sattuvat olemaan valkoisia cis-heteromiehiä tai miksei myös -naisia. Millään muilla ihmisryhmillä ei pyyhi kovin vahvasti, eikä monia niistä edes tunnusteta olemassaoleviksi. Eikä, kuten sarjaa katsoneet hyvin tietävät, niillä heteronaisillakaan liian erinomaista ole.
Kaikesta tuosta on aikaa vain viisikymmentä vuotta, mutta yhtä hyvin maailmankuva voisi olla jostain korkealentoisuudessaan koomisesta dystopiasta - niin kaukana se tästä päivästä on. (Ja samaan aikaan niin vähän noista päivistä on muuttunut, että se naurattaisi jos se ei itkettäisi.)
Eniten minua hämmästyttää, miten ne ihmiset jaksavat elää itsensä kanssa niin: fyysisesti ja emotionaalisesti. Jatkuvasti kännissä tai krapulassa, niin kaksinaismoralistisina, että silmät menevät kieroon kun yrittää edes ajatella.
Töissä aamukahvilla mainitsin tämän myöhäisherännäislöytöni. Olen osa tiimiä, jonka muiden jäsenten keski-ikä on n. 55 vuotta - kukaan tädeistä ei ollut tutustunut sarjaan, mutta eräs yltyi taivasteluni innoittamana kertomaan vastikään näkemästään Winston Churchill -dokumentista. Keskustelu sivusi myös Hesarin viime viikonloppuna julkaisemaa juttua Mäntyniemen pesänjakajista: Ahti Karjalaisen alkoholismia, Churchillin pelti kiinni pitämiä puheita, maan päättävän eliitin sikailua. Eräs tädeistä oli kuitenkin sitä mieltä, että moisissa paljastuksissa mennään liiallisuuksiin. "En mä halua tietää eikä se musta kellekään kuulu miten ne eli, ja nythän ne on sitä paitsi jo kuolleetkin", täti oikein tuhahteli kimpaannuksissaan.
Siitä olen samaa mieltä, etteivät mahdolliset rakastajat, susanruususet tai vaikkapa huorissa käynti ole välttämättä relevanttia tietoa suurelle yleisölle (olettaen luonnollisesti, että näitä ylläpidetään jostain muusta kuin esims valtion kassasta, ja ettei luottamuksellisista asioista laverrella). Tokihan sitä itsekin on jostain mystisestä syystä taipuvainen odottamaan jonkinlaista mallikansalaisuutta päättävässä asemassa olevilta ihmisiltä, täytyyhän siinä jotain tavallista ihmistä ylevämpää olla kun on tuonne saakka päässyt, mutta eihän tosimaailmassa ihan vain huonosta elämisestä vielä mitään rangaistusta ole luvassa. Ikävä kyllä.
Päihdeongelmat ja terveys sen sijaan. On vaikea keksiä asiaa, jolla olisi enemmän merkitystä, kun puhutaan kansakuntien johtohahmoista ja tilasta, jossa he päätöksiään tekevät. Totta kai sillä on väliä ja totta kai se kuuluu ihmisille. Faktat eivät myöskään muutu miksikään siitä, että kyseinen hahmo sattui kuolemaan jo ajat sitten. Moraalista armahdusta ei minusta tuo edes se seikka, että tuollainen oli niihin aikoihin maailman tapa. Ei se ollu sellasta vaan meillä vaan kyllä kaikki muutkin, entä sitten?
Täti oli niin tuohduksissaan, ettei puhunut minulle tuntiin mitään.
Kat Von D Beautyn tuotteita pitäisi voida tilata jo Suomeen, mutta ei voi. Olen lähettänyt kolme aihetta koskevaa tiedustelusähköpostia firman asiakaspalveluun ja saanut yhden epämääräisen ja lisäksi virheellisen vastauksen. Suututtaa. Olisinpa silloin 2009 pyytänyt Kat Von D:tä kaverikseni, kun Facebook sitä minulle ehdotti, voisin ehkä kysellä nyt suoraan siltä.
Nyt kuitenkin olen löytänyt tieni Madison Avenuelle minäkin. Olen vasta ensimmäisessä kaudessa ja olen vaikuttunut, ällistynyt, pöyristynyt. Ymmärrän sarjan aikalaiskuvauksen perusteella erinomaisesti, miksi jotkut yhä haikailevat vanhojen, hyvien aikojen perään - jos sattuvat olemaan valkoisia cis-heteromiehiä tai miksei myös -naisia. Millään muilla ihmisryhmillä ei pyyhi kovin vahvasti, eikä monia niistä edes tunnusteta olemassaoleviksi. Eikä, kuten sarjaa katsoneet hyvin tietävät, niillä heteronaisillakaan liian erinomaista ole.
Kaikesta tuosta on aikaa vain viisikymmentä vuotta, mutta yhtä hyvin maailmankuva voisi olla jostain korkealentoisuudessaan koomisesta dystopiasta - niin kaukana se tästä päivästä on. (Ja samaan aikaan niin vähän noista päivistä on muuttunut, että se naurattaisi jos se ei itkettäisi.)
Eniten minua hämmästyttää, miten ne ihmiset jaksavat elää itsensä kanssa niin: fyysisesti ja emotionaalisesti. Jatkuvasti kännissä tai krapulassa, niin kaksinaismoralistisina, että silmät menevät kieroon kun yrittää edes ajatella.
Töissä aamukahvilla mainitsin tämän myöhäisherännäislöytöni. Olen osa tiimiä, jonka muiden jäsenten keski-ikä on n. 55 vuotta - kukaan tädeistä ei ollut tutustunut sarjaan, mutta eräs yltyi taivasteluni innoittamana kertomaan vastikään näkemästään Winston Churchill -dokumentista. Keskustelu sivusi myös Hesarin viime viikonloppuna julkaisemaa juttua Mäntyniemen pesänjakajista: Ahti Karjalaisen alkoholismia, Churchillin pelti kiinni pitämiä puheita, maan päättävän eliitin sikailua. Eräs tädeistä oli kuitenkin sitä mieltä, että moisissa paljastuksissa mennään liiallisuuksiin. "En mä halua tietää eikä se musta kellekään kuulu miten ne eli, ja nythän ne on sitä paitsi jo kuolleetkin", täti oikein tuhahteli kimpaannuksissaan.
Siitä olen samaa mieltä, etteivät mahdolliset rakastajat, susanruususet tai vaikkapa huorissa käynti ole välttämättä relevanttia tietoa suurelle yleisölle (olettaen luonnollisesti, että näitä ylläpidetään jostain muusta kuin esims valtion kassasta, ja ettei luottamuksellisista asioista laverrella). Tokihan sitä itsekin on jostain mystisestä syystä taipuvainen odottamaan jonkinlaista mallikansalaisuutta päättävässä asemassa olevilta ihmisiltä, täytyyhän siinä jotain tavallista ihmistä ylevämpää olla kun on tuonne saakka päässyt, mutta eihän tosimaailmassa ihan vain huonosta elämisestä vielä mitään rangaistusta ole luvassa. Ikävä kyllä.
Päihdeongelmat ja terveys sen sijaan. On vaikea keksiä asiaa, jolla olisi enemmän merkitystä, kun puhutaan kansakuntien johtohahmoista ja tilasta, jossa he päätöksiään tekevät. Totta kai sillä on väliä ja totta kai se kuuluu ihmisille. Faktat eivät myöskään muutu miksikään siitä, että kyseinen hahmo sattui kuolemaan jo ajat sitten. Moraalista armahdusta ei minusta tuo edes se seikka, että tuollainen oli niihin aikoihin maailman tapa. Ei se ollu sellasta vaan meillä vaan kyllä kaikki muutkin, entä sitten?
Täti oli niin tuohduksissaan, ettei puhunut minulle tuntiin mitään.
Kat Von D Beautyn tuotteita pitäisi voida tilata jo Suomeen, mutta ei voi. Olen lähettänyt kolme aihetta koskevaa tiedustelusähköpostia firman asiakaspalveluun ja saanut yhden epämääräisen ja lisäksi virheellisen vastauksen. Suututtaa. Olisinpa silloin 2009 pyytänyt Kat Von D:tä kaverikseni, kun Facebook sitä minulle ehdotti, voisin ehkä kysellä nyt suoraan siltä.
8.10.2017
Yksi, kaksi, kolme, TAISTELE!
Eilen autoin seuraani reffaamalla meidän B:n scrimmatessa Turun joukkuetta vastaan. Oma toimitsijaosaamiseni on kauniisti sanottuna sangen rajallista, ja säännötkin hallitsen näin seitsemän vuoden jälkeen silleen suunnilleen, mutta kokemukseni mukaisesti usein pelkkä tuomarilarppaajan läsnäolo riittää karsimaan härskeimpiä virheitä pelaajilta. Monet ovat kysyneet, siirrynkö peliuralta eläköidyttyäni esimerkiksi reffaamaan tai valmentamaan - valittaen täytyy todeta, etten ole koskaan tuntenut pelaamiseen verrattavaa paloa lajin mihinkään muuhun positioon. Omassa tapauksessani tuntuu myös, että kaikki muut tarjolla olevat hommat ovat lohdutuspalkintoja ja niitä toisiksi parhaita vaihtoehtoja, eivätkä siksi aidosti kiehtovia. (Oma tapaukseni on siis loukkaantumisen lopettama peliura; tarkoitukseni ei missään nimessä ole väheksyä toimitsijoita, tuomareita saati (penkki)valmentajia, jotka tekevät arvostettavaa työtä vähintään yhtä suurella panoksella kuin pelaajatkin.)
Itse reffaus meni vaihtelevasti. Hankalinta on muistaa olla reagoimatta näkyvästi pelaajien strategisiin ratkaisuihin ja pitää ohjeistushalunsa itsellään; on myös hurjan vaikeaa olla hurraamatta, kun etenkin uudemmat pelaajat tekevät urotekoja radalla, ehkä ensimmäisessä scrimmagessaan tai muuten vain oman tasonsa ylittäen. Eilen olin vähällä pillahtaa liikutusitkuun, kun erään jamin jälkeen koko Turun joukkue riensi onnittelemaan jammeriaan. "Ellan eka liidi!" huusi penkkikoutsi tohkeissaan, jengikaverit ravistelivat hahmoa hartioista että "sulla oli liidi tajuuksä, älyttömän mahtavaa, hyvä sä!". Putosin yhtäkkiä sellaiseen aikaspiraaliin ja hahmotin koko lajin jatkumon: että aina tulee uusia, aina tulee ensimmäisiä kertoja jollekin, eikä meitä senioreita muutaman vuoden päästä muista enää kukaan ja niin maailma toimii, myös derbymaailma, ja niin on oikein ja hyvä. (Mutta myös haikeaa.)
Itse en muista ensimmäistä scrimmageani enkä ensimmäistä liidiäni. Ensimmäistä voittoa en sen sijaan unohda koskaan.
Seurasimmepa eilen jälleen kerran kisakatsomonomaisesti Gladiaattoreita. Ennen kuin menen itse asiaan, on mainittava Me Naiset -lehden uusi tv-mainos. En harmikseni löytänyt sitä googlaamalla tähän linkattavaksi, joten teidän on vain uskottava kun sanon: se on hieno. Sen pihvinä ovat naissukupuoleen joskus liitetyt typerät stereotypiat kuten "heikompi sukupuoli" ja "naiset eivät ota riskejä"; näiden kuvastona on muun muassa rugbya, synnytys ja laskuvarjohyppy, sekä kaksi aivan tavallista naista hyppäämässä uima-asusillaan veteen käsi kädessä. Siinä on sellaista voimaa, aitoutta ja puhuttelevuutta, että menin kauttaaltani kananlihalle silkasta myötäelämisestä.
Epäilemättä myös tähän kuvastoon liittyy pulmallisuuksia, kuten sukupuolien moninaisuus ja mainoksen esittämä sittenkin kovin perinteinen naiskuva. Tänään en kuitenkaan tahdo ajatella sitä, vaan nauttia siitä onnesta ja voimakkaasta vaikuttumisesta, jonka mainos minussa herätti. Virkistävää näinä aikoina, joina mm. Spotify mainosti pms-soittolistaansa näinkin raikkaasti ja oivaltavasti.
Toinen juttu, mistä tahtoisin mainita jotakin, on kulttuurinen appropriaatio ja erityisesti Sanna Ukkolan panos aiheeseen. Tämä on kuitenkin jotain, mitä varten minun täytyy vielä hieman keräillä itseäni ja ajatuksiani.
Mutta niin, ne Gladiaattorit! Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella kotimainen televisio oli tarjonnaltaan sangen harmaata ja yksi-ilmeistä: ei ollut tosi-tv:tä eikä American Ninja Warrioria, eikä juuri muitakaan formaattitelkkariin kuuluvia elementtejä. Kotimaisista urheilijoista räiskyvin oli Seppo "Saksa on paska maa" Räty sekä viinaanmenevät mäkikotkat, eikä urheilun showaspektia ollut oikein vielä löydetty. Gladiaattorit oli Harlin&Selin Productionsin Amerikan-tuliainen, eikä vastaavaa ollut kotimaisessa televisiossa nähty koskaan. Yhtenäiskulttuurin päivinä uusimman jakson katsoivat samaan aikaan kaikki, ja sitä myös ruodittiin porukalla seuraavana arkena. En usko olleeni ainoa esiteini-ikäinen, joka yhtäkkiä sai aivan uudenlaisia ajatuksia siitä, millainen naiskeho voisi myös olla ja mihin kaikkeen sen kanssa saattaisi pystyä.
Toki ensisijaisesti kansaa puhuttivat testokuurien syventämät naisgladiaattoreiden äänet, pienen kivitalon kokoiset miesgladiaattorit ja kovin heiveröisen ja valmistautumattoman oloiset kilpailijat, jotka puettiin hämmentäviin jumppanuttuihin ja tuupattiin areenalle kohti varmalta näyttänyttä kuolemaansa.
Uudessa versiossa gladiaattoreina on ajan hengen mukaisesti lähinnä semijulkkiksia ja näyttävä, huolella pedattu ennakkomarkkinointi. Kilpailijatkin ovat nyt enimmäkseen vähintään kvasiurheilijoita itsekin, eikä epäsuhta vastapuolien välillä enää ole aivan kohtuuton. Viihdyttävintä orkkisversioon verrattuna on, että 2010-luvulla myös kilpailijat hallitsevat showelementit: on mottoja, on nenäkkään itsevarmoja kokkapuheita, on powerposeja. Eikä yhtään "no mää meen tonne tekeen parhaani ja kattoon mihin se riittää"-nöyristelyä.
Minusta lajit alkukarsinnoissa ovat vähän tylsiä ja suoritusajat kovin lyhyitä: mihin ovat jääneet Viidakon valtias, Ihmiskuula ja Cliffhanger? (Kaupunkisotaa sentään tuskin kaipaa kukaan.) Toivon hartaasti, että semifinaaleihin tuodaan uusia settejä - kernaiten sellaisia, joissa gladiaattorikontakteissa ei säästellä. Väitän, että pääsyy tällaisten ohjelmien suosioon ovat juuri näyttävät ja jännittävät yhteenotot: altavastaajan odottamaton menestyminen, rajut kolarit, tyydytys, joka syntyy gladiaattorin yksiselitteisesti rullatessa kilpailijaparan tatamiin - samat makaaberit syyt, joista kolaripaikoille muodostuu aina peräänajojen suma, kun ihmiset yrittävät skandaalinnälässään tähyillä, näkyykö vaikka jotain irrallisia ruumiinosia tai edes vähän verta. Herkullisimpia hetkiä ovat ne, kun kamera tallentaa jotain, minkä ei oikeastaan pitänyt päätyä muiden silmille: kilpailijan kuristamassa gladiaattoria niskalukolla, gladiaattorin nakkaamassa raivoissaan tuomaria kypärällä, kontaktitilanne joka ei suostu päättymään, vaikka tuomari huutaa kolmatta kertaa IRTI!, ääni jo hieman särkyen. Kotikatsomoissa huudetaan silmän laajenneina ja sipsinmuruset suusta lentäen että "Vittu toihan on ihan HULLU! Yrittääkse tappaa ton, tais testo piikata just oikeessa kohtaa!" (Tokihan nykyisessä blooper reelien ja docusoapien kuorruttamassa viihdemaailmassa sattumaa ei tunneta, eikä näistäkään "vahingossa" nähdyistä kohtauksista voi katsoja tietää, paljonko mukana on käsikirjoitusta ja paljonko aitoa kontrollin pettämistä.)
En millään malttaisi odottaa ensi lauantaita ja uutta jaksoa.
Itse reffaus meni vaihtelevasti. Hankalinta on muistaa olla reagoimatta näkyvästi pelaajien strategisiin ratkaisuihin ja pitää ohjeistushalunsa itsellään; on myös hurjan vaikeaa olla hurraamatta, kun etenkin uudemmat pelaajat tekevät urotekoja radalla, ehkä ensimmäisessä scrimmagessaan tai muuten vain oman tasonsa ylittäen. Eilen olin vähällä pillahtaa liikutusitkuun, kun erään jamin jälkeen koko Turun joukkue riensi onnittelemaan jammeriaan. "Ellan eka liidi!" huusi penkkikoutsi tohkeissaan, jengikaverit ravistelivat hahmoa hartioista että "sulla oli liidi tajuuksä, älyttömän mahtavaa, hyvä sä!". Putosin yhtäkkiä sellaiseen aikaspiraaliin ja hahmotin koko lajin jatkumon: että aina tulee uusia, aina tulee ensimmäisiä kertoja jollekin, eikä meitä senioreita muutaman vuoden päästä muista enää kukaan ja niin maailma toimii, myös derbymaailma, ja niin on oikein ja hyvä. (Mutta myös haikeaa.)
Itse en muista ensimmäistä scrimmageani enkä ensimmäistä liidiäni. Ensimmäistä voittoa en sen sijaan unohda koskaan.
Seurasimmepa eilen jälleen kerran kisakatsomonomaisesti Gladiaattoreita. Ennen kuin menen itse asiaan, on mainittava Me Naiset -lehden uusi tv-mainos. En harmikseni löytänyt sitä googlaamalla tähän linkattavaksi, joten teidän on vain uskottava kun sanon: se on hieno. Sen pihvinä ovat naissukupuoleen joskus liitetyt typerät stereotypiat kuten "heikompi sukupuoli" ja "naiset eivät ota riskejä"; näiden kuvastona on muun muassa rugbya, synnytys ja laskuvarjohyppy, sekä kaksi aivan tavallista naista hyppäämässä uima-asusillaan veteen käsi kädessä. Siinä on sellaista voimaa, aitoutta ja puhuttelevuutta, että menin kauttaaltani kananlihalle silkasta myötäelämisestä.
Epäilemättä myös tähän kuvastoon liittyy pulmallisuuksia, kuten sukupuolien moninaisuus ja mainoksen esittämä sittenkin kovin perinteinen naiskuva. Tänään en kuitenkaan tahdo ajatella sitä, vaan nauttia siitä onnesta ja voimakkaasta vaikuttumisesta, jonka mainos minussa herätti. Virkistävää näinä aikoina, joina mm. Spotify mainosti pms-soittolistaansa näinkin raikkaasti ja oivaltavasti.
Toinen juttu, mistä tahtoisin mainita jotakin, on kulttuurinen appropriaatio ja erityisesti Sanna Ukkolan panos aiheeseen. Tämä on kuitenkin jotain, mitä varten minun täytyy vielä hieman keräillä itseäni ja ajatuksiani.
Mutta niin, ne Gladiaattorit! Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella kotimainen televisio oli tarjonnaltaan sangen harmaata ja yksi-ilmeistä: ei ollut tosi-tv:tä eikä American Ninja Warrioria, eikä juuri muitakaan formaattitelkkariin kuuluvia elementtejä. Kotimaisista urheilijoista räiskyvin oli Seppo "Saksa on paska maa" Räty sekä viinaanmenevät mäkikotkat, eikä urheilun showaspektia ollut oikein vielä löydetty. Gladiaattorit oli Harlin&Selin Productionsin Amerikan-tuliainen, eikä vastaavaa ollut kotimaisessa televisiossa nähty koskaan. Yhtenäiskulttuurin päivinä uusimman jakson katsoivat samaan aikaan kaikki, ja sitä myös ruodittiin porukalla seuraavana arkena. En usko olleeni ainoa esiteini-ikäinen, joka yhtäkkiä sai aivan uudenlaisia ajatuksia siitä, millainen naiskeho voisi myös olla ja mihin kaikkeen sen kanssa saattaisi pystyä.
Toki ensisijaisesti kansaa puhuttivat testokuurien syventämät naisgladiaattoreiden äänet, pienen kivitalon kokoiset miesgladiaattorit ja kovin heiveröisen ja valmistautumattoman oloiset kilpailijat, jotka puettiin hämmentäviin jumppanuttuihin ja tuupattiin areenalle kohti varmalta näyttänyttä kuolemaansa.
Uudessa versiossa gladiaattoreina on ajan hengen mukaisesti lähinnä semijulkkiksia ja näyttävä, huolella pedattu ennakkomarkkinointi. Kilpailijatkin ovat nyt enimmäkseen vähintään kvasiurheilijoita itsekin, eikä epäsuhta vastapuolien välillä enää ole aivan kohtuuton. Viihdyttävintä orkkisversioon verrattuna on, että 2010-luvulla myös kilpailijat hallitsevat showelementit: on mottoja, on nenäkkään itsevarmoja kokkapuheita, on powerposeja. Eikä yhtään "no mää meen tonne tekeen parhaani ja kattoon mihin se riittää"-nöyristelyä.
Minusta lajit alkukarsinnoissa ovat vähän tylsiä ja suoritusajat kovin lyhyitä: mihin ovat jääneet Viidakon valtias, Ihmiskuula ja Cliffhanger? (Kaupunkisotaa sentään tuskin kaipaa kukaan.) Toivon hartaasti, että semifinaaleihin tuodaan uusia settejä - kernaiten sellaisia, joissa gladiaattorikontakteissa ei säästellä. Väitän, että pääsyy tällaisten ohjelmien suosioon ovat juuri näyttävät ja jännittävät yhteenotot: altavastaajan odottamaton menestyminen, rajut kolarit, tyydytys, joka syntyy gladiaattorin yksiselitteisesti rullatessa kilpailijaparan tatamiin - samat makaaberit syyt, joista kolaripaikoille muodostuu aina peräänajojen suma, kun ihmiset yrittävät skandaalinnälässään tähyillä, näkyykö vaikka jotain irrallisia ruumiinosia tai edes vähän verta. Herkullisimpia hetkiä ovat ne, kun kamera tallentaa jotain, minkä ei oikeastaan pitänyt päätyä muiden silmille: kilpailijan kuristamassa gladiaattoria niskalukolla, gladiaattorin nakkaamassa raivoissaan tuomaria kypärällä, kontaktitilanne joka ei suostu päättymään, vaikka tuomari huutaa kolmatta kertaa IRTI!, ääni jo hieman särkyen. Kotikatsomoissa huudetaan silmän laajenneina ja sipsinmuruset suusta lentäen että "Vittu toihan on ihan HULLU! Yrittääkse tappaa ton, tais testo piikata just oikeessa kohtaa!" (Tokihan nykyisessä blooper reelien ja docusoapien kuorruttamassa viihdemaailmassa sattumaa ei tunneta, eikä näistäkään "vahingossa" nähdyistä kohtauksista voi katsoja tietää, paljonko mukana on käsikirjoitusta ja paljonko aitoa kontrollin pettämistä.)
En millään malttaisi odottaa ensi lauantaita ja uutta jaksoa.
3.10.2017
2.10.2017
If I'd been out till quarter to three / Would you lock the door?
Viime yönä hieman ennen puoltayötä heräsin ääneen porraskäytävästä. Olen asunut Kalliossa jo melko tovin, eivätkä rapusta saati kadulta kantautuvat orgaaniset äänet useinkaan saa mielenrauhaani järkkymään. Jostain syystä nyt kuitenkin tulin kammetuksi ihanasta paksusta horteestani johonkin, jonka uniset aivoni käänsivät aivan oikein vanhuksen ääneksi. Tähän aikaan yöstä? Ei se ehkä ollut, yritin kääntää kylkeä. Oven takanakin oli taas hiljaista. Vaan nukahtaminenpa ei enää onnistunutkaan, joten kapusin samalla vaivalla alas juomaan lasillisen vettä. Hetken päästä rappukäytävästä kuului jälleen jotain: epävarmana ja unenpöpperöisenä hiivin ovisilmälle: selvisi, että seinänaapurinani asuva, näemmä mielettömän vanha ja rollaattoria käyttävä rouva oli jotenkin eksynyt rappuun, ja häntä oikealle kotiovelle eskorteerasi nyt seitsemännen kerroksen ehkä seitsenkymppinen leidi. (Meidän talossa vaikuttaa sellainen kunnon old school kerrostalokyttäjämummeleiden duo, joista toinen asuu seitsemännessä kerroksessa ja käyttää peruukkia, hattuja, huiveja ja valtavia aurinkolaseja kuin köyhän miehen Greta Garbo. Lisäksi se polttaa savukkeita, joissa on valkoinen filtteri. Se toinen muori asuu minun kerroksessani ja on paljon perinteisempi ovisilmäkyylä. Näemmä sosiaalisessa kontrollissa on myös valoisat puolensa; ehkä siksi tädit alun perinkin ovat jengiytyneet tässä kylmässä maailmassa ja piittaamattomassa kaupungissa.)
Tänään törmäsin tuohon seinänaapurivanhukseeni lähikaupassa. Hän ei minua tunnista, sillä en muista meidän milloinkaan tavanneen tai edes nähneeni häntä koskaan ennen edellistä yötä asuntonsa ulkopuolella - minäkin hahmotin hänet vain tuon korkean, ohuen vanhuksenäänensä perusteella (tiedättehän, sellainen oudosti huilumainen särkyvä puheääni, joka tuntuu tulevan jo hiukan tuonpuoleisesta.). Ainakin hän on yhä näissä maisemissa, eikä edes erityisen sekavan oloinen.
Oma äitini täytti juuri 74 vuotta. Se on toki ikäisekseen sangen terheä ja skarppi, mutta minä näen sen ikääntymisen tietenkin. Se särkee sydämeni; se synnyttää minussa samanaikaisesti valtavaa hellyyttä ja suunnatonta avuttomuutta, mutta myös itsekästä kärsimättömyyttä. On sanomattoman vaikea katsoa, miten aina olemassa ollut, toki herkkä mutta järjettömän voimakas ja pystyvä hahmo alkaa salavihkaa haaltua reunoiltaan. Miten minä voin sitä auttaa? Miten minä osaisin olla sille tueksi sen vanhenemisessa? Riittääkö, että sanon että rakastan; että käyn sen kanssa Yrjönkadun uimahallissa kylpemässä ja teatterissa, vaihdan sen kukkiin mullat ja tarjoan sille brunssin?
Ei tietenkään.
Äiti oli katsonut lauantai-iltana televisiosta tulleen Edelleen Alicen (Still Alice), jossa huikea Julianne Moore tulkitsee varhaisiän Alzheimerin diagnoosin saavaa yliopiston professoria. (Itsekin yritin, mutta se tuntui lauantai-iltaan liian raastavalta, enkä sitten pystynytkään.) Niinpä se oli vakuuttunut olevansa itsekin vaaravyöhykkeessä: "Mä alan pehmetä päästäni", se julisti myrskytessään sisään ovestani, ja esitti oitis todisteeksi väitteestään muutamia viattomia unohduksia: viime kesän oopperaliput olivat menneet hukkaan, kylpyläloman laskun eräpäivä oli lipsahtanut mielestä. Tyynnyttelin sitä ja esitin järkiperusteita, totesimme yhdessä että äidin helposti räpsähtelevä luonne ja loikkiva havainnointi ovat vain iän myötä korostuneet, ja että huoleen tuskin vielä on aihetta. Kehotin sitä kuitenkin tutustumaan erilaisiin muistiharjoituksiin, ihan vaan varmuuden varalta, muistihan on kuin lihas ja sitä voi treenata - vaikka eihän sulla mitään hätää ole. Mutta entä jos kuitenkin...? Alkaa itkettää. Älä ihan vielä, ethän.
Vanhat ihmiset saavat minun sieluni pirstaloitumaan. Ihan kaikenlaiset vanhukset, mutta erityisesti ne eksyneennäköiset, jotka hauraina ja kumaraisina taivaltavat keppeihinsä tai rollaattoreihinsa nojaten ja istuvat marketin aulan penkille peliautomaattien viereen vähän huilaamaan. Niillä on silmissään samaa aseettomaksi tekevää luottavaista vilpittömyyttä kuin aivan pienillä lapsillakin, jotain, mistä tietää niiden itsensäkin ymmärtäneen olevansa täysin muun maailman ja sen mielivaltaisuuden varassa. Ja myös ne, jotka uhmakkaina ja omanarvontuntoisina pitävät kiinni ylpeydestään, kinaavat ja vaativat ja ovat vähän kohtuuttomiakin - niistäkin minä menen aivan säpäleiksi. Yritän hymyillä niille niin ystävällisesti kuin osaan ja pitää ovea auki, ja tunnen itseni edelleen sietämättömän avuttomaksi, kun en tiedä mitä muuta voisin.
Tänään törmäsin tuohon seinänaapurivanhukseeni lähikaupassa. Hän ei minua tunnista, sillä en muista meidän milloinkaan tavanneen tai edes nähneeni häntä koskaan ennen edellistä yötä asuntonsa ulkopuolella - minäkin hahmotin hänet vain tuon korkean, ohuen vanhuksenäänensä perusteella (tiedättehän, sellainen oudosti huilumainen särkyvä puheääni, joka tuntuu tulevan jo hiukan tuonpuoleisesta.). Ainakin hän on yhä näissä maisemissa, eikä edes erityisen sekavan oloinen.
Oma äitini täytti juuri 74 vuotta. Se on toki ikäisekseen sangen terheä ja skarppi, mutta minä näen sen ikääntymisen tietenkin. Se särkee sydämeni; se synnyttää minussa samanaikaisesti valtavaa hellyyttä ja suunnatonta avuttomuutta, mutta myös itsekästä kärsimättömyyttä. On sanomattoman vaikea katsoa, miten aina olemassa ollut, toki herkkä mutta järjettömän voimakas ja pystyvä hahmo alkaa salavihkaa haaltua reunoiltaan. Miten minä voin sitä auttaa? Miten minä osaisin olla sille tueksi sen vanhenemisessa? Riittääkö, että sanon että rakastan; että käyn sen kanssa Yrjönkadun uimahallissa kylpemässä ja teatterissa, vaihdan sen kukkiin mullat ja tarjoan sille brunssin?
Ei tietenkään.
Äiti oli katsonut lauantai-iltana televisiosta tulleen Edelleen Alicen (Still Alice), jossa huikea Julianne Moore tulkitsee varhaisiän Alzheimerin diagnoosin saavaa yliopiston professoria. (Itsekin yritin, mutta se tuntui lauantai-iltaan liian raastavalta, enkä sitten pystynytkään.) Niinpä se oli vakuuttunut olevansa itsekin vaaravyöhykkeessä: "Mä alan pehmetä päästäni", se julisti myrskytessään sisään ovestani, ja esitti oitis todisteeksi väitteestään muutamia viattomia unohduksia: viime kesän oopperaliput olivat menneet hukkaan, kylpyläloman laskun eräpäivä oli lipsahtanut mielestä. Tyynnyttelin sitä ja esitin järkiperusteita, totesimme yhdessä että äidin helposti räpsähtelevä luonne ja loikkiva havainnointi ovat vain iän myötä korostuneet, ja että huoleen tuskin vielä on aihetta. Kehotin sitä kuitenkin tutustumaan erilaisiin muistiharjoituksiin, ihan vaan varmuuden varalta, muistihan on kuin lihas ja sitä voi treenata - vaikka eihän sulla mitään hätää ole. Mutta entä jos kuitenkin...? Alkaa itkettää. Älä ihan vielä, ethän.
Vanhat ihmiset saavat minun sieluni pirstaloitumaan. Ihan kaikenlaiset vanhukset, mutta erityisesti ne eksyneennäköiset, jotka hauraina ja kumaraisina taivaltavat keppeihinsä tai rollaattoreihinsa nojaten ja istuvat marketin aulan penkille peliautomaattien viereen vähän huilaamaan. Niillä on silmissään samaa aseettomaksi tekevää luottavaista vilpittömyyttä kuin aivan pienillä lapsillakin, jotain, mistä tietää niiden itsensäkin ymmärtäneen olevansa täysin muun maailman ja sen mielivaltaisuuden varassa. Ja myös ne, jotka uhmakkaina ja omanarvontuntoisina pitävät kiinni ylpeydestään, kinaavat ja vaativat ja ovat vähän kohtuuttomiakin - niistäkin minä menen aivan säpäleiksi. Yritän hymyillä niille niin ystävällisesti kuin osaan ja pitää ovea auki, ja tunnen itseni edelleen sietämättömän avuttomaksi, kun en tiedä mitä muuta voisin.
1.10.2017
Every day is like Sunday, every day is silent and grey
Sunnuntai on ollut lempeä ja hyvä. Taivas riippuu matalalla, eikä päivä missään kohtaa todella valkene. On läpitunkemattoman harmaata ja koleaa; sää, joka tähtien ollessa jossain toisessa asennossa tekisi minusta lohduttoman, melankolisen, onnettoman. Nyt olen verkkainen ja vain aavistuksen haikea, jaksan havainnoida ympäristöäni, maltan löytää inhimillisyyttä näkemästäni.
Istumme kulmaravintolan pöytään odottamaan annoksiamme, äiti ja minä. Panen merkille ikkunanvieruspöydässä kauniin nuorukaisen luonnosteluvihkoineen, hän täyttää kaikki klassiset riutuvan taiteilijan tunnusmerkit. Kotvan kuluttua paikalle saapuu tyttö, joka leveästi hymyillen kävelee edelleen istuvan pojan luokse ja painaa tämän pään vatsaansa vasten. Tilanne jatkuu pitkään, tyttö hyväilee pojan päätä molemmilla käsillään ja poika ummistaa silmänsä, ja sen kasvoilta hohtaa sellainen intiimi onni, ettei sitä ole tarkoitettu minun katseelleni eikä kenenkään. Tunnen itseni tirkistelijäksi enkä kehtaa tuijottaa, mutta samalla tahtoisin voida ahmia paria ja heidän luontevaa yhteisyyttään katseellani esteettä.
Ruokamme ovat saapuneet, olemme syöneet ja keskustelleet, olleet oikein sillä lailla viihtyisästi kuin vain keski-ikää lähestyvä nainen ja hänen äitinsä voivat, tasa-arvoisesti naisina tässä maailmassa. En voi olla kiinnittämättä huomiota ikkunanvieruspöydän pariskunnan olemiseen: poika hämmentää kahviaan, katselee ikkunasta ja vetää välillä viivan luonnoslehtiöönsä, tyttö kuuntelee musiikkia jättiläiskuulokkeistaan, puhelintaan selaillen. Aina toisinaan vaitonainen harmonia rikkoutuu tytön kurottaessa vellomaan pojan tukkaa, kumpikaan ei juuri puhu, mutta katseet ja hymyt kertovat kaiken tarvittavan.
Kulttuurisaunan pehmeiden löylyjen jälkeen kävelemme Merihaan rantaa kohti kotia. Parkkihallin kulmalla on iso joukkio hahmoja, joiden lähemmäs tullessamme havaitsen treenaavan parkouria hallin ikkuna-aukoilla ja muurin syvennyksillä. Hahmot kapsahtelevat betoniselle seinälle, rimpuilevat hetken sitä vasten tai sujahtavat notkeasti aukoista sisään; se kaikki näyttää lystikkäältä myös sen jälkeen, kun olen ymmärtänyt, mistä oikein onkaan kyse.
Kotona ei tee mieli laittaa televisiota päälle. Haluan vaalia tunnelmaa, tätä vaitonaista rauhaa; pitää kädessä kuin linnunpoikaa, tahtomatta päästää sitä karkuun mutta varoen rusentamasta sitä hengiltä.
Haluaisin rakastua. Luen vanhoja bloggauksiani, ja täydennän mielessäni: onnellisesti. Haluaisin rakastua onnellisesti, johonkin oikeaan ja todelliseen johtavasti, molemminpuolisesti. Haluaisin sen kaiken, perhoset vatsaan ja tähdet sydämeen, ja sen jonkun, jonka katseesta aukenisi koko maailma.
Istumme kulmaravintolan pöytään odottamaan annoksiamme, äiti ja minä. Panen merkille ikkunanvieruspöydässä kauniin nuorukaisen luonnosteluvihkoineen, hän täyttää kaikki klassiset riutuvan taiteilijan tunnusmerkit. Kotvan kuluttua paikalle saapuu tyttö, joka leveästi hymyillen kävelee edelleen istuvan pojan luokse ja painaa tämän pään vatsaansa vasten. Tilanne jatkuu pitkään, tyttö hyväilee pojan päätä molemmilla käsillään ja poika ummistaa silmänsä, ja sen kasvoilta hohtaa sellainen intiimi onni, ettei sitä ole tarkoitettu minun katseelleni eikä kenenkään. Tunnen itseni tirkistelijäksi enkä kehtaa tuijottaa, mutta samalla tahtoisin voida ahmia paria ja heidän luontevaa yhteisyyttään katseellani esteettä.
Ruokamme ovat saapuneet, olemme syöneet ja keskustelleet, olleet oikein sillä lailla viihtyisästi kuin vain keski-ikää lähestyvä nainen ja hänen äitinsä voivat, tasa-arvoisesti naisina tässä maailmassa. En voi olla kiinnittämättä huomiota ikkunanvieruspöydän pariskunnan olemiseen: poika hämmentää kahviaan, katselee ikkunasta ja vetää välillä viivan luonnoslehtiöönsä, tyttö kuuntelee musiikkia jättiläiskuulokkeistaan, puhelintaan selaillen. Aina toisinaan vaitonainen harmonia rikkoutuu tytön kurottaessa vellomaan pojan tukkaa, kumpikaan ei juuri puhu, mutta katseet ja hymyt kertovat kaiken tarvittavan.
Kulttuurisaunan pehmeiden löylyjen jälkeen kävelemme Merihaan rantaa kohti kotia. Parkkihallin kulmalla on iso joukkio hahmoja, joiden lähemmäs tullessamme havaitsen treenaavan parkouria hallin ikkuna-aukoilla ja muurin syvennyksillä. Hahmot kapsahtelevat betoniselle seinälle, rimpuilevat hetken sitä vasten tai sujahtavat notkeasti aukoista sisään; se kaikki näyttää lystikkäältä myös sen jälkeen, kun olen ymmärtänyt, mistä oikein onkaan kyse.
Kotona ei tee mieli laittaa televisiota päälle. Haluan vaalia tunnelmaa, tätä vaitonaista rauhaa; pitää kädessä kuin linnunpoikaa, tahtomatta päästää sitä karkuun mutta varoen rusentamasta sitä hengiltä.
Haluaisin rakastua. Luen vanhoja bloggauksiani, ja täydennän mielessäni: onnellisesti. Haluaisin rakastua onnellisesti, johonkin oikeaan ja todelliseen johtavasti, molemminpuolisesti. Haluaisin sen kaiken, perhoset vatsaan ja tähdet sydämeen, ja sen jonkun, jonka katseesta aukenisi koko maailma.
Lue enemmän, luulet vähemmän
Tänä aamuna olin pitkästä aikaa kiireetön ja myös mieleltäni ihan vain paikoillani harmaassa sunnuntaissa, pyrkimättä kiiruusti mihinkään toisaalle. Ryhdyin siis aamukahvini äärellä lukemaan oikein mobiili-Hesaria, johon useimmiten syvennyn vain duunipäivisin ("-- aamupuuron ääressä ei enää selata lehtiä vaan Instagramista ystävien ja julkkisten kuvia." Tunnustan, ja ymmärrän ironian.). Kyseiseen julkaisuunkin ikävästi juurtunut klikkiotsikointi on usein tuonut minut artikkeleihin, joita jaksan lukea korkeintaan silmäillen - niinpä suhtauduin aluksi skeptisesti myös tähän.
Tämä artikkeli teki minut kuitenkin sangen surulliseksi. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan luopuisi vapaaehtoisesti lukemisesta ja sen avaamista huikeista maailmoista. (Tässä kohtaa omaa kirjoittamistani huomaan, etten itsekään ole toviin muotoillut ajatuksiani koherentiksi kokonaisuudeksi. Siispä esitän heränneet mietteeni jutusta listana, koska se on tällä erää paras mihin pystyn.)
1. Polarisoituminen. Suomen koulujärjestelmää on iät ajat moitittu siitä, miten tasapäistävää ja latistavaa se lähtökohtaisesti ja tavoitteiltaan on: lahjakkuuksia ei tunnisteta eikä siten kannusteta, ja tuloksena on huippuosaajista köyhää osaamiseltaan tasapaksua kansalaismassaa.
Artikkelin ja sen pohjana olleen kyselyn perusteella näyttää kuitenkin, ettei tämä ongelma enää ole suomalaisessa peruskoulussa ajankohtainen. Seiskan-kasin oppilaiden keskikasti on kärjistäen kadonnut, ja tilalle ovat tulleet alati kasvavat ääripäät: toisaalta kielellisesti lahjakkaat ja kulttuurisesti sivistyneet menestyjät, ja toisaalta ne, joiden on vaikea tuottaa ymmärrettävää tekstiä - saati että itse jaksaisivat sitä lukea. Tämä on suunnattoman pelottavaa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat modernin ihmisyyden perustoja. Ilman niitä on kehittyneessä maailmassa mahdoton selvitä, menestymisestä nyt puhumattakaan. Jos ihminen ei kykene laatimaan itse edes työhakemustaan tai täyttämään Kelan kaavakkeita, on mielestäni käsillä aika helvetin iso ongelma.
2. Medialukutaito. Näin dinosaurusten sukupolvea edustavana olen tottunut ajattelemaan, että diginatiivien medialukutaito on jotain aivan muuta kuin meillä: että he ovat syntymästään saakka olleet monenkirjavan informaatiotulvan ympäröimiä, ja heidän hallitsemansa intertekstuaaliset ja -kulttuuriset viitteet ovat paljon rikkaammat kuin meillä vielä näin kypsässä iässäkään (Me kasvoimme kahden kansallisen televisiokanavan äärellä maailmassa, jossa ei vielä oikein edes uneksittu internetistä, älypuhelimia nyt mainitsemattakaan. Myöhempien sukupolvien etumatka on niin mieletön, että sitä on hankala itsekään hahmottaa). Jutussa haastateltujen opettajien mukaan näin ei kuitenkaan ole asian laita:
Nuorillahan ei tunnetusti ole suhteellisuudentajua juuri lainkaan. Se on yksi nuoruuden keskeisistä ideoista ja myös etuoikeuksista; ikääntyessään tavallisesti menettää paitsi kykynsä myös oikeutensa olla mustavalkoinen ja silti ihan täysijärkisenä pidettävä ihminen (eikä toki nuorisoakaan usein varsin hyvästä syystä ihan täysijärkisenä pidetäkään). On kuitenkin mielestäni ajallemme sangen oireellista, että vaikka ihmisten keskinäinen viestiminen on muuttunut alati moninaisemmaksi, tulkitseminen on puolestaan kapeutunut ja mitä ilmeisimmin tietynlainen empatiakyky toista viestijää kohtaan on kadonnut olemattomiin:
Tämähän ei, kuten kaikki uutisia ja maailman menoa viime aikoina seuranneet tietävät, rajoitu suinkaan nuoreen väestönosaan. Mitä ihmiskunnalle on tapahtumassa?
3. Ne kirjat. Myönnän olevani sangen etuoikeutetussa asemassa. Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaisia oppimisvaikeuksia. Meillä kotona on aina ollut hyvinvarusteltu kirjahylly, useamman sanomalehden kestotilaus ja voimassaolevat kirjastokortit; ollessani lapsi minulle luettiin runsaasti (äiti on myöhemmin maininnut tämän johtuneen siitä, että halusi varjella minua olemattomalta lauluääneltään), joululahjapaketeista paljastui monesti kirjoja; vähän vanhempana sain tilata kotiin haluamiani aikakauslehtiä, monikossa. Minua on aina ja kaikin tavoin kannustettu kaunokirjallisten harrastusten pariin.
Saatan kuitenkin ymmärtää, että hidas lukeminen ja työläs luetunymmärtäminen eivät varmastikaan kannusta lukuharrastuksen pariin, ja kuulostan epäilemättä kopealta elitistiltä viitatessani äänikirjoihin - mutta silti, eivätkö ne olisi oivallinen apu?
En tässä pyri lainkaan vähättelemään esimerkiksi audiovisuaalista kulttuuria ja sen voimaa ihmismielen muovaajana; jostain syystä en - kutsukaa minua omahyväiseksi stereotyypittelijäksi - kuitenkaan usko näiden lukemattomuustotalitaristien olevan myöskään niitä, jotka täyttäisivät Orionin penkkejä tai jaksaisivat analysoida kuluttamansa musiikin ulottuvuuksia.
Kyse ei myöskään ole pelkästä oman tekstin tuottamisesta tai toisen tuottaman tekstin kuluttamisesta. Kieli rakentaa ajatteluamme, kieli jäsentää maailmaamme. Jos kielellisten tuotteiden kanssa on hankala toimia, miten se vaikuttaa (abstraktiin) ajatteluun? Miten se vaikuttaa niiden ajatusten muotoiluun ja esittämiseen siten, että joku toinenkin saattaisi joskus saada niistä kiinni? Miten se, hyvin pitkälle vietynä, vaikuttaa kokemukseen ihmisyydestä ja jo aiemmin mainitusta empatiasta? Emme me ole toisistamme irrallisia lumihiutaleita kukaan, kieppumassa maailmankaikkeuden kaiuttomassa äärettömyydessä ikuisesti yksin.
(M.O.T.)
Tästä on kyse. Tämän vuoksi kieli on muutakin kuin tavutusharjoitukset ja pakollinen Kalevala.
Eilen sain suunnattomaksi riemukseni kuulla, että Kat von D Beautyn tuotteita on vihdoin alettu toimittaa myös Suomeen! Tämä tekee minut järjenvastaisen onnelliseksi.
Olen pseudohumaaniudessani päässyt siihen pisteeseen, että olen alkanut käyttää aamukahvissani kauramaitoa (sillä poden yhä syvenevää syyllisyyttä ja häpeää runsaasta maitotuotteiden päivittäisestä käytöstäni) ja valita kosmetiikakseni mahdollisuuksien mukaan cruelty free -tuotteita. Kat von D:tähän olen fanittanut jo vuosia: viime kevään Kaliforniaan suuntautuneen turnausreissun yhteydessä tein pyhiinvaellusvierailun High Voltage Tattoohon ja pakotin matkaseuralaiseni kuvaamaan minua parkkipaikan ikonisen muraalin edessä, Polaroid-kameralla ja puhelimella, eri asennoissa ja ilmeissä. Olen myös vilpittömän onnellinen siitä, että kyseisen sarjan kosmetiikkatuotteet ovat oikeasti laadukkaita ja sangen käyttökelpoisia.
Mutta siis! Lopultakin voin tilata itselleni kokonaisen väripaletillisen Glimmer Veilejä! Saan vihdoin oman Tattoo Linerin! Enää ei tarvitse odottaa seuraavaa Amerikan-reissua saadakseen kosmetiikkafiksinsä tai tilata göteborgilaiselta kaverilta muistilistallista tuotteita! Onnenpäivä!
Uusi Gladiaattorit on aloittanut televisiossa, ja siitä on kovaa vauhtia muotoutumassa kaikkien aikojen lempisarjani. Joudun kirjoittamaan aiheesta kokonaan oman postauksensa, sillä en mitenkään voi tiivistää kaikkea siihen liittyvää muutamaan hassuun riviin jonkin toisen postauksen loppuun.
Tämä artikkeli teki minut kuitenkin sangen surulliseksi. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan luopuisi vapaaehtoisesti lukemisesta ja sen avaamista huikeista maailmoista. (Tässä kohtaa omaa kirjoittamistani huomaan, etten itsekään ole toviin muotoillut ajatuksiani koherentiksi kokonaisuudeksi. Siispä esitän heränneet mietteeni jutusta listana, koska se on tällä erää paras mihin pystyn.)
1. Polarisoituminen. Suomen koulujärjestelmää on iät ajat moitittu siitä, miten tasapäistävää ja latistavaa se lähtökohtaisesti ja tavoitteiltaan on: lahjakkuuksia ei tunnisteta eikä siten kannusteta, ja tuloksena on huippuosaajista köyhää osaamiseltaan tasapaksua kansalaismassaa.
Artikkelin ja sen pohjana olleen kyselyn perusteella näyttää kuitenkin, ettei tämä ongelma enää ole suomalaisessa peruskoulussa ajankohtainen. Seiskan-kasin oppilaiden keskikasti on kärjistäen kadonnut, ja tilalle ovat tulleet alati kasvavat ääripäät: toisaalta kielellisesti lahjakkaat ja kulttuurisesti sivistyneet menestyjät, ja toisaalta ne, joiden on vaikea tuottaa ymmärrettävää tekstiä - saati että itse jaksaisivat sitä lukea. Tämä on suunnattoman pelottavaa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat modernin ihmisyyden perustoja. Ilman niitä on kehittyneessä maailmassa mahdoton selvitä, menestymisestä nyt puhumattakaan. Jos ihminen ei kykene laatimaan itse edes työhakemustaan tai täyttämään Kelan kaavakkeita, on mielestäni käsillä aika helvetin iso ongelma.
2. Medialukutaito. Näin dinosaurusten sukupolvea edustavana olen tottunut ajattelemaan, että diginatiivien medialukutaito on jotain aivan muuta kuin meillä: että he ovat syntymästään saakka olleet monenkirjavan informaatiotulvan ympäröimiä, ja heidän hallitsemansa intertekstuaaliset ja -kulttuuriset viitteet ovat paljon rikkaammat kuin meillä vielä näin kypsässä iässäkään (Me kasvoimme kahden kansallisen televisiokanavan äärellä maailmassa, jossa ei vielä oikein edes uneksittu internetistä, älypuhelimia nyt mainitsemattakaan. Myöhempien sukupolvien etumatka on niin mieletön, että sitä on hankala itsekään hahmottaa). Jutussa haastateltujen opettajien mukaan näin ei kuitenkaan ole asian laita:
Yleisin ongelma nuorilla tuntuu olevan kyvyttömyys ymmärtää eri kielenkäyttötilanteita. Twiittien ja Instagram-postausten erot tunnistetaan, mutta esimerkiksi lehtien tekstilajit ovat monille vieraita. Kolumnia saatetaan lukea kuin uutista, ja silloin aletaan ihmetellä, miten ihmeessä uutisointi on puolueellista.
- -
Erityisiä ongelmia tulee, jos kirjoittaja käyttää ironiaa tai satiiria. Se ymmärretään kyllä kaveriporukan Whatsapp-ryhmässä, mutta kolumneissa tai keskustelupalstoilla se jää huomaamatta.
Nuorillahan ei tunnetusti ole suhteellisuudentajua juuri lainkaan. Se on yksi nuoruuden keskeisistä ideoista ja myös etuoikeuksista; ikääntyessään tavallisesti menettää paitsi kykynsä myös oikeutensa olla mustavalkoinen ja silti ihan täysijärkisenä pidettävä ihminen (eikä toki nuorisoakaan usein varsin hyvästä syystä ihan täysijärkisenä pidetäkään). On kuitenkin mielestäni ajallemme sangen oireellista, että vaikka ihmisten keskinäinen viestiminen on muuttunut alati moninaisemmaksi, tulkitseminen on puolestaan kapeutunut ja mitä ilmeisimmin tietynlainen empatiakyky toista viestijää kohtaan on kadonnut olemattomiin:
Halua ymmärtää tai edes kuulla vastapuolta ei tunnu aina olevan.
Tämähän ei, kuten kaikki uutisia ja maailman menoa viime aikoina seuranneet tietävät, rajoitu suinkaan nuoreen väestönosaan. Mitä ihmiskunnalle on tapahtumassa?
3. Ne kirjat. Myönnän olevani sangen etuoikeutetussa asemassa. Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaisia oppimisvaikeuksia. Meillä kotona on aina ollut hyvinvarusteltu kirjahylly, useamman sanomalehden kestotilaus ja voimassaolevat kirjastokortit; ollessani lapsi minulle luettiin runsaasti (äiti on myöhemmin maininnut tämän johtuneen siitä, että halusi varjella minua olemattomalta lauluääneltään), joululahjapaketeista paljastui monesti kirjoja; vähän vanhempana sain tilata kotiin haluamiani aikakauslehtiä, monikossa. Minua on aina ja kaikin tavoin kannustettu kaunokirjallisten harrastusten pariin.
Saatan kuitenkin ymmärtää, että hidas lukeminen ja työläs luetunymmärtäminen eivät varmastikaan kannusta lukuharrastuksen pariin, ja kuulostan epäilemättä kopealta elitistiltä viitatessani äänikirjoihin - mutta silti, eivätkö ne olisi oivallinen apu?
En tässä pyri lainkaan vähättelemään esimerkiksi audiovisuaalista kulttuuria ja sen voimaa ihmismielen muovaajana; jostain syystä en - kutsukaa minua omahyväiseksi stereotyypittelijäksi - kuitenkaan usko näiden lukemattomuustotalitaristien olevan myöskään niitä, jotka täyttäisivät Orionin penkkejä tai jaksaisivat analysoida kuluttamansa musiikin ulottuvuuksia.
Kyse ei myöskään ole pelkästä oman tekstin tuottamisesta tai toisen tuottaman tekstin kuluttamisesta. Kieli rakentaa ajatteluamme, kieli jäsentää maailmaamme. Jos kielellisten tuotteiden kanssa on hankala toimia, miten se vaikuttaa (abstraktiin) ajatteluun? Miten se vaikuttaa niiden ajatusten muotoiluun ja esittämiseen siten, että joku toinenkin saattaisi joskus saada niistä kiinni? Miten se, hyvin pitkälle vietynä, vaikuttaa kokemukseen ihmisyydestä ja jo aiemmin mainitusta empatiasta? Emme me ole toisistamme irrallisia lumihiutaleita kukaan, kieppumassa maailmankaikkeuden kaiuttomassa äärettömyydessä ikuisesti yksin.
Lukemattomuus näkyy myös ajattelun sumenemisessa ja vaikeudessa kielellistää asioita.
(M.O.T.)
Tästä on kyse. Tämän vuoksi kieli on muutakin kuin tavutusharjoitukset ja pakollinen Kalevala.
Eilen sain suunnattomaksi riemukseni kuulla, että Kat von D Beautyn tuotteita on vihdoin alettu toimittaa myös Suomeen! Tämä tekee minut järjenvastaisen onnelliseksi.
Olen pseudohumaaniudessani päässyt siihen pisteeseen, että olen alkanut käyttää aamukahvissani kauramaitoa (sillä poden yhä syvenevää syyllisyyttä ja häpeää runsaasta maitotuotteiden päivittäisestä käytöstäni) ja valita kosmetiikakseni mahdollisuuksien mukaan cruelty free -tuotteita. Kat von D:tähän olen fanittanut jo vuosia: viime kevään Kaliforniaan suuntautuneen turnausreissun yhteydessä tein pyhiinvaellusvierailun High Voltage Tattoohon ja pakotin matkaseuralaiseni kuvaamaan minua parkkipaikan ikonisen muraalin edessä, Polaroid-kameralla ja puhelimella, eri asennoissa ja ilmeissä. Olen myös vilpittömän onnellinen siitä, että kyseisen sarjan kosmetiikkatuotteet ovat oikeasti laadukkaita ja sangen käyttökelpoisia.
Mutta siis! Lopultakin voin tilata itselleni kokonaisen väripaletillisen Glimmer Veilejä! Saan vihdoin oman Tattoo Linerin! Enää ei tarvitse odottaa seuraavaa Amerikan-reissua saadakseen kosmetiikkafiksinsä tai tilata göteborgilaiselta kaverilta muistilistallista tuotteita! Onnenpäivä!
Uusi Gladiaattorit on aloittanut televisiossa, ja siitä on kovaa vauhtia muotoutumassa kaikkien aikojen lempisarjani. Joudun kirjoittamaan aiheesta kokonaan oman postauksensa, sillä en mitenkään voi tiivistää kaikkea siihen liittyvää muutamaan hassuun riviin jonkin toisen postauksen loppuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)