Lue enemmän, luulet vähemmän

Tänä aamuna olin pitkästä aikaa kiireetön ja myös mieleltäni ihan vain paikoillani harmaassa sunnuntaissa, pyrkimättä kiiruusti mihinkään toisaalle. Ryhdyin siis aamukahvini äärellä lukemaan oikein mobiili-Hesaria, johon useimmiten syvennyn vain duunipäivisin ("-- aamupuuron ääressä ei enää selata lehtiä vaan Instagramista ystävien ja julkkisten kuvia." Tunnustan, ja ymmärrän ironian.). Kyseiseen julkaisuunkin ikävästi juurtunut klikkiotsikointi on usein tuonut minut artikkeleihin, joita jaksan lukea korkeintaan silmäillen - niinpä suhtauduin aluksi skeptisesti myös tähän. 

Tämä artikkeli teki minut kuitenkin sangen surulliseksi. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan luopuisi vapaaehtoisesti lukemisesta ja sen avaamista huikeista maailmoista. (Tässä kohtaa omaa kirjoittamistani huomaan, etten itsekään ole toviin muotoillut ajatuksiani koherentiksi kokonaisuudeksi. Siispä esitän heränneet mietteeni jutusta listana, koska se on tällä erää paras mihin pystyn.)

1. Polarisoituminen. Suomen koulujärjestelmää on iät ajat moitittu siitä, miten tasapäistävää ja latistavaa se lähtökohtaisesti ja tavoitteiltaan on: lahjakkuuksia ei tunnisteta eikä siten kannusteta, ja tuloksena on huippuosaajista köyhää osaamiseltaan tasapaksua kansalaismassaa.
Artikkelin ja sen pohjana olleen kyselyn perusteella näyttää kuitenkin, ettei tämä ongelma enää ole suomalaisessa peruskoulussa ajankohtainen. Seiskan-kasin oppilaiden keskikasti on kärjistäen kadonnut, ja tilalle ovat tulleet alati kasvavat ääripäät: toisaalta kielellisesti lahjakkaat ja kulttuurisesti sivistyneet menestyjät, ja toisaalta ne, joiden on vaikea tuottaa ymmärrettävää tekstiä - saati että itse jaksaisivat sitä lukea. Tämä on suunnattoman pelottavaa.

Luku- ja kirjoitustaito ovat modernin ihmisyyden perustoja. Ilman niitä on kehittyneessä maailmassa mahdoton selvitä, menestymisestä nyt puhumattakaan. Jos ihminen ei kykene laatimaan itse edes työhakemustaan tai täyttämään Kelan kaavakkeita, on mielestäni käsillä aika helvetin iso ongelma.

2. Medialukutaito. Näin dinosaurusten sukupolvea edustavana olen tottunut ajattelemaan, että diginatiivien medialukutaito on jotain aivan muuta kuin meillä: että he ovat syntymästään saakka olleet monenkirjavan informaatiotulvan ympäröimiä, ja heidän hallitsemansa intertekstuaaliset ja -kulttuuriset viitteet ovat paljon rikkaammat kuin meillä vielä näin kypsässä iässäkään (Me kasvoimme kahden kansallisen televisiokanavan äärellä maailmassa, jossa ei vielä oikein edes uneksittu internetistä, älypuhelimia nyt mainitsemattakaan. Myöhempien sukupolvien etumatka on niin mieletön, että sitä on hankala itsekään hahmottaa). Jutussa haastateltujen opettajien mukaan näin ei kuitenkaan ole asian laita:

Yleisin ongelma nuorilla tuntuu olevan kyvyttömyys ymmärtää eri kielenkäyttötilanteita. Twiittien ja Instagram-postausten erot tunnistetaan, mutta esimerkiksi lehtien tekstilajit ovat monille vieraita. Kolumnia saatetaan lukea kuin uutista, ja silloin aletaan ihmetellä, miten ihmeessä uutisointi on puolueellista.
- -
Erityisiä ongelmia tulee, jos kirjoittaja käyttää ironiaa tai satiiria. Se ymmärretään kyllä kaveriporukan Whatsapp-ryhmässä, mutta kolumneissa tai keskustelupalstoilla se jää huomaamatta. 

Nuorillahan ei tunnetusti ole suhteellisuudentajua juuri lainkaan. Se on yksi nuoruuden keskeisistä ideoista ja myös etuoikeuksista; ikääntyessään tavallisesti menettää paitsi kykynsä myös oikeutensa olla mustavalkoinen ja silti ihan täysijärkisenä pidettävä ihminen (eikä toki nuorisoakaan usein varsin hyvästä syystä ihan täysijärkisenä pidetäkään). On kuitenkin mielestäni ajallemme sangen oireellista, että vaikka ihmisten keskinäinen viestiminen on muuttunut alati moninaisemmaksi, tulkitseminen on puolestaan kapeutunut ja mitä ilmeisimmin tietynlainen empatiakyky toista viestijää kohtaan on kadonnut olemattomiin:

Halua ymmärtää tai edes kuulla vastapuolta ei tunnu aina olevan. 

Tämähän ei, kuten kaikki uutisia ja maailman menoa viime aikoina seuranneet tietävät, rajoitu suinkaan nuoreen väestönosaan. Mitä ihmiskunnalle on tapahtumassa?

3. Ne kirjat. Myönnän olevani sangen etuoikeutetussa asemassa. Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaisia oppimisvaikeuksia. Meillä kotona on aina ollut hyvinvarusteltu kirjahylly, useamman sanomalehden kestotilaus ja voimassaolevat kirjastokortit; ollessani lapsi minulle luettiin runsaasti (äiti on myöhemmin maininnut tämän johtuneen siitä, että halusi varjella minua olemattomalta lauluääneltään), joululahjapaketeista paljastui monesti kirjoja; vähän vanhempana sain tilata kotiin haluamiani aikakauslehtiä, monikossa. Minua on aina ja kaikin tavoin kannustettu kaunokirjallisten harrastusten pariin.
Saatan kuitenkin ymmärtää, että hidas lukeminen ja työläs luetunymmärtäminen eivät varmastikaan kannusta lukuharrastuksen pariin, ja kuulostan epäilemättä kopealta elitistiltä viitatessani äänikirjoihin - mutta silti, eivätkö ne olisi oivallinen apu?
En tässä pyri lainkaan vähättelemään esimerkiksi audiovisuaalista kulttuuria ja sen voimaa ihmismielen muovaajana; jostain syystä en - kutsukaa minua omahyväiseksi stereotyypittelijäksi - kuitenkaan usko näiden lukemattomuustotalitaristien olevan myöskään niitä, jotka täyttäisivät Orionin penkkejä tai jaksaisivat analysoida kuluttamansa musiikin ulottuvuuksia.

Kyse ei myöskään ole pelkästä oman tekstin tuottamisesta tai toisen tuottaman tekstin kuluttamisesta. Kieli rakentaa ajatteluamme, kieli jäsentää maailmaamme. Jos kielellisten tuotteiden kanssa on hankala toimia, miten se vaikuttaa (abstraktiin) ajatteluun? Miten se vaikuttaa niiden ajatusten muotoiluun ja esittämiseen siten, että joku toinenkin saattaisi joskus saada niistä kiinni? Miten se, hyvin pitkälle vietynä, vaikuttaa kokemukseen ihmisyydestä ja jo aiemmin mainitusta empatiasta? Emme me ole toisistamme irrallisia lumihiutaleita kukaan, kieppumassa maailmankaikkeuden kaiuttomassa äärettömyydessä ikuisesti yksin.

Lukemattomuus näkyy myös ajattelun sumenemisessa ja vaikeudessa kielellistää asioita. 

(M.O.T.)
Tästä on kyse. Tämän vuoksi kieli on muutakin kuin tavutusharjoitukset ja pakollinen Kalevala.


Eilen sain suunnattomaksi riemukseni kuulla, että Kat von D Beautyn tuotteita on vihdoin alettu toimittaa myös Suomeen! Tämä tekee minut järjenvastaisen onnelliseksi.
Olen pseudohumaaniudessani päässyt siihen pisteeseen, että olen alkanut käyttää aamukahvissani kauramaitoa (sillä poden yhä syvenevää syyllisyyttä ja häpeää runsaasta maitotuotteiden päivittäisestä käytöstäni) ja valita kosmetiikakseni mahdollisuuksien mukaan cruelty free -tuotteita. Kat von D:tähän olen fanittanut jo vuosia: viime kevään Kaliforniaan suuntautuneen turnausreissun yhteydessä tein pyhiinvaellusvierailun High Voltage Tattoohon ja pakotin matkaseuralaiseni kuvaamaan minua parkkipaikan ikonisen muraalin edessä, Polaroid-kameralla ja puhelimella, eri asennoissa ja ilmeissä. Olen myös vilpittömän onnellinen siitä, että kyseisen sarjan kosmetiikkatuotteet ovat oikeasti laadukkaita ja sangen käyttökelpoisia.
Mutta siis! Lopultakin voin tilata itselleni kokonaisen väripaletillisen Glimmer Veilejä! Saan vihdoin oman Tattoo Linerin! Enää ei tarvitse odottaa seuraavaa Amerikan-reissua saadakseen kosmetiikkafiksinsä tai tilata göteborgilaiselta kaverilta muistilistallista tuotteita! Onnenpäivä!


Uusi Gladiaattorit on aloittanut televisiossa, ja siitä on kovaa vauhtia muotoutumassa kaikkien aikojen lempisarjani. Joudun kirjoittamaan aiheesta kokonaan oman postauksensa, sillä en mitenkään voi tiivistää kaikkea siihen liittyvää muutamaan hassuun riviin jonkin toisen postauksen loppuun.