Yksi, kaksi, kolme, TAISTELE!

Eilen autoin seuraani reffaamalla meidän B:n scrimmatessa Turun joukkuetta vastaan. Oma toimitsijaosaamiseni on kauniisti sanottuna sangen rajallista, ja säännötkin hallitsen näin seitsemän vuoden jälkeen silleen suunnilleen, mutta kokemukseni mukaisesti usein pelkkä tuomarilarppaajan läsnäolo riittää karsimaan härskeimpiä virheitä pelaajilta. Monet ovat kysyneet, siirrynkö peliuralta eläköidyttyäni esimerkiksi reffaamaan tai valmentamaan - valittaen täytyy todeta, etten ole koskaan tuntenut pelaamiseen verrattavaa paloa lajin mihinkään muuhun positioon. Omassa tapauksessani tuntuu myös, että kaikki muut tarjolla olevat hommat ovat lohdutuspalkintoja ja niitä toisiksi parhaita vaihtoehtoja, eivätkä siksi aidosti kiehtovia. (Oma tapaukseni on siis loukkaantumisen lopettama peliura; tarkoitukseni ei missään nimessä ole väheksyä toimitsijoita, tuomareita saati (penkki)valmentajia, jotka tekevät arvostettavaa työtä vähintään yhtä suurella panoksella kuin pelaajatkin.)

Itse reffaus meni vaihtelevasti. Hankalinta on muistaa olla reagoimatta näkyvästi pelaajien strategisiin ratkaisuihin ja pitää ohjeistushalunsa itsellään; on myös hurjan vaikeaa olla hurraamatta, kun etenkin uudemmat pelaajat tekevät urotekoja radalla, ehkä ensimmäisessä scrimmagessaan tai muuten vain oman tasonsa ylittäen. Eilen olin vähällä pillahtaa liikutusitkuun, kun erään jamin jälkeen koko Turun joukkue riensi onnittelemaan jammeriaan. "Ellan eka liidi!" huusi penkkikoutsi tohkeissaan, jengikaverit ravistelivat hahmoa hartioista että "sulla oli liidi tajuuksä, älyttömän mahtavaa, hyvä sä!". Putosin yhtäkkiä sellaiseen aikaspiraaliin ja hahmotin koko lajin jatkumon: että aina tulee uusia, aina tulee ensimmäisiä kertoja jollekin, eikä meitä senioreita muutaman vuoden päästä muista enää kukaan ja niin maailma toimii, myös derbymaailma, ja niin on oikein ja hyvä. (Mutta myös haikeaa.)
Itse en muista ensimmäistä scrimmageani enkä ensimmäistä liidiäni. Ensimmäistä voittoa en sen sijaan unohda koskaan.


Seurasimmepa eilen jälleen kerran kisakatsomonomaisesti Gladiaattoreita. Ennen kuin menen itse asiaan, on mainittava Me Naiset -lehden uusi tv-mainos. En harmikseni löytänyt sitä googlaamalla tähän linkattavaksi, joten teidän on vain uskottava kun sanon: se on hieno. Sen pihvinä ovat naissukupuoleen joskus liitetyt typerät stereotypiat kuten "heikompi sukupuoli" ja "naiset eivät ota riskejä"; näiden kuvastona on muun muassa rugbya, synnytys ja laskuvarjohyppy, sekä kaksi aivan tavallista naista hyppäämässä uima-asusillaan veteen käsi kädessä. Siinä on sellaista voimaa, aitoutta ja puhuttelevuutta, että menin kauttaaltani kananlihalle silkasta myötäelämisestä.
Epäilemättä myös tähän kuvastoon liittyy pulmallisuuksia, kuten sukupuolien moninaisuus ja mainoksen esittämä sittenkin kovin perinteinen naiskuva. Tänään en kuitenkaan tahdo ajatella sitä, vaan nauttia siitä onnesta ja voimakkaasta vaikuttumisesta, jonka mainos minussa herätti. Virkistävää näinä aikoina, joina mm. Spotify mainosti pms-soittolistaansa näinkin raikkaasti ja oivaltavasti.
Toinen juttu, mistä tahtoisin mainita jotakin, on kulttuurinen appropriaatio ja erityisesti Sanna Ukkolan panos aiheeseen. Tämä on kuitenkin jotain, mitä varten minun täytyy vielä hieman keräillä itseäni ja ajatuksiani.

Mutta niin, ne Gladiaattorit! Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella kotimainen televisio oli tarjonnaltaan sangen harmaata ja yksi-ilmeistä: ei ollut tosi-tv:tä eikä American Ninja Warrioria, eikä juuri muitakaan formaattitelkkariin kuuluvia elementtejä. Kotimaisista urheilijoista räiskyvin oli Seppo "Saksa on paska maa" Räty sekä viinaanmenevät mäkikotkat, eikä urheilun showaspektia ollut oikein vielä löydetty. Gladiaattorit oli Harlin&Selin Productionsin Amerikan-tuliainen, eikä vastaavaa ollut kotimaisessa televisiossa nähty koskaan. Yhtenäiskulttuurin päivinä uusimman jakson katsoivat samaan aikaan kaikki, ja sitä myös ruodittiin porukalla seuraavana arkena. En usko olleeni ainoa esiteini-ikäinen, joka yhtäkkiä sai aivan uudenlaisia ajatuksia siitä, millainen naiskeho voisi myös olla ja mihin kaikkeen sen kanssa saattaisi pystyä.
Toki ensisijaisesti kansaa puhuttivat testokuurien syventämät naisgladiaattoreiden äänet, pienen kivitalon kokoiset miesgladiaattorit ja kovin heiveröisen ja valmistautumattoman oloiset kilpailijat, jotka puettiin hämmentäviin jumppanuttuihin ja tuupattiin areenalle kohti varmalta näyttänyttä kuolemaansa.

Uudessa versiossa gladiaattoreina on ajan hengen mukaisesti lähinnä semijulkkiksia ja näyttävä, huolella pedattu ennakkomarkkinointi. Kilpailijatkin ovat nyt enimmäkseen vähintään kvasiurheilijoita itsekin, eikä epäsuhta vastapuolien välillä enää ole aivan kohtuuton. Viihdyttävintä orkkisversioon verrattuna on, että 2010-luvulla myös kilpailijat hallitsevat showelementit: on mottoja, on nenäkkään itsevarmoja kokkapuheita, on powerposeja. Eikä yhtään "no mää meen tonne tekeen parhaani ja kattoon mihin se riittää"-nöyristelyä.

Minusta lajit alkukarsinnoissa ovat vähän tylsiä ja suoritusajat kovin lyhyitä: mihin ovat jääneet Viidakon valtias, Ihmiskuula ja Cliffhanger? (Kaupunkisotaa sentään tuskin kaipaa kukaan.) Toivon hartaasti, että semifinaaleihin tuodaan uusia settejä - kernaiten sellaisia, joissa gladiaattorikontakteissa ei säästellä. Väitän, että pääsyy tällaisten ohjelmien suosioon ovat juuri näyttävät ja jännittävät yhteenotot: altavastaajan odottamaton menestyminen, rajut kolarit, tyydytys, joka syntyy gladiaattorin yksiselitteisesti rullatessa kilpailijaparan tatamiin - samat makaaberit syyt, joista kolaripaikoille muodostuu aina peräänajojen suma, kun ihmiset yrittävät skandaalinnälässään tähyillä, näkyykö vaikka jotain irrallisia ruumiinosia tai edes vähän verta. Herkullisimpia hetkiä ovat ne, kun kamera tallentaa jotain, minkä ei oikeastaan pitänyt päätyä muiden silmille: kilpailijan kuristamassa gladiaattoria niskalukolla, gladiaattorin nakkaamassa raivoissaan tuomaria kypärällä, kontaktitilanne joka ei suostu päättymään, vaikka tuomari huutaa kolmatta kertaa IRTI!, ääni jo hieman särkyen. Kotikatsomoissa huudetaan silmän laajenneina ja sipsinmuruset suusta lentäen että "Vittu toihan on ihan HULLU! Yrittääkse tappaa ton, tais testo piikata just oikeessa kohtaa!" (Tokihan nykyisessä blooper reelien ja docusoapien kuorruttamassa viihdemaailmassa sattumaa ei tunneta, eikä näistäkään "vahingossa" nähdyistä kohtauksista voi katsoja tietää, paljonko mukana on käsikirjoitusta ja paljonko aitoa kontrollin pettämistä.)

En millään malttaisi odottaa ensi lauantaita ja uutta jaksoa.