Tunteita ja tuoksuja

Aina kun kaunokirjallisuudessa tai vaikkapa jossain Kuukausiliitteen haastattelussa mainitaan Kallio, Alppila, Aleksis Kiven katu ja/tai Sturenkatu, on sitä ilmeisen mahdoton tehdä kertomatta Meiran kahvipaahtimon tuoksusta. Se onkin sangen tenhoava, en minä sitä kiistä. Sen kupeessa miltei kaksi vuosikymmentä asuneena tiedän kuitenkin myös, että välillä siellä tehdään myös esimerkiksi sinappia sekä jotain, jonka ominaislemu vastaa kutakuinkin kissojen silakkaista märkäruokaa.

Kahvintuoksu on lumoava ja leimallinen osa koko lähiseudun luonnetta. Sen kuvailun yliedustuksen vuoksi kuitenkin ainakin minä elin vuosia semmoisessa merkilllisessä harhaluulossa, että muilla kaupunginosilla ei olisi moisia hajuaistimäärittäjiä lainkaan.

Olen asunut nyt vuoden Käpylässä, ja täällä vasta tuoksuukin. Elokuussa ilma oli kylläisenään omenoiden lemusta. Hedelmäinen aromi roikkui kaupunginosan päällä sakeana viikkokausia, kuin jossain kliseisessä kollektiivisen muistin mummolassa. Jokaisen puutalon pihaportin edessä oli laatikko, josta sai ottaa, ja kaupunginosaryhmässä ihmiset kaupittelivat itsetehtyjä omenajalosteitaan naapureilleen. (En ole elämässäni käynyt omenavarkaissa, mutta viime kesänä varastin vahingossa Kumpulan siirtolapuutarhan edestä kokonaisen muovikassillisen erittäin laadukkaita ja kolhuttomia omenoita. Mutta se on tarina, josta kerron enemmän ehkä joskus toiste.)

Perjantai-iltaisin kaikkialla leijuu lämpiävän puusaunan savunhaju. Se tuntuu lohdullisen kodikkaalta, kaikista pienhiukkaspäästöistään huolimatta mukavan muuttumattomalta ja ajantakaiselta, lapsuuden viikonlopuilta. 

Näistä tuoksuista on vaivihkaa rakentunut minun uusi kaupunginosaidentiteettini.

(Wikipedian mukaan muuten ei ole olemassa Alppilaa eikä edes Harjua, ainoastaan Alppiharju tukalasti Kallion ja Vallilan väliin puserrettuna. Mutta eipä ole myöskään Munkkivuorta, Arabianrantaa tai jotain Puotilaakaan, että kuka näistä nyt sitten tietää. Haluaisin sellaisen kartan, jossa kaupunginosien rajat olisi määritelty katujen tarkkuudella, sillä lailla kuin kaikki tietävät vaikkapa Kallion päättyvän Sturenkatuun ja Vallilan alkavan Aleksis Kiven kadusta. Jos sellainen löytyy jostain, vinkatkaapa veikkosella! Itse en googlaamalla löytänyt.)


Lupasin joskus aiemmin kirjoittaa lisää M/S Romanticista. Tällä välin on kuitenkin käynyt niin, että sarja on saavuttanut megasuosion ja siitä tuntuu kirjoitetun jo kaikki sanottavissa oleva.
Sen sijaan tohdin lopultakin tarttua Netflixin Sex Educationiin ja voi veljet millaiseksi helmeksi se paljastuikaan!

Ensinnäkin: katson brittituotantoja aivan liian niukasti. Rakastan sitä, miten niissä ihmiset näyttävät enimmäkseen vielä ihmisiltä sen sijaan että näyttäisivät ihmisenkaltaisilta 3D-printeiltä. Rakastan brittiaksenttia, tai, ollakseni eksaktimpi: kaikkia brittiaksentteja. Rakastan sitä, miten niiden huumori on pääsääntöisesti kuivempaa ja jotenkin omituisempaa kuin amerikanserkuissaan, ja sitä, miten niiden näkökulma on muutenkin usein hiukan vähemmän sisäsiisti. Ymmärrän, että tehdessäni tämänkaltaisia yleistyksiä vedän rajusti mutkia suoraksi, minkä lisäksi mahdollisesti myös aavistuksen eksotisoin brittiläistä elokuva- ja tv-tuotantoa - aivan kuten omalta osaltaan amerikkalaistakin. Mutta jospa katsotte sen Sex Edin, niin saatatte ymmärtää mitä ajan takaa tässä kömpelössä ylistysveisuussani.

Aika ajoin huomaan - juurikin ehkä amerikkalaisen sarja- ja elokuvaviihteen teinipainotteisuuden vuoksi - elätteleväni hattaraista ja haikeaa kaihoa yläkouluvuosia kohtaan. Fakta: eivät ne nyt mitään aikojen ilotulittelua olleet, varmasti kellekään. (Juuri muuten Potterless-podcastissa Mike Schubert ja Cecilia Lynn-Jacobs pohtivat sitä, miten kammottavaa olisi olla ihminen, jolle yläkouluvuodet olivat elämän parasta aikaa. Millaista olisi elää ne loput neljä viidesosaa eliniästään, jatkuvasti kaihoten johonkin joka tapahtui ennen kuin oikeastaan edes tajusi vielä mitään mistään?) Maailma tuntui sillä tavalla yksinkertaisemmalta, että asiat olivat joko hyviä tai pahoja eivätkä todellakaan mitään siltä väliltä, mutta ihan kaikki muu olikin sitten paljon merkillisempää ja pelottavampaa. Joko tissejä ei ollut ollenkaan tai sitten niitä oli liikaa, jos ei omasta niin jonkun muun mielestä ainakin, ja tämä kaava pätikin sitten melkein kaikkeen: kavereihin, poikaystäviin, paheisiin ja älykkyyteen.

Toiseksi: Sex Edin teinit herättivät minussa samanaikaisesti sekä ylitsevuotavan hellää myötätuntoa että kirvelevää kiukkua. Nykyteinit ovat niin paljon fiksumpia ja valmiimpia tähän maailmaan kuin meidän sukupolvemme on ehkä vieläkään. Samalla nykyteinit ovat ihan yhtä julmia, typeriä ja itsekeskeisiä kuin senikäiset ovat olleet kautta maailman historian. Se on lohdullista. Se on surettavaa.

Kolmanneksi: Gillian Anderson on jumalauta timanttinen. Ihan sellaista haluaisin vain tietää, että voiko oikeastaan mitään noin fantastista olla olemassakaan laillisesti?

Nyt olen ahminut myös Sex Edin loppuun ja yritän vimmaisesti löytää uusia himokatsottavia. Ilmestyisivätpä Handmaid's Talen ja Big Little Liesin uudet kaudet jo pian.

Yhteistyön sujuvuuden kannalta tärkeintä on kontakti

Olen perheemme ainoa lapsi. Koko kasvuikäni sain kuulla aikuisilta (ja joskus myös muilta lapsilta), miten ainoat lapset tunnetusti ovat itsekkäitä eivätkä osaa ottaa muita huomioon. Koska jo teininä - ehkä juuri etenkin teininä - surkeinta mitä tiesin oli alistua toisintamaan omaa stereotypiaansa, otin elämäntehtäväkseni kumota kaikki luonnehdinnat ainoiden lasten itsekkyydestä. Luonteelleni ominaisesti vein muiden huomioimisen niin pitkälle, että unohdin itseni jonnekin matkan varteen - niin kornilta kuin se kuulostaakin, olen joutunut opettelemaan uudestaan omien rajojeni piirtämisen aikuisiällä. Nyt harjoittelen sovittamaan yhteen muiden huomioimisen ja omien tarpeideni tunnistamisen.

Pieni japanilainen minussa pyrkii suojelemaan kaikkien sosiaalisessa tilanteissa kanssani olevien kasvoja menetykseltä. Toisaalta en myöskään kestä aikuisia ihmisiä, jotka läksyttävät tai kasvattavat toisia aikuisia julkisesti - suurimpia toiveitani olisikin, että kaikki maailman täysikasvuiset osaisivat omien sosiaalisten tuntosarviensa varassa arvioida tilanteita oikein (eli minun laillani), minkä lisäksi he myöskin valitsisivat toimia noissa tilanteissa oikein ja todellisuus olisi kaunis ja hyvä ja harmoninen. Tämän jälkeen kiusaantuneisuus ja vaivautuminen voitaisiin tarpeettomina lakkauttaa koko maailmasta ja kaikki voisivat elää elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Minua hermostuttavat ihmiset, jotka alkavat puhua minulle vaikka näkevät minulla olevan vaikkapa viestin kirjoittamisen kesken. Minua hermostuttavat ihmiset, jotka alkavat näpelöidä puhelintaan kun puhun heille. Molemmat ovat tahdittomia tekoja, joista ensimmäinen loukkaa yksityistä tilaani ja toinen sosiaalista yhteistä tilaamme. Molemmat ovat inhimillisiä päivittäisiä skenaarioita, joihin syyllistyn itsekin tavan takaa.

(Oli minulla tässä joku pointtikin, joka olisi kauniisti nivonut nämä kolme ensimmäistä kappaletta yhteen ja siten oikeuttanut tällaisen kirjallisen terapiamasturboinnin. Mutta ikä ei tule yksin eikä keskittymishäiriökään, ja niinpä vain on mennyttä sisäavaruuden tuuliin sekin jalo ja ylevä kuningasajatus. Aivoni ovat kuin muinaisen lännenelokuvan kylän autio raitti, jolla hiekkainen tuuli puhaltaa pyörittäen preeriapalloa ja lengottaen saluunan ovia.)

Olen elänyt virastotyöajan rytmittämää arkea niin pitkään, että vapaapäivä keskellä viikkoa tuntuu syntiseltä ylellisyydeltä. Lounasta tunnelmallisessa kalliolaisessa kuppilassa, raitiotievaunumatka Punavuoreen. Maapähkinävoimuffini trendikkäässä kahvilassa ja pussillinen tolkuttoman kalliita ruotsalaisia savulakritseja erikoisliikkeestä - joka välissä hyvää kahvia, niin monta kuppia että tiedän valvovani seuraavat kolme yötä mutta juuri nyt sekään ei haittaa. Kaiken yllä leijuu joutilaisuuden aura, kotiin ei tarvitse vielä rientää eikä oikeastaan yhtään minnekään.  Keskustelen ystävän kanssa maailmasta parempaa paikkaa ja hetken tuntuu samalta kuin opiskeluaikoina, kun ajan rajallisuus tuntui vain vanhojen ihmisten huonolta elämänvalinnalta.


Minun koirani ei ole päästään ihan terve. Se on niin ylenpalttinen, niin ylitsevuotava ja niin hillitön kaikessa, että sen kanssa eläminen on yksinomaan tämän vuoksi täynnä päivittäisiä yllätyksiä. Kaiken lisäksi se on myös niin herkkä, että mitä moninaisimmat asiat saavat sen ahdistumaan. Ahdistus purkautuu milloin vatsavaivoina, milloin käytösongelmina - juuri kun luulen ratkaisseeni yhden ongelman onnistuneesti, löytää ahdistus itselleen uuden ilmenemisväylän ja minä huomaan olevani jälleen lähtöruudussa, neuvottomana ja ymmälläni, vimmaisesti säntäilevä sekoileva koira jaloissani.

Vietin viime viikon flunssaisena kotona. Rutiiniin tuli särö, koiraa ahdisti. Olemme myös viime aikoina nähneet erinäisiä ystäviäni. Sosiaaliset tilanteet ovat koiran mielestä upeita ja ihmiset parasta mitä on, mutta kaikki tämä kuormittaa sen aivojen virtapiirejä niin kovasti, että sitä alkaa ahdistaa. Eilen se sai stressinlievitykseen oikean luun järsittäväkseen. Se oli mahtavinta ikinä, niin huikeaa ettei se malttanut nukkua oikein ollenkaan. Ja kun ei saa unta, alkaa ahdistaa.
Olen kuolemanvakavissani luonnehtiessani koiraani keskittymishäiriöiseksi erityislapseksi.

Kas tässä sanojeni vakuudeksi otteita tämänpäiväiseltä lenkiltämme:
Kävelemme metsäistä ulkoilureittiä. Taivaalta ei kerrankin sada mitään ja peilijää on hävinnyt poluilta. Koira on minulla pitkässä juoksutusliinassa voidakseen tutkia metsää hieman kävelytien vierusta pidemmältä. Yhtäkkiä jokin laukaisee koirassa hillittömän säntäilyntarpeen. Se viilettää menemään koko liinan mitalta, niska kyyryssä ja häntä kaarella tuhahdellen, sillä on yhtä hauskaa kuin hepuloivalla taaperolla ja minua naurattaa. Kaikki tämä riemu on kuitenkin sen itsehillinnälle liikaa, ja hauskuus repeää sikailuksi: koira alkaa loikkia suoraan minua kohti, tavoitellen hampaillaan milloin liinaa, milloin minun takkiani. Usean hepulin marinoimana onnistun jo useimmiten saamaan otteen koiran pannasta, tarkoituksenani siis paitsi lopettaa sekoilu myös suojella omaa ruumistani ja vaatetustani teräviltä hampailta ja vahvoilta leuoilta. Koira, yhtä kokeneena tietää tämän tarkoittavan loppua ihanalle kontrollinmenetykselle, ja koittaa välttää otettani kaikin voimin. Niinpä päädymme tilanteeseen, jossa koira takatassuillaan seisten kiepsahtaa ympäri ja kietoo etutassunsa remminsä ja minun käsieni ympärille, jatkuvasti haukkoen ympärilleen kita levällään. Minä kannattelen sen koko 22-kiloista vartaloa oikean käsivarteni varassa, yrittäen evätä siltä hepulille lisää polttoainetta antavaa huomiota, pidellä kättä mahdollisimman kaukana itsestäni ja skannata ympäristöäni lisäriskitekijöiden ja/tai potentiaalisten eläinsuojeluun soittajien varalta. Koira ei ole vihainen eikä yritä purra nimenomaan satuttaakseen. Sen kiihtymys on vain liikaa sille itselleen käsitellä eikä se osaa omatoimisesti katkaista tuota tunnetunneliaan - toisinaan saan sen napattua lennosta säärieni väliin ns. rauhoitusasentoon, ja silloin tunnen, miten sen pieni koiransydän takoo hurjasti ja täysin hysteerisenä vasten sen kylkiluita.

(Koiran psykologiaa tuntemattomille: koira ei arvota käytöstään "hyvään" ja "huonoon" - se yksinkertaisesti tekee asioita, jotka tavalla tai toisella palkitsevat sitä. Minun koirani purkaa tällä hepuloinnillaan, loikkimisella, puremisella ja sikailulla jotain päänsä ahdistuskeloja, joiden juuria, syitä ja laukaisevia tekijöitä minä voin vain arvailla. Se on keskikokoinen, lihaksikas ja vahvaleukainen koira, joka vapaasti hilluessaan saattaisi hyvinkin potentiaalisesti saada ikävää tai vähintäänkin kivuliasta vahinkoa aikaan - tahattomasti mutta silti. Tästä syystä yritän laukaista tilannetta viemällä siltä pois käytöstä vahvistavan palkitsevuuden = sekä huomion että kaiken mitä se voi purra ja/tai rikkoa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa juuri kuvailemanikaltaista pannasta/niskasta kiinnipitämistä ja oman toiminnan jatkamista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sekä toisinaan tilanteen eskaloituessa myös koiran pakottamista mainitsemaani rauhoitusasentoon eli asemaan, jossa se ei pääse tekemään mitään muuta kuin seisomaan aloillaan, katse eteenpäin. Ulkopuoliselle, yleensä vieläpä keskelle toimintaa tulleelle ihmiselle tämä miltei poikkeuksetta ilmeisesti näyttää raa'alta ja julmalta pakottamiselta, ehkä jopa eläinrääkkäykseltä. Usein tämä purkautuu ihmisistä jonain ääneenpäivittelynä, huuteluna ja muuna kommentoimisena - ihan yllättävän harvoin minulla olisi tässä kohtaa energiaa ja henkistä kapasiteettia vastata a) ollenkaan tai b) asiallisesti näille huolta kantaville kansalaisille. Tosi usein onnistun vain jupisemaan jotain ja näyttämään paitsi koiraani pahoinpitelevälle vieläpä älyllisesti vajaalle ihmishylkiölle.)

Hepuli laukeaa lopulta, mutta ei ennen kuin oma adrenaliinini on ehtinyt kuohahtaa ja olen menettänyt hermoni paitsi karjumalla myös tarttumalla koiraa ehkä hieman tarpeettoman kovakouraisesti niskasta. Koira näyttää hämmentyneeltä ja edelleen ahdistuneelta. Minä tunnen oloni typeräksi ja olen häpeissäni kuten ainakin ihminen jonka sivistyksen kulissit ovat romahtaneet, jättäen jälkeensä vain mylviväksi raakalaiseksi taantuneen hermoraunion. Lenkin leppoisa tunnelma on mennyttä.

Noin kilometriä myöhemmin olemme jälleen saavuttaneet jonkinlaisen hauraan harmonian. Seisoskelen tienposkessa koiran toimittaessa omia koiramaisia nuuhkimistehtäviään penkan puolella. Hajamielisesti rekisteröin tulosuunnastamme lähestyvän ihmishahmon. Koira havaitsee tulijan myös ja vilkaisee puolikiinnostuneena hahmoa. Ehdin miettiä, pitäisikö minun varmuuden vuoksi lyhentää remmiä entisestään, kun jokin nyt jo viereemme ehtineessä hahmossa sytyttää koiran riemastuksen: koira loikkaa kohti tuota tuntematonta henkilöä valtavalla pompulla, yltäen aivan tämän kasvojen vierelle. Onneksi refleksini toimivat ajoissa ja saan kiskaistua koiran remmistä pois ohikulkijan luota ennen väistämätöntä osumaa. Ohikulkija huutaa kauhuissaan, oma sydämeni jyskyttää, koiran häntä viuhtoo: mahtavaa, tulispa tästä uusi paini! Tilanne on karmea, ohikulkija huutaa edelleen säikähdyksestä särkyvällä äänellä, minä pyytelen hengästyneesti anteeksi ja toistelen olevani todella pahoillani, "SE EI RIITÄ!" nainen karjuu, enkä tiedä miten saan tämän korjattua. Nainen menee menojaan, me jäämme koiran kanssa paikoillemme tekemään yksinkertaista katsekontaktiharjoitusta. Minä tiedän, ettei koira hyökännyt vihaisena tai satuttaakseen, ainoastaan tervehtiäkseen tuntematonta omalla sopimattoman ylitsevuotavalla tavallaan - tuntematon ei tätä tiedä, enkä voi syyttää häntä pelästymisestä.
Saatuani oman hengitykseni tasaantumaan ja koiran keskittymään taas minuun jatkamme matkaa. Seuraavan mäennyppylän päällä näen saman naisen, nyt palaamassa meitä kohti. Varaudun sanalliseen hyökkäykseen, solvauksiin ja poliisilla uhkailuun - onnekseni nainenkin on jo hieman tyyntynyt ja purkaa minulle toki järkytystään, mutta vaikuttaa kuitenkin fiksulta ja asialliselta aikuiselta joka hyväksyy sattuman ja vahingon. Pyydän taas anteeksi ja pahoittelen tapahtunutta, ilmoitan syyn olleen minun (kuten se olikin), selitän koirani käytöstä ja kysyn, mitä voin tehdä hyvittääkseni tämän. Molemmat tiedämme eleeni tyhjäksi, mutta alkaa vaikuttaa siltä että rauhantarjoukseni on hyväksytty. Lopulta nainen jatkaa matkaansa ja me jäämme taas hieman keskittymään keskenämme.

Kotimatka sujuu mietteliäissä merkeissä. Onko tämänkaltainen käytös voinut olla osasyyllisenä siihen, että Perro on alun perin hylätty tarhalle? Olen työskennellyt sen ongelmien kanssa herkeämättä yhdeksän kuukautta, eikä tulos edelleenkään ole tämän vakaampi. Miten minä voin koskaan luottaa koiraani ja sen käytökseen? Montako vahinkoa tarvitaan, että joku soittaa poliisille? Montako soittoa poliisille tarvitaan, että koira voidaan ottaa huostaan?
Miksi minun koirani pitää olla näin saatanan hullu? Mä yritän ihan tosi kovasti, miksei mikään silti parane?

Illalla sen vatsa on taas sekaisin.

(Googlasin otsikkoideoita varten "koiran koulutus on". Google ehdotti että ongelmakoiran koulutus, eikä mennyt tavallaan kovinkaan pieleen. Otsikko on hankikoira.fi-sivuston kohdasta Aloita koulutus tästä.)

Onni syntyy vasta toistosta

Miksi aina tuntuu siltä, että ennen osasi paremmin? Havainnoi ilmiöitä ja niiden välisiä suhteita terävämmin, osasi purkaa niitä analyyttisemmin. Sanojen peräkkäin laittaminen oli kirkasta ja itsestäänselvää, kuin virtaavaa vettä. Nyt siinä, missä aiemmin oli nokkelia teorioita ja tarkkanäköisyyttä on kömpelöä teennäisyyttä, kuin poseeraisi kameralle jota ei ole koskaan ollutkaan.
Onko tämän tunteen nimi nostalgia, tai onko se edes sukua sille?


Kevät on minun vuodenaikani. Kun taivas pysyy iltaisin sinisenä yhä pidempään ja sen myötä maailma tuntuu laajentuvan sisältäpäin. Ilmassa tuoksuvat sulamisvesi ja uudet alut; ensimmäiset muuttolinnut loruilevat puistossa pakkasöitä uhmaten. Aurinko tulee vielä matalalta mutta holtittoman kirkkaana, viillellen pitkän pimeyden jäljiltä suojattomia silmämunia. Tuntuu yhtäkkiä samalta kuin lakkiaispäivänä, että vihdoin saa vedettyä keuhkonsa täyteen, oikeasti ja kokonaan, ja todellisuus on pullollaan lupauksia ja mahdollisuuksia kuin kypsiä omenoita, riittää että ojentaa kätensä ja valitsee niistä mehukkaimman. Yhtäkkiä minäkin kuvittelen voivani olla taas mitä tahansa, ehkä minusta tuleekin vielä avaruustutkija, ehkä muutankin vielä Amerikkaan tai maalle, ehkä en koskaan enää värjää tukkaani ja osaan rakastua oikeisiin ihmisiin.
Kun aamuisin näkee taas ulkonakin ympärilleen eikä tummanharmaata yötä seuraakaan enää vain vaaleammanharmaa päivä, jaksaa arkeakin katsoa lempeämmin. Talvella aamun ruuhkabussissa mietin, miksi kukaan valitsee elävänsä ruskean kastikkeen ja tuhkakupin hajuisena, päivästä toiseen tukka rasvoittuvana, vanuneessa ja tomuisessa toppatakissa, aamulla töihin ja illalla kotiin, keitettyjä perunoita ja punaista Marlboroa, närästystä ja vuosi vuodelta paheneva couperosa. Keväällä ajattelen, että ihmisten kasvoilla aamuisin viipyvä väsymys on jotenkin herkempää kuin iltainen. Aamulla poskeen ovat laskostuneina jäänteet tyynyn jäljistä eivätkä silmät katso vielä kokonaan tähän todellisuuteen. Työmatkalaisten kesken vallitsee erilainen solidaarisuus, oravanpyörän kohtalotoverit, rinnakkain vielä hieman omien uniensa vankeina.


Luin vastikään Juha Itkosen Ihmettä kaikki. Nyt kesken on Riikka Pulkkisen Lasten planeetta, ja tässä on minun jäsentelemättömiä ajatuksenpätkiäni näistä teoksista:

1. Minun sukupolveeni kuuluvat kirjailijat ovat nyt siinä iässä, että kun he kirjoittavat kirjoja sangen itsensä oloisista ja ikäisistä kaupunkilaisista, he kirjoittavat itse asiassa lapsiperhearjesta. Jos aiemmin kykenin löytämään samaistuttavaa heidän parisuhdekuvauksistaan ja ihmiskohtaloistaan, nyt viimeistään olen pudonnut tutkasta. Minä en kuulu tähän tarinaan. Toisaalta en kuulu myöskään siihen tarinaan, jossa juuri kaksi- tai kolmekymmentä täyttäneet kaupunkilaiset surevat erojaan siivottomissa vuokrayksiöissään, juovat toisinaan liikaa viiniä ja heräävät vieraista vuoteista, kuten vaikkapa Henriikka Rönkkösen tai Sisko Savonlahden kirjojen päähenkilöt. Minun elämästäni ei kukaan kirjoita kirjoja, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä.
Toinen, hieman huolestuttava havainto tähän liittyen on, että lapsiperheen elämän kuvaus on ilmeisesti minun eläytymiskartallani valkoinen alue. Ei minulle ole muissa yhteyksissä mitenkään pulmallista asettua täysin toisenlaista elämää elävän ihmis- tai toisinaan eläinhahmonkaan kenkiin - en siis usko siihen, että on oltava kokenut samankaltaista voidakseen samaistua ja sitä kautta ymmärtää. Onko siis niin, että omat lapset ovat se definitiivinen poikkeus tähän(kin) sääntöön, ainakin minun mielikuvitushorisontissani: enkö osaa, koska en kerta kaikkiaan vain ymmärrä? Kylmäävää inhimillistä vajavaisuutta.

2. Olen aina rakastanut kummankin, mutta erityisesti Pulkkisen tapaa käyttää kieltä: täsmällisesti, tuhlailevasti, värittäen ja paisutellen. Nuorempana minulla oli tapana kirjoittaa mielestäni osuvimpia lauseita talteen A4-kokoiseen ruutuvihkoon, jonka kannessa olivat Nalle Puh ja Nasu. Sitten opin ystävältäni, että myös romaanikirjallisuuteen saa tehdä merkintöjä (kunhan teos on oma, toisilta lainattujen ja kirjaston kirjojen tuhriminen on edelleen pakkotyöllä rangaistava synti) kuten alleviivauksia ja sivujen kulmien taitteluita. Pulkkisen kirjasta olen toistaiseksi alleviivannut esimerkiksi seuraavaa:

"Jatkoimme elämää tajuamatta että tekemättä jättäminen on teko." 

"- -  sillä kertoa kaikesta kaikki ei aina ole läheisyyttä. Joskus se on väkivaltaa, näkökulmien omimista todellisuuteen, vallankäyttöä."

Ensimmäinen sitaatti sisältää oman elämänfilosofiani kulmakiven. Toinen osui minussa johonkin, joka vinkaisi.

3. En muista aiemmista Pulkkisista tätä kursiivin yletöntä sirottelua pitkin poikin tekstiä. Minua se hermostuttaa, kuin kirjoittaja koettaisi ohjailla tulkintaani ja selkokielistäisi luentaa että tässä, katso tässä on erityistä asiaa, huomaathan miten haluan sanoa. En missään tapauksessa vastusta kursiivin käyttöä sinänsä - ainoastaan sen törsäilystä minulla on mielipide, ja se kuuluu näin: Älä.


Aloin katsoa Areenalta M/S Romanticaa, ensisijaisesti siksi, että olen jo pitkään ollut toivottoman ja totaalisen rakastunut Tommi Korpelaan. Seuraan häntä myös Instagramissa (kas siinäpä vasta kryptinen ja suotta kosiskelematon tili!): hänen sekä toki aivan Areenan omienkin postauksien perusteella alkoi näyttää täysin mahdottomalta olla tutustumatta tähän hämmentävään viihde-eepokseen. Odotin ehkä puolen tunnin sketsikekkulointeja - yhden katsotun jakson perusteella sain jotain aivan muuta ja vielä paljon enemmän. Raportoin lisää, kunhan pääsen vielä syvemmälle M/S Romantican romantiikkaviikoille. (Tämän olen tiennyt jo aiemmin, mutta sanon se taas: Hannu-Pekka Björkman on näyttelijänä nero. Nero, kuulitteko!)
Katsomislistalla ovat myös Häiriötekijä, Modernit miehet ja Luottomies, joskin hieman penseänä olen toki jo ennakkoon nimien miesvoittoisuudesta. Haluan ilahtua jatkossakin kotimaisesta viihteestä, joka luojan kiitos ei näemmä sittenkään taida olla yksinomaan Sami Hedbergiä ja Jethro Rostedtia.


Olin eilen Jyväskylässä juontamassa derbytapahtumaa - hauska säie, jonka avulla yhä riipun lajin ja yhteisön liepeessä. Koira oli elämänsä toista kertaa yökyläilemässä, tällä kertaa kummitädillään. Illalla, oltuani reissussa puoli vuorokautta palasin lopulta tyhjään kotiin. Asunto tuntui kummallisen autiolta ja jotenkin suuremmalta. Laittelin tavaroita paikoilleen, pesin koiran vesikupin ja ajattelin, että tällaista olisi tulla talouteen, jossa ei asuisi keskittymishäiriöistä karvamakkaraa.
Olen toisinaan saanut itseni kiinni haaveilemasta koirattomasta elämästä; elämästä, jossa päivän tunteja ei tarvitsisi laskea ja jaotella niin tarkkaan, elämästä, jossa olisin vastuussa vain itsestäni, vain itselleni. Nyt pelkkä ajatuskin tuntui niin lohduttomalta, että olisin halunnut ottaa oitis taksin koiran yökyläpaikkaan.
Aamu ilman lenkkiä ja tassupesua ja koiranruokaa oli verkkainen mutta aikaansaava. Oli merkillisen vikkelää syödä aamupalaa ja tiskata ja imuroida ilman uteliasta pikku kuonoa ja avuliaasti piiskaavaa häntää.
Nyt koira on jälleen kotona. Kyläily on uuvuttanut hänet niin, että unimajasta pilkistävät vain polkuanturat. Hänen unipuhinansa on ehkä pakahduttavin ääni maailmassa.