Aina kun kaunokirjallisuudessa tai vaikkapa jossain Kuukausiliitteen haastattelussa mainitaan Kallio, Alppila, Aleksis Kiven katu ja/tai Sturenkatu, on sitä ilmeisen mahdoton tehdä kertomatta Meiran kahvipaahtimon tuoksusta. Se onkin sangen tenhoava, en minä sitä kiistä. Sen kupeessa miltei kaksi vuosikymmentä asuneena tiedän kuitenkin myös, että välillä siellä tehdään myös esimerkiksi sinappia sekä jotain, jonka ominaislemu vastaa kutakuinkin kissojen silakkaista märkäruokaa.
Kahvintuoksu on lumoava ja leimallinen osa koko lähiseudun luonnetta. Sen kuvailun yliedustuksen vuoksi kuitenkin ainakin minä elin vuosia semmoisessa merkilllisessä harhaluulossa, että muilla kaupunginosilla ei olisi moisia hajuaistimäärittäjiä lainkaan.
Olen asunut nyt vuoden Käpylässä, ja täällä vasta tuoksuukin. Elokuussa ilma oli kylläisenään omenoiden lemusta. Hedelmäinen aromi roikkui kaupunginosan päällä sakeana viikkokausia, kuin jossain kliseisessä kollektiivisen muistin mummolassa. Jokaisen puutalon pihaportin edessä oli laatikko, josta sai ottaa, ja kaupunginosaryhmässä ihmiset kaupittelivat itsetehtyjä omenajalosteitaan naapureilleen. (En ole elämässäni käynyt omenavarkaissa, mutta viime kesänä varastin vahingossa Kumpulan siirtolapuutarhan edestä kokonaisen muovikassillisen erittäin laadukkaita ja kolhuttomia omenoita. Mutta se on tarina, josta kerron enemmän ehkä joskus toiste.)
Perjantai-iltaisin kaikkialla leijuu lämpiävän puusaunan savunhaju. Se tuntuu lohdullisen kodikkaalta, kaikista pienhiukkaspäästöistään huolimatta mukavan muuttumattomalta ja ajantakaiselta, lapsuuden viikonlopuilta.
Näistä tuoksuista on vaivihkaa rakentunut minun uusi kaupunginosaidentiteettini.
(Wikipedian mukaan muuten ei ole olemassa Alppilaa eikä edes Harjua, ainoastaan Alppiharju tukalasti Kallion ja Vallilan väliin puserrettuna. Mutta eipä ole myöskään Munkkivuorta, Arabianrantaa tai jotain Puotilaakaan, että kuka näistä nyt sitten tietää. Haluaisin sellaisen kartan, jossa kaupunginosien rajat olisi määritelty katujen tarkkuudella, sillä lailla kuin kaikki tietävät vaikkapa Kallion päättyvän Sturenkatuun ja Vallilan alkavan Aleksis Kiven kadusta. Jos sellainen löytyy jostain, vinkatkaapa veikkosella! Itse en googlaamalla löytänyt.)
Lupasin joskus aiemmin kirjoittaa lisää M/S Romanticista. Tällä välin on kuitenkin käynyt niin, että sarja on saavuttanut megasuosion ja siitä tuntuu kirjoitetun jo kaikki sanottavissa oleva.
Sen sijaan tohdin lopultakin tarttua Netflixin Sex Educationiin ja voi veljet millaiseksi helmeksi se paljastuikaan!
Ensinnäkin: katson brittituotantoja aivan liian niukasti. Rakastan sitä, miten niissä ihmiset näyttävät enimmäkseen vielä ihmisiltä sen sijaan että näyttäisivät ihmisenkaltaisilta 3D-printeiltä. Rakastan brittiaksenttia, tai, ollakseni eksaktimpi: kaikkia brittiaksentteja. Rakastan sitä, miten niiden huumori on pääsääntöisesti kuivempaa ja jotenkin omituisempaa kuin amerikanserkuissaan, ja sitä, miten niiden näkökulma on muutenkin usein hiukan vähemmän sisäsiisti. Ymmärrän, että tehdessäni tämänkaltaisia yleistyksiä vedän rajusti mutkia suoraksi, minkä lisäksi mahdollisesti myös aavistuksen eksotisoin brittiläistä elokuva- ja tv-tuotantoa - aivan kuten omalta osaltaan amerikkalaistakin. Mutta jospa katsotte sen Sex Edin, niin saatatte ymmärtää mitä ajan takaa tässä kömpelössä ylistysveisuussani.
Aika ajoin huomaan - juurikin ehkä amerikkalaisen sarja- ja elokuvaviihteen teinipainotteisuuden vuoksi - elätteleväni hattaraista ja haikeaa kaihoa yläkouluvuosia kohtaan. Fakta: eivät ne nyt mitään aikojen ilotulittelua olleet, varmasti kellekään. (Juuri muuten Potterless-podcastissa Mike Schubert ja Cecilia Lynn-Jacobs pohtivat sitä, miten kammottavaa olisi olla ihminen, jolle yläkouluvuodet olivat elämän parasta aikaa. Millaista olisi elää ne loput neljä viidesosaa eliniästään, jatkuvasti kaihoten johonkin joka tapahtui ennen kuin oikeastaan edes tajusi vielä mitään mistään?) Maailma tuntui sillä tavalla yksinkertaisemmalta, että asiat olivat joko hyviä tai pahoja eivätkä todellakaan mitään siltä väliltä, mutta ihan kaikki muu olikin sitten paljon merkillisempää ja pelottavampaa. Joko tissejä ei ollut ollenkaan tai sitten niitä oli liikaa, jos ei omasta niin jonkun muun mielestä ainakin, ja tämä kaava pätikin sitten melkein kaikkeen: kavereihin, poikaystäviin, paheisiin ja älykkyyteen.
Toiseksi: Sex Edin teinit herättivät minussa samanaikaisesti sekä ylitsevuotavan hellää myötätuntoa että kirvelevää kiukkua. Nykyteinit ovat niin paljon fiksumpia ja valmiimpia tähän maailmaan kuin meidän sukupolvemme on ehkä vieläkään. Samalla nykyteinit ovat ihan yhtä julmia, typeriä ja itsekeskeisiä kuin senikäiset ovat olleet kautta maailman historian. Se on lohdullista. Se on surettavaa.
Kolmanneksi: Gillian Anderson on jumalauta timanttinen. Ihan sellaista haluaisin vain tietää, että voiko oikeastaan mitään noin fantastista olla olemassakaan laillisesti?
Nyt olen ahminut myös Sex Edin loppuun ja yritän vimmaisesti löytää uusia himokatsottavia. Ilmestyisivätpä Handmaid's Talen ja Big Little Liesin uudet kaudet jo pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!