Tiedän miten sydän toimii

Kävin eilen katsomassa J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja. Siitä saakka päässäni on kellunut ajatuksenpalasia, jotka väistävät sanoja laiskan itsetietoisesti, kuin saippuoituina, härnäten.
Yritän pakottaa niitä nyt väkisin kirjaimiksi koska tuntuu että täytyy, toivottakaa onnea.


Kuva valkokankaalla on ison osan aikaa tarkoituksellisen epäskarppi. Se symboloi ehkä vedenalaisuutta, sitä, miten hukkuva maailman näkee - ehkä sitä, millaiseksi maailma muuttuu kun itse on kyvytön kiinnostumaan enää sen merkityksistä. Efekti luo unenomaisen tunnelman ja tuntuu vaimentavan myös äänet. Se vaivaa ja häiritsee mutta pakottaa keskittymään.

Helsinki on joko räikeästi neonvalaistu tai seepianvärinen, kuin jonkinlainen pastissi toisaalta Sin Cityn sarjakuvamaisesta, toisaalta LA Confidentialin film noir -maailmasta. Taustamusiikkia ei juuri ole tai se on ankaran modernia klassista, josta on turha etsiä melodiaa. Koirat ei tarjoa lohtua yhdellekään aistille.

Elokuvan jäljiltä ulkomaailma näyttää samanaikaisesti sekä häiritsevän yliterävältä että oudosti sumenevalta kaksoiskuvalta, kun katsoisi ympäröivää maisemaa vesipisaran läpi. Livun todellisuuden päällä mykkänä enkä halua katsoa ketään silmiin.


En ole kauhuelokuvien saati tavattoman raa'an väkivallan ystävä. Koiria katsoessani joudun toistuvasti siirtämään katseeni pois kankaalta tai peittämään silmäni, niin rujoja muutamat kohtaukset ovat. Silti ne puolustavat paikkaansa tarinankuljetuksellisina ja tunnelmaa välittävinä elementteinä.
Irtokarkkien valitsemiseen tosin kulutin aikaani aivan turhaan.


Sekä Pekka Strang että Krista Kosonen tekevät pysäyttävää jälkeä rooleissaan. Strang onnistuu kanavoimaan ahdistavan herkkävireisesti ihmistä, joka on koteloitunut menetykseensä ja joka sitten juopuu uudesta pakkomielteestään, lääkiten sisäistä haamusärkyään ulkoisella kivulla. Hän ei välttämättä halua kuolla, muttei toisaalta ole missään tapauksessa enää edes puoliksi elossakaan.

Kosonen on nähdäkseni sangen uskottava valtiatar, mutta parhaimmillaan dominan naamion rakoillessa. Monan eteisessä käyty irvokas sessio hävittää kaiken välimatkan enkä hetkeen ole varma, katsonko Kristaa vai Monaa.

Yhdessä Strang ja Kosonen lietsovat toisistaan esiin niin alastonta alkukantaisuutta, että sen katsominen tuntuu ajoittain jopa kiusallisen tungettelevalta.


Että menetys voi irrottaa yksilön niin täydellisesti muista ihmisistä, ettei takaisin enää löydä tai oikeastaan se on aivan yhdentekevää: toisiin ei enää osaa liittyä, kehenkään, mitenkään. Toisista tulee vain välineitä, joiden avulla vaalia omaa tuskaansa, kasvattaa sitä hellemmin kuin lastaan.

Kipu tuntuu yhdistävän ihmisiä kuin rakkaus. Sen äärellä kaikki ovat yhtä paljaita ja kyvyttömiä piilottamaan ytimensä. Kumpi kertoo ihmisestä enemmän: se mikä häntä satuttaa vai se mistä hän saa nautintonsa? Voiko niiden välille ylipäänsä tehdä eroa?

Täydellinen kontrollinmenettäminen, antautuminen ehdoitta toisen armoille on järisyttävintä mihin ihminen voi suostua.

BDSM:stä elokuvassa on kyse yhtä paljon kuin Fight Clubissa oli väkivallasta.

Asioita, joita koirani on minulle opettanut

Jos olisin naistenlehden toimittaja, osapuilleen näillä main, puolentoista vuoden yhteiselon jälkeen kirjoittaisin kolumnin otsikolla Asioita, joita koirani on minulle opettanut. Kolumnissani olisi sitten jotain kahdeksan lämmintä ja salaviisasta kohtaa, kuten 

1. Ota nokoset aina kun mahdollista. Elämässä on turha pingottaa ja kiirehtiä.
sekä
6. Heiluta häntääsi tuntemattomille, hehän ovat vain ystäviä joita et vielä ole tavannut.

Lopussa olisi jonkinlainen katharttinen yhteenveto sekä coelholainen elämänviisaus yhteen lauseeseen kiteytettynä, ehkä lisäksi myös vanha kunnon Blaise Pascal -lainaus "Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän pidän koirastani."


Koska en suureksi harmikseni ole naistenlehden toimittaja muualla kuin mielikuvitustodellisuudessani, kirjoitan kirpeän elämänmakuisen ja hiukan nihilistisen bloggauksen samalla otsikolla.

Asioita, joita koirani on minulle opettanut

1. Jos et ole varma jostain löytämästäsi asiasta, maista sitä. Sinun pitää välittömässä lähitulevaisuudessa uhkaavan, erittäin todennäköisen nälkäännääntymisen uhalla alituisesti kartoittaa ympäristöäsi mahdollisen syötävän varalta.
Syötäväksi lasketaan esimerkiksi:
- ruoka
- nenäliinat, servetit ja kuitit
- omenanraadot ja banaaninkuoret
- tunnistamaton orgaaninen aines sekä erityisesti
- paska

2. Jos et keksi mitä tekisit; jos sinua väsyttää, tylsistyttää, hermostuttaa, ahdistaa, ilahduttaa, innostuttaa; jos energiaa on liikaa tai liian niukasti; tai jos et oikein tiedä miltä sinusta tuntuu, sekoile täysillä. Näillä keinoin saat kaikkien läsnäolijoiden huomion kiinnittymään itseesi, ja sinähän tiedät ettei tässä maailmassa ole huomiota voimakkaampaa huumetta.
  
3. Välttele peseytymistä ja kaikenlaista kastumista mitä mielikuvituksekkaimmin. Tee selväksi kaikille, että vesi on mielestäsi iljettävää ja epäluotettavaa ja kelpaa (hädin tuskin) ainoastaan juomiseen - siihen tarkoitukseen tosin kelpaakin sitten ihan kaikenlainen vesi, myös suoraan ojista, lätäköistä ja merestä nautittuna.
Kun sinut lopulta vääjäämättä pakotetaan pesulle, osoita kaikin tavoin pitäväsi sitä oikeuksiesi räikeänä polkemisena ja kidutuksen veroisena hirmutekona. Syyllistä, kapinoi ja murjota.
Bonus: pesun jälkeen sinulla on jälleen syy sekoilla täysillä!

4. Lähesty kaikkia olentoja - tuttuja ja tuntemattomia, ystävällisiä ja vihamielisiä - suoraan edestä ja mahdollisimman kovalla vauhdilla. Lisäpisteitä saat, jos onnistut jossain seuraavista:
- törmäät lähestyttävään, kernaiten otsa edellä
- saat jostain asiasta kiinni hampaillasi; erityisbonusta, jos saat lähestyttävän hahmon tämän osuman johdosta piippaamaan
- mitä vähemmän tassuja välittömässä kontaktissa maan kamaran kanssa, sitä enemmän lisäpisteitä

5. Kun orava, peura tai jänis kutsuu kilpajuoksuun, älä emmi.

+ Kun kaipaat läheisyyttä ja hellintää, osoita se selvästi ja kursailematta.
Kun sitten tämän seurauksena toivottavasti saat läheisyyttä ja hellintää, ota se vastaan itsestäänselvästi ja kyselemättä.
Kun olet saanut kylliksesi läheisyyttä ja hellintää, osoita se selvästi ja kursailematta - tai kävele pois.

Väsyttää

Marraskuu näyttää jälleen mahtiaan. Olen ihan tolkuttoman väsynyt ja näköalaton, tuntuu että maailma luisuu kohti hohdotonta loppuaan vääjäämättä - eikä siinä mitään, sen minä vielä jotenkin kestäisin, mutta sen kanssa en oikein pärjää että osa kanssaeläjistäni katsoo sitä vierestä tyytyväisenä myhäillen, lisää vauhtia lykkien.

Sää väsyttää. Ei ole uutinen, että marraskuussa on pimeää ja pilvistä ja masentavaa ja usein myöskin märkää. Ei se myöskään valittamalla parane, joten totean vain: tämä matalalla roikkuva pölypussinvärinen taivas imee sieluni ja elinvoimani, jättäen jäljelle jotain virttynyttä, tunkkaista ja vain etäisesti minua muistuttavaa.

Yhteiskunnallinen keskustelu tänä vuonna ja erityisesti tuntuu että tänä syksynä on ollut jotenkin tavattoman uuvuttavaa. Olen esimerkiksi toistuvasti huomannut itse käyväni keskustelua tavalla tai toisella tai usealla eri tavalla etuoikeutetun tahon kanssa, joka itsepintaisesti ja kerta kaikkiaan kieltäytyy a) tunnustamasta omaa etuoikeutettua asemaansa ja b) asettumasta kenenkään toisen kenkiin. Usein näissä keskusteluissa olen yrittänyt lähteä etsimään sitä pienintä yhteistä nimittäjää, koettanut kaivella asiakseni sellaista näkökulmaa niin läheltä tämän kyseisen henkilön omaa elämää että hän pystyisi saamaan kiinni edes ajatuksenliepeestä. Että minkä vuoksi on tärkeää (edes yrittää) käyttää oikeita termejä tai käydä yleistä keskustelua jostain unisex-vessoista tai vaikka nyt palkkatasa-arvosta. Että miksi tällä on väliä ja mihin kaikki lopulta palautuu, mistä oikeasti on kysymys.
Tämä kaikki on kuitenkin aivan turhaa, sillä kanta on naulattu ja siitä ei jousteta, tiks lukkoon aurinko sulatti avaimet!
Tämä olisi miltei koomista jos se ei olisi niin lohduttoman surkeaa: itse en missään tapauksessa ole minkään edellämainitun topiikin asiantuntija, aika harvassa jutussa edes kokemussellainen, mutta niin vain näiden keskustelujen perusteella havaitsen olevani niin eri pallokentällä, että jos keskustelukumppani pelailee Kaisaniemessä niin minä käyn kamppailujani Jupiterissa.

Aivan erityisesti en lakkaa ällistymästä siitä, miten uskomattoman hankala konsepti punching down tuntuu monelle suomalaiselle olevan. Viime viikonloppuna tämä tietenkin nousi esiin case PPP:n myötä. En mitenkään erityisesti kaivellut uutisointia saati kommentointia aiheen tiimoilta, mutta sitä kyllä sain kyllikseni aivan vain somea ja verkkojulkaisuja selaillen. Ihan useammassakin postauksessa jälleen kerran saamelaisyhteisöön millään lailla liittymättömät henkilöt jakelivat mielipiteitään siitä, että ei tässä nunnuka-sketsissä kyllä minusta ikinä mitään ongelmaa ole ollut eikä naapurin Penankaan mielestä, ja kyllähän sen kaikki harmittomaksi huumoriksi silloinkin ymmärsivät ja kyllä on merkilliseksi uhriutumiseksi ja MIELENSÄPAHOITTAMISEKSI mennyt taas HUOH. Ja että jos tässä nyt kerran aletaan anteeksipyydellä, niin miksei pyydetä sitten anteeksi saksalaisilta ja ylioppilailta ja kaikilta maailman Marko-nimisiltä samantien! Ja potkukelkoilta!
Minusta Juho Typpö kirjoitti ihan ansiokkaasti Hesarin sivuilla aiheesta ja sen ongelmallisuudesta:

Petelius-gaten ytimessä taitaa lopulta olla se, että monet haluaisivat niiden olevan yhä tätä päivää. Peteliuksen sketsejä katsoessa he ovat voineet haaveilla ”paremmista” ajoista, jolloin vähemmistöryhmiä ei tarvinnut kuunnella, ja valtaväestö saattoi sanoa mitä vain ilman pelkoa kritiikistä.

Tämä. Tämä tämä tämä. Ennen oli sentään kunnollista :(


Viime viikolla näin useallakin someseinällä keskustelua koskien Huuhkajien saavutuksia ja muistutuksia siitä, kuinka Helmarit on tähän samaan yltänyt jo kolmesti ennen tätä. Erään tuttuni profiilissa keskustelua kävi muuan itseään naisurheilun arvostajaksi kutsuva (jonka kanssa kerran olin vähällä joutua treffeille mutta onneksi haistoin vaaran hyvissä ajoin ja peruin. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.), argumentteinaan vanhat kunnon kyllähän se on fakta että miesten pelaaminen on paljon kovatasoisempaa ja että hankkikaapa ensin niitä taitoja ja katsojia ni johan alkaa tulla sponsseja ja niiden roposiakin sitte ja katellaan näitä arvostushommia sen jälkeen. Itse luin tätä kommenttiraitaa verenpaine vaarallisilla lukemilla jyskyttäen, kädet vähän vapisten ja onneksi kukaan pahaa-aavistamaton ohikulkija ei juuri sillä hetkellä puhutellut minua sillä olisin takuulla epähuomiossa karjunut puhuttelijan kumoon kuin Sepe Susi possujen talot.


Sitten siihen Greta Thunberg -aiheeseen en oikein enää jaksa edes lähteä vaikka siitäkin olen kimpaantunut tämän syksyn aikana useaan kertaan. Muuan toinen tuttuni kiteytti asian hienosti suhteuttaen Gretan uurastusta omien teinivuosiensa (vanhemmilta salassapidettyihin) turkistarhaprotesteihinsa:

Saying that kids that age "don't know what they're doing" is ridiculous and belittling. I knew exactly what I was doing, I wanted to save the world.

Sitten on niitä pienempiäkin juttuja, joista päättelen vieraantuneeni muusta ihmiskunnasta lopullisesti ja että ehkä minun ei vain pitäisi enää liikkua ihmisten ilmoilla tai puhua koskaan enää kenenkään ihmisen kanssa missään milloinkaan ikinä.

Osallistuin erääseen ideointitapahtumaan, jossa yhtenä tehtävänä oli pohtia erilaisia omia suosikki(tunne)tilojaan ja kirjoittaa niitä postit-lapulle. Niitä lappuja sitten liimailtiin seinille ja muut saivat käydä katsomassa että mitä toiset olivat fiilistelleet ja liimata pienempiä tarralappuja omiin suosikkeihinsa. Kirjoitin omaan lappuuni että ikuinen sunnuntaiaamupäivä, mielessäni kangastellen se kiireetön ja seesteinen hetki viikosta, jona vitkastelu kuuluu asiaan eikä kahvi lopu koskaan, ehkä vielä taustalla sellainen puuterinen auringonkajo ja puhtaat lakanat ja kajareissa Sarah Vaughan ja kaikki nämä peruskliseet.
Sitten kuuntelin siinä muutaman metrin päässä, kun muuan itseni ikäinen (eli ihan aikuinen ihminen jo) tavaa sitä lappua ääneen ja mylvii hohottaen että AI NIINKU ET OIS KOKO AJAN HIRVEE KRAPULA VAAN EHHEHEHEH!
Se oli masentavin hetki, jonka muistan henkilökohtaisesta tapahtumahorisontistani ehkä kymmeneen vuoteen. Ei minua loukannut se, että minun tunnelmointini ei hänelle välittynytkään, eikä sekään, että hän siinä sai sen ehdotukseni näyttäytymään omissa silmissänikin vähän naiivilta ja nolon asetelmalliselta (no okei, se kyllä vähän kismitti, jos nyt totta puhun). Mutta että hänen mielikuvitus- ja huumorihorisonttinsa on todella tämänikäisenä yhä siellä, missä se oli kun hän täytti 17, ei ollut ikää käydä baarissa eikä pituuttakaan, joten brenkkua kiskottiin jossain urheilukentän tyhjissä pukukopeissa tai ehkä koulun takana kalliolla, ja Petu ajoi sen faijan Nissanilla Mäkisten seinään kännissä ja joku oksensi sen yhden mimmin akvaarioon kotibileissä - ja miksi ihmeessä toisten ihmisten ankeat sielunmaisemat surettavat minua tällaisessa mittakaavassa? Miksi otan näin henkilökohtaisesti ja vakavissani ja PAHOITAN MIELENI?

Ma olen niin väsinüd.

30-Day Song Challenge, Day 25: A song you like by an artist no longer living

On olemassa muutamia kappaleita, jotka tulisi poistaa kaikilta karaokelistoilta aivan kautta maailman ja aikajanan kerrassaan.

Yksi näistä on Queenin Bohemian Rhapsody, sillä jokaisesta karaokeluolasta löytyy joka ilta se yksi rehvakka vonkuja, joka kuvittelee pystyvänsä vetämään kyseisen biisin - joko hauskasti tai sitten hyvin. Kumpikaan ei koskaan, toistan: koskaan ikinä milloinkaan onnistu.

Toinen on Paula Koivuniemen Aikuinen nainen. Ei, se ei naurata kun sen laulaa känninen keski-ikäinen nainen. Se ei naurata myöskään silloin, kun sen laulaa hädin tuskin täysi-ikäinen hahmo, eikä silloinkaan, kun sen laulaa minkä tahansa ikäinen känninen miesoletettu, edes polttariasuun puettuna. Tai yhtään kukaan ikinä missään, oikeastaan edes Paula itse.

Kolmas on Hallelujah, josta maailmalla on aivan oikeasti levytettynäkin moniaita versioita. Minusta kuitenkin niistä ainoa oikea on Jeff Buckleyn, jonka sydänverta tihkuva lauluääni tekee oikeutta lyriikoiden toisaalta mahtipontisuudelle ja toisaalta täydelle paljaudelle. Tätä postausta varten kaivelin verkosta erilaisia tulkintoja sanoituksille. Niiden lisäksi löysin säkeistön, jota itse en kuulemissani versioissa ole onnistunut bongaamaan, ja joka ehkä juuri siksi puhutteli minua ravistellen:

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though it all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

(Tähän kategoriaan (by an artist no longer living) kappale sopii siksikin, ettei myöskään biisin kirjoittanut Leonard Cohen vaikuta enää maanpäällisessä musiikkibisneksessä.)

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne katteettomalla itseluottamuksella ja rajattomalla röyhkeydellä varustetut hahmot, jotka ensin tuntevat voivansa noin vain luikauttaa jonkin tämänkaltaisen klassikon jossain syyhkyisessä räkälässä kusisen syntsataustan päälle surkeisiin äänentoistovempeleisiin, ja sitten vielä katsovat aiheelliseksi alkaa versioida tai jopa improilla biisistä omaa tulkintaansa. Tällaisesta toiminnasta olisi mielestäni perusteltua langettaa jokin tuntuva sakkorangaistus tai esimerkiksi tuomita kyseinen henkilö määräaikaiseen pakkotyöhön. Listoilla on kuitenkin ihan tosi paljon sellaisiakin kappaleita, joita oma tulkinta voi hetkellisesti jopa kohentaa. Menkää ja tutkikaa ja tulkitkaa, sydäntenne kyllyydestä, mutta jättäkää kaiken teille tärkeän nimissä ainakin nämä mainitut biisit rauhaan.

Ui, Ulla, niin paljon kuin haluat

Luin Pirkko Saision Punaisen erokirjan 2003 tai 2004 ja maailmani järisi. Että elän, että saan elää tällaisessa maailmassa, jossa elää myös tämä kulttuuripersoona, ja tällaisessa kaupungissa jossa hän vaikuttaa ja vieläpä tässä samaisessa kaupunginosassa, josta hän kirjoittaa! Ahmin saman tien kaikki muutkin Kallion kirjastosta löytämäni Saisiot enkä ollut saada kyllikseni ollenkaan. Rakastin hänen tyyliään, sitä tarkkanäköisyyttä ja kykyä sekoittaa arkinen ja symbolinen, jokapäiväinen ja maaginen, ja tehdä tästä kaikesta ymmärrettävää tekstiä, sellaista, että tilanteiden sävyt ja tunteet välittyvät lähes osmoottisesti.

Entä ympäristö sitten? Aivan erityisen lumovaksi koin (ja tietyllä haaveellisen naiivilla tavalla koen yhä) 1970-luvun boheemien Helsingin. Tekstien perusteella Saisio vaikutti elävän juuri sellaista elämää, johon jollain utopistisella siteellä tunnen itse kuuluvani - kuin olisin tässä excelien ja automaattikahvin värisessä arjessani vain vaihdokkaana, ja oikeasti paikkani olisi jossain aivan muualla, tupakansavuisissa kirjoittajien työhuoneissa, yhteiskunnallisesti valveutuneiden taiteilijoiden olohuoneissa, ikuisissa punaviinitahraisissa ja suitsukkeenhajuisissa illanistujaisissa. (Ehkä siksi, että oma äitini eli hieman tämänkaltaista nuoruuttaan samoihin aikoihin Saision kanssa. Hänen ystäväpiirinsä tosin koostui lähinnä tanssijoista ja näyttelijöistä eikä niinkään kirjoittajista ja ohjaajista. Olen myös ymmärtänyt, että tuon yhteisön jäsenten sydämiä lähempänä oli pikemminkin Peyton Place kuin taistolaisuus, mikä toki sekään ei nykytiedon valossa ole lainkaan hullumpi valinta.)

Olen muodostanut vuosien aikana kuluttamastani Saisio-materiaalista päähäni haavekuvan, jossa kyseisen kulttuurihahmon elämä koostuu yksinomaan sarjasta huikaisevia seikkailuja. Niissä juhlitaan ja matkustellaan eksoottisissa kohteissa, muttei suinkaan auringon tai silkan kulinarismin perässä, ehei! Kaikkeen liittyy kulttuurintuntemus ja kyltymätön tiedonjano, kaikki tapahtumat kytkeytyvät osaksi suurempaa elämän taiteen palapeliä, ja absurdeista sattumuksista ja tukalista pinteistä syntyy hersyviä anekdootteja, joista ammentaa taiteeseensa. Siinä maailmassa eletään jatkuvan luomisen tilassa, alituisesti kiinnostavaa ja tapahtumarikasta elämää. Arkiset kommellukset näyttäytyvät nekin eräänlaisen kimaltavan tulkinnan harson läpi, eivät koskaan ainoastaan banaaleina ja uuvuttavina kuten muiden kuolevaisten elämässä, vaan jollain tavalla merkityksekkäämpinä, symboliikalla ja kirpeällä huumorilla ladattuina.

(Sivumennen sanottuna jostain perusteettomasta ja osin omahyväisestäkin syystä kuvittelin pitkään, että kirjoittava ihminen on älykäs ihminen, ja että ihminen, joka osaa esittää asiansa taitavasti sanoiksi muotoiltuna on väistämättä myös sivistynyt, viisaskin. Näinhän ei luonnollisesti ole asian laita ensinkään. Kyky käyttää sanoja taitavasti on nähdäkseni vain sitä: kyky, aivan kuten tanssijat ovat lahjakkaita kehokoordinaatiossaan tai muusikot sävelten maailmassa. Ei se automaattisesti tietenkään tuo kauniiseen muotoon sisältöä, eikä etenkään siihen muotoa synnyttävään mieleen syvyyttä.
Siksi nykyään kirjoittaja, jossa sanojen tajuun yhdistyy loputon älyllinen uteliaisuus ja laaja kulttuurinen ymmärrys tekee minuun valtavan vaikutuksen. Se on yhdistelmä taipumusta ja kovaa työtä, oman lahjansa jalostamista ja sellaisenaan ylivertaisen arvostettavaa. Muistan sivunneeni tätä aihetta vanhassa blogissani joskus kirjoittaessani Michael Cunninghamista, mutten onnistunut löytämään tekstiä linkatakseni sen tähän. Ehkä jatkan etsintöjä joskus, kun olen vähemmän haltioituneessa ja enemmän rationaalisessa mielentilassa.)


Sitten tapahtui jotain, joko Pirkolle tai sitten minulle, tai ehkä meille molemmille. Muutama vuosi sitten luin 2016 ilmestyneen romaanin Mies, ja hänen asiansa, enkä enää tunnistanut ihastustani. Muistan ajatelleeni, että teos on yhdentekevä, päähenkilö vastenmielinen ja teema epäkiinnostava, eikä kirjoittaminenkaan ollut enää sellaista että olisin lukenut sitä sydän vavahdellen, kunnioituksesta mykistyneenä.
Sitten tulivat ne muutamat Hesarin haastattelut, joiden perusteella aloin epäillä ajan ajaneen osin idolini ohi.
Meidän suhteemme oli kriisissä enkä ollut varma, selviäisikö se enää.

Siksipä suhtauduinkin skeptisellä penseydellä, kun serkkuni muutama kuukausi sitten pyysi minua kanssaan KOMiin katsomaan Valehtelijan peruukkia. 

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén näyttelevät oman elämänsä tilanteita, ihmissuhteiden käännekohtia, ammatillisia kömmähdyksiä, itsehäpäisyn hetkiä, hurmioitumisen tiloja ja elämän pyhyyden kokemuksia.

(lainaus KOMin verkkosivuilta)

Ensinnäkin on tämä minun ja Saision suhteen kriisi. Toiseksi Marja Packalénin töihin minulla ei ole koskaan oikein ollut minkäänlaista mieleenpainuvaa suhdetta. Ja kolmanneksi tuo näytelmän aihe, oman elämänsä tilanteet, voi veljet nyt hei. Saision elämän tilanteista kaikki olennainen on käsittääkseni jo kerrottu, joko romaaneissa tai näytelmissä tai viimeistään niissä lukuisissa haastatteluissa, ja miksi ihmeessä minua pitäisi kiinnostaa jonkun Packalénin elämän tilanteista monikaan?
Vastahankaisesti suostuin kuitenkin lähtemään, yksinomaan siitä syystä että harmittelen elämäni alituista ja nähtävästi pysyväksi muodostumassa olevaa esittävän taiteen vajetilaa.

Eilisiltana kello 21.20 näytöksen päätyttyä olin ääriäni myöden onnellinen, että lähdin.


Jäsentelemättömiä ajatuksiani näkemästäni:

1) Miten omituista ja samalla lumoavaa täytyy olla elää kokonaistaideteoksessa, jota kutsuu elämäkseen. Että kaikki sattumukset, kohtaamiset ja lopulta ajatuksetkin ovat oikeastaan vain materiaalia taiteelle; että mitä tahansa voidaan käyttää ja tullaan käyttämään aihioina seuraavalle romaanille, näytelmälle, monologille. Vaatii luonteenlujuutta ja vankkaa itsetuntemusta pitää siitä huolimatta omat ääriviivansa, olla epähuomiossa liudentumatta silkaksi karikatyyriksi tai esittämään itseään - miten niin voi elää? Ja miten sen tekevät ne muut, ne, jotka ovat osa tuota elämää, ehkä tahtomattaankin? On varmasti syvästi tyydyttävää päästä kostamaan menneisyydessä itseään vastaan rikkoneille ilta toisensa jälkeen näyttämöltä käsin, mutta onko se kohtuullista?
(Tähän ajatukseen juutuin: Kumpi oikeastaan on rajumpaa, kirjoittaa elämäänsä romaaniksi, jolloin sen itse kirjoittaessaan käsittelee pois mielestään kerralla, vai uusintaa tapahtumia ilta toisensa jälkeen teatterin lavalla, jolloin tapahtuneeseen palaa itsekin aina taas ja taas? Toisaalta taas romaanin yleisö on laajempi ja siten tavoittavuus varmasti moninkertainen näytelmään verrattuna.)

2) Haluan alkaa kuunnella Marizaa, ihan todella! Olisin tehnyt sen jo kotimatkalla, mutta kuin kohtalon oikusta kuulokkeeni olivat hukassa.
Saision fado-innostus muistutti taas mieleeni, kuinka lamaannuttavan paljon maailmassa on sellaista kulttuuria, musiikkia (ja toki vaikkapa nyt elokuvia, kuvataidetta ja tanssiakin), josta minä en tiedä mitään mutta josta taatusti nauttisin. Miten ihmiset päätyvät heitä vavahduttavien taide-elämysten ja tyylilajien ääreen? Onko se suunniteltua ja määrätietoista pyrkimystä kohti uutta (ja jos niin miten rajataan se, millaista uutta?) vai onko se silkkaa sattumaa?

3) Lähes koko elämäni ajan olen ollut kivuliaan tietoinen ajan kulumisesta. Yhä tunnen jatkuvasti, että minulta on aika loppumassa, että olen tuhlannut elämästäni jo ison viipaleen enkä vieläkään ole saavuttanut sitä tai tätä, ja kuinka paljon vielä olisikaan tehtävää ja koettavaa, miten muka ennätän kaiken mikä pitää tehdä ja kokea, entä sen jonka haluan? Siksi tuntuu rauhoittavalta kuunnella kahden väkevästi elinvoimaisen seitsenkymppisen kertovan elämästään: minä olen neljäkymmenvuotiaana heidän perspektiivistään vielä vasta aika alussa, tuskin puolessavälissäkään, edessäni vielä kymmeniä vuosia kokemuksia, tapahtumia ja kohtaamisia.
Tähän krooniseen elämänhaaskaamisenpelkooni auttaa lieventävästi myös tieto kaikista niistä maailmankuuluista taiteilijoista, jotka ovat ryhtyneet luomaan vasta neljänkymmenen iässä tai jopa myöhemmin. Ei kai itseksi tulemisekseen ole parasta ennen -päiväystä?

4) Marja Packalénin vereslihaisen rehellinen tilitys yksinäisyyden kokemuksestaan puhutteli minua rajusti. Jos ensimmäisessä näytöksessä tuntui, että Saisio vie karismallaan koko show'n Packalénin jäädessä tavanomaisempine elämänpolkuineen statistiksi, toinen näytös todisti huoleni vääräksi. Että voi olla suomalaisen näyttelijätaivaan kiintotähti ja silti lopulta elämässään aivan yksin. Tunnistin Packalénin kuvailemat tilanteet ja ajatukset kirvelevän tosina.

5) Rakastan rakastan rakastan Saision tapaa tuoda arkisia havaintojaan näyttämölle. Hän kertoo niistä arvottamatta, miltei neutraalisti raportoiden, jättäen kuulijalle oivaltamisen tilan ja onnistuen välittämään tapahtumien absurdin komiikan yleisölleen. Se on samanaikaisesti ajoituksen hahmottamista ja vastaanottajien valmiustilan herkkää luotaamista, nyanssien tajua ja rytmiikkaa kauneimmillaan.


Ilmeisesti kyseisen biisin kaikki näytökset ovat jo tässä vaiheessa loppuunmyydyt, mutta suosittelenpa silti. Mene katsomaan jos voit.

30-Day Song Challenge, Day 5: A song that needs to be played loud

Aloitin roller derbyn pelaamisen joulukuussa 2010. Silloin moni asia oli toisin ja maailma, myös se meidän kuplamme ulkopuolinen, oli aika eri asennossa kuin nykyään.

Tarja Halonen oli vielä Suomen presidentti ja Barack Obama USA:n. Moni muukin asia oli vielä melko toiveikkaalla tolalla, Instagramkin oli vasta avattu eikä vielä ihan pilalla kuten nykyään.

Derbyssä oli ne kuuluisat minor-penaltyt, gear checkit ja minuutin rankut ja tuhat muuta omituista juttua. Pelejä oli ollut julkisesti nähtävillä vasta niin niukalti, että jokaisen pelin alussa vedettiin niin kutsuttu demojami, jossa kerrattiin lajin keskeisimmät pointit hitaasti ja juontajan rautalangoittaessa tapahtumia. Se oli joka kerta yhtä lystikästä, enkä tiedä auttoiko se lopulta edes oikeastaan katsojia.

Siihen maailman aikaan oli myös tapana, että ennen demojamiakaan vedettiin skate out. Joillakin joukkueilla oli näihin suunniteltuna oikein koreografiatkin, mutta me muut vain luistelimme täysillä ympäri rataa oman introbiisimme soidessa ja riehuimme koko pelijännityksen tuoman adrenaliinimme voimalla. Pelin loputtua läpsykierroksella soi jälleen voittaneen jengin kappale, ja muistanpa eräänkin kerran nieleskelleeni kyyneleitä kaikki ihokarvat tanassa Electric Sixin Gay Barin jytkiessä kajareista.

Että siitäpä, aurinkoinen Halloween-perjantai kutsuu just sua bailaamaan! Väännä volat ylös ja anna mun viedä sut homobaariin, -baariin, -baariin!

30-Day Song Challenge, Day 10: A song that makes you sad

Joitain vuosia sitten tutustuin yhtyeeseen nimeltä City and Colour, muusikon Dallas Green (see what he did there) levytysprojektiin. (Hyvä on, tutustuin bändiin entisen kumppanini ansiosta, ja hyvä on, aluksi lähinnä kappaleeseen The Girl, joka onkin tämän päivän teemakappale. Mutta sittemmin olen kuunnellut myös bändin muuta tuotantoa, viimeisimpänä Northern Bluesia uusimmalta julkaisultaan.)

Tuntuu että tästä aiheesta olen kirjoittanut omalta osaltani jo aivan kaiken tarpeellisen, joten kerrankin aion vain siteerata tähän alle biisin lyriikat. Ja jos kaipaa elämäänsä melankoliaa ja sitä tunnetta, kun istuu bussissa siniseksi hämärtyvässä syysillassa, usvaisen sateen sumentaessa maisemaa ja katuvalojen heijastuessa bussin ikkunoista, ja sisintä kalvaa selittämätön irrallisuuden tunne ja hidas surumielisyys ja omituinen tunne siitä että voisi olla onnellinen missä tahansa muualla kuin täällä, silloin suosittelen kuuntelemaan myös City and Colourin muita levytyksiä. Tähän aikaan vuodesta ne joka tapauksessa ovat ehdottomasti parhaimmillaan.

I wish I could do better by you
'Cause that's what you deserve
You sacrifice so much of your life
In order for this to work
While I'm off chasing my own dreams
Sailing around the world
Please, know that I'm yours to keep
My beautiful girl
When you cry a piece of my heart dies
Knowing that I may have been the cause
If you were to leave, fulfill someone else's dreams
I think I might totally be lost
You don't ask for no diamond rings
No delicate string of pearls
That's why I wrote this song to sing
My beautiful girl

30-Day Song Challenge, Day 28: A song by an artist whose voice you love

Kävinpä aikanaan kovasti katsomassa nykytanssia. Osin siksi, että muutamakin ystäväni sai edullisia tai ilmaisia korruptiolippuja tapahtumiin, mutta osin kyllä myös ihan puhtaasta mielenkiinnosta lajia kohtaan. Halusin oppia ymmärtämään paremmin kehollista ilmaisua (vaikkakin kerran noihin aikoihin luin Hesarista sellaisen jutun, jonka tavoitteena oli purkaa nykytanssin ympäriltä sitä hähmäistä magiikkaa ja vaikeatajuisuuden vieraannuttavaa auraa, ja siinä muuan alan ammattilainen sanoi aiheesta hienosti että "eihän kaurapuuroakaan tarvitse yrittää ymmärtää, senkun syö." Tätä siteeraan kernaasti edelleen aina tilaisuuden tullen.)

Kerran sitten satuin näkemään Studio Elsassa HDC:n biisin (olisikohan se muuten voinut olla tämä?), jossa musiikkina oli paitsi ei mitään myöskin muistaakseni ainakin kolme eri versiota biisistä Feeling Good (jota jostain syystä yritin äsken googlata nimellä New Day. Eipä löytynyt, jännä.). Muistelen, että sen kaiketi tunnetuimman version lisäksi siellä olisi ollut Musen tulkinta aiheesta sekä sitten ehkä vielä joku muu, jota en nyt kuollakseni muista.

Minulle Nina Simonen versio on se ainoa oikea, ja olisin voinut panna pääni pantiksi siitä, että se on myöskin ollut orkkislevytys aiheesta. Eipä vainenkaan. Se tosin julkaistiin samana vuonna kuin alkuperäinen musikaaliäänityskin, ja megahitiksi se nousi vasta vuoden 1994 Volkkarimainoksen myötä. "Varma" luuloni osoittautukin siis jälleen kerran vain markkinavoimien aivoihini ujuttamaksi valemuistoksi.

Nina Simonen ääni on lumoava, ällistyttävä ja alkuvoimainen. En pysty paikantamaan vuotta, johon ensikosketukseni siihen ajoittuu, mutta sen herättämän tunteen muistan yhä: mikä tämä ääni on? Millaiselle olennolle se kuuluu? Ääni on niin toismaailmallinen, että tuntuu banaalilta yrittää laatikoida sitä jotenkin konventionaalisesti (samoin kuin sivumennen sanoen Cigarettes After Sexin vokalistin äänikin. Ko. bändin Apocalypse oli toinen ehdokkaani tähän haasteen kohtaan.). Voisin kuvitella sen myös jakavan mielipiteitä näiden ominaisuuksiensa vuoksi - en kuitenkaan koskaan ole törmännyt ihmiseen, joka julkisesti kehtaisi myöntää esims vihaavansa Nina Simonea. Tästä vedän seuraavia päätelmiä: a) sellaisia ihmisiä ei ole olemassakaan, tai b) sellaisia ihmisiä on, mutta heillä on kylliksi järkeä olla mainostamatta tätä merkittävää puutetta inhimillisyydessään, tai c) sellaisia ihmisiä on, eivätkä he vaivaudu piilottelemaan tätä merkittävää puutetta inhimillisyydessään, mutta heidän polkunsa eivät onneksi koskaan ole sattuneet risteämään omani kanssa.

30-Day Song Challenge, Day 6: A song that makes you want to dance

Elinpä kerran sellaista elämänvaihetta, että minulla oli ihan oikea kantabaari. Siellä roikuttiin joka viikonloppu, joskus sekä perjantaina että lauantaina, ja se oli monellakin lailla älyttömän kätevää. Kun oli tutustunut henkilökuntaan, pääsi myös juhlapyhinä tolkuttomien jonojen ohi ihan vain moikkaamalla. Joskus saattoi saada juomia edukkaammin, ja biisitoiveet menivät läpi poikkeuksetta. (Kerran sain myös erään räkäkännisen, punaviiniä päälleni holvaavan öykkärin heitätettyä ulos baarin tiloista - sillä ei toki välttämättä ollut mitään tekemistä luotujen kaveruussuhteiden kanssa.)

Nyt moni voi ajatella, että olin noihin aikoihin ehkä rajatapausalkoholisti ja vähintäänkin hiukan säälittävä baarityrkky. Saatoin hyvinkin olla, mutta tuntui myös aidon kotoisalta, että ravintolan tuulikaapissa saattoi pistäytyä vaihtamassa kuulumisia ihan keskellä viikkoakin, kotimatkalla vaikkapa leffanäytöksestä. Tai jos ei perjantai-iltana keksinyt kerrassaan mitään tekemistä eikä kukaan kaverikaan halunnut tehdä mitään, saattoi hankkiutua kantabaariin tanssimaan, ja aina siellä oli tuttuja joiden seuraan oli tervetullut hengaamaan.

Noihin aikoihin toki juhlittiin raskaasti, mutta usein baarissa myös jorattiin tunteja putkeen. Tuolloin tutustuin ilmiöön nimeltä nestehukkapäänsärky, joka syntyi yksinkertaisesti siitä, että lauteilla veivattiin hiki roiskuen, ilman tietenkään mitään järkeviä vedentankkaustaukoja.

Ihailin tuolloin (ja vieläkin) P!nkin tinkimätöntä asennetta ja habitusta. Yhtenä jouluna, ehkä 2008, sain lahjaksi Funhousesta sellaisen edition, jossa oli samoissa kansissa paitsi perus-cd myös dvd, jossa olivat tallessa kaikki artistin siihen saakka ilmestyneet musavideot. Sitä luuppasin ruudullani viikkotolkulla ja kuinka ollakaan, erityisesti mieleeni on painunut juurikin U + UR Handin video, jonka nyt poikkeuksellisesti linkkaan pelkän biisin asemesta. Itse asiassa nyt kun asiaa tarkemmin mietin ja katsoin videon pitkästä aikaa uudestaan, muistin että:
a) nyrkkeilijä-P!nkin tukka oli the L Wordin Shanen ohella mielessäni, kun 2009 valitsin (jälleen uutta) hiusmallia itselleni ja kävelin silloisen luottokampaajani pakeille inspiraatiokuvia hikisissä kourissani rutistaen, ja
b) prätkäkorjaamo-P!nkin stillkuvan lähetin tatuointiartistilleni referenssiksi, kun suunnittelimme prätkäderbypinup-kuvaani vuonna 2011 (?).

Lisäksi biisi kanavoi oivallisesti nuore(hko)n vihaisen naisen uhmaa ja uhoa,

You know you are
High five and talking shit
But you are going home alone
Aren't ya?

#pojatontyhmii #grlpwr

Nykyään P!nkin sosiaalista mediaa seuraavana tunnen omituista ambivalenssia artistin ärhäkästä suhtautumisesta sometrolleihin. Yhtäältä minusta on mielettömän virkistävää, että joku oikeasti jaksaa yhä nousta kaiken maailman jeesustelijoita ja eikö-kukaan-ajattele-edes-lapsia -vouhkaajia vastaan ja käyttää toisinaan erittäinkin kyseenalaista kieltä niin tehdessään - toisaalta kokemus on osoittanut, etteivät trollit konfrontoimalla mihinkään katoa, ja että voisikohan energiaansa ja kiukkuaan kanavoida jotenkin hedelmällisemminkin? Myös jos itse vaalin ja vaadin asiallista käytöstä ja kielenkäyttöä niiltä, joiden kanssa olen eri mieltä internetissä, miksi toiseen suuntaan kohdistuvaan kommunikaatioon pätisivät eri säännöt?
Niin monta kysymystä, niin vähän vastauksia.

Hair of Aquarius

Olen siirtynyt radiotaajuuksilla kuuntelemaan lähes yksinomaan Yle Puhetta. Sen aamuohjelma on tällä hetkellä se, jonka kuuntelemisesta en leimahda spontaanisti tuleen turhautumisesta - ainakaan ihan joka aamu. (Ihan kauheasti muistikuvia minulla ei ohjelmasta ajalta ennen elokuuta 2019 ole, mutta väitänpä Anna Cadian tuoneen taianomaisesti lisää kiinnostavuutta ko. show'hun.)


Aamun jälkeen taajuudella alkaa Akti-niminen ohjelma, jossa Jussi Putkonen ja Jenny Lehtinen käsittelevät kansanradionomaisesti milloin mitäkin päivänpolttavaa aihetta. Perjantaisin työstän usein kotikonttorilta käsin, minkä vuoksi ehdin kuulla myös tämän ohjelmaslotin sisällön tavallisesti alusta loppuun saakka. Viime perjantaina aiheena oli ihmisten karvoitus, ja kuten arvata saattaa suoraan lähetykseen soittajilla oli monenlaista asiaa topiikkia koskien ja vähän sen vierestäkin.

(Sivumennen sanoen tämäntyyppisiin ohjelmiin soittajathan ovat aivan oma ihmistyyppinsä. Siinä missä ne hahmot, jotka ostelevat Jyskistä ja Hobby Hallista niitä Live Laugh Learn -tyyppisiä sisustustauluja ovat niitä samoja, jotka salaa haaveilevat osallistuvansa johonkin Love Island -tyyppiseen reality show'hun, monet Aktiin soittelijat ovat niitä sellaisia jotka ovat sisustaneet ryijyillä ja pahkaesineillä jo kolmenkymmenen vuoden ajan vailla ironian häivääkään ja katsovat vhs:ille nauhoittamiaan Karpolla on asiaa -vuosikertoja aina perjantai-iltaisin muutaman näkäräisen jälkeen, silmät herrojen kepuloinnin paljastumisen äärellä epäoikeudenmukaisuudesta kyyneltyen.)


Erityisesti keskusteluun osallistujista korviin pistivät ne vankat individualistit, jotka ilmeisesti kuvittelevat elävänsä jonkinlaisessa kulttuurityhjiössä ja tekevänsä kaikki valintansa itse, yksinomaan omien henkilökohtaisten mieltymystensä perusteella ja kaiken maailman yleisistä tendensseistä viis veisaten.

Väitänpä, että kun elää yhteiskunnan osasena, ei voi välttyä vaikutteilta. Toki valintansa voi tehdä yleisen muodin mukaisesti tai sen vastaisesti tai aivan miten vain, mutta on naiivia yrittää väittää omien preferenssiensä kumpuavan ihan pelkästään jonkinlaisesta neitseellisestä ajatusten virrasta ja mä nyt vaan tykkään tästä näin. (Aivan samoin kuin on turha väittää että poikalapset ihan geneettisistä syistä tykkäisivät autoleluista ja pyssyistä ja sinisestä väristä, ikinä ei oo sille mitään tyrkytetty ja ihan ite on aina saanut valita. It's called culture, honey.)


Ohjelmaan soitti ainakin kaksi äänen perusteella iäkkäämpää mieshenkilöä, joilla oli Mielipide naisten karvoituksesta. Olen myös omissa läheisimmissäkin ympyröissäni havainnut jännittävän ilmiön, jossa vanhempi ihminen - tavallisesti mies - olettaa itsestäänselvästi mielipiteellään olevan merkitystä ja painoarvoa koko muulle maailmalle, ja että se näin ollen kannattaa ilmoittaa kantavalla äänellä ja ehkä vielä keskeisintä pointtia toistaen, vaikka tarkemmin ajatellen kukaan ei edes oikeastaan kysynyt. Näiden kahden herran mielipiteet olivat, että naisten pitäisi jättää alapäänsä ajelematta (nimimerkki Nurminen, neljäkymmentä merta nähnyt merimies jolla oli selvästi mennyt käsitteinä ainakin albiinous ja alopecia iloisesti sekaisin, "mulla on kaverinakin albiino, ei sillä kasva karvat" maalaili maailmanlopun mielikuvaa posliininaisten "häpyhuulien välistä tursottavasta korvasienestä", joka "levitetään pitkin reisiä".)

Mielipidettä ei myöskään suinkaan esitetty mielipiteenä vaan toimintaohjeena tai jopa -määräyksenä: naisilla pitäisi olla enemmän seitkytluvun meininkiä alakerrassa. Tällä preferenssillä ei tokikaan ollut mitään tekemistä oman syntymävuoden ja sitä myöden oman seksuaalisen heräämisen ajoittumisen ja senhetkisen vallallaolevan karvamuodin kanssa, ehei! Tämä on absoluuttinen totuus, ja hän näki että niin oli hyvä, ja karvansa ajelevat naiset ovat vain naurettavia, tyhjäpäisiä pintamuodin perässä kekkuloitsijoita, joille jonkun fiksumman, mielellään miehen, tulee kertoa miten tässä maailmassa oikein eletään ja miehiä miellytetään!


Nämä hahmot ovat kasvaneet maailmassa, jossa sanomiselle validaatioksi riitti genitaalit ja yleensä vielä ikä sillä lailla kääntäen, että mitä vanhempi henkilö, sitä painavampi sana. Nämä hahmot ihan oikeasti vaikuttivat olevan sitä mieltä, että heidän kannattaa, on järkevää, ehkä jopa suotavaa soittaa aivan valtakunnalliselle radiokanavalle suoraan lähetykseen ja kertoa nämä preferenssinsä ääneen, ehkä jopa ystävälliseksi ajateltuna vinkkinä kaikille tämän maailman naisille.

Näihin puheenvuoroihin kiteytyi samalla humoristisesti mutta myös äärettömän surullisesti mennyt maailma ja se valtava mullistus, jonka läpi nämä olentoparat ovat jo joutuneet pusertumaan. Yksilötasolla koomista, jopa traagista - yhteisön tasolla lähinnä huolestuttavaa. Tämä on se sukupolvi, joka suurelta osin pitää yhä valtaa yhteiskunnassamme.

Mikään älyttömän tuore huomiohan tämä ei luonnollisestikaan ole. Tämä näennäisen kepeä karvakeskustelu taas vain kerran teki näkyväksi asenteita ja olettamuksia, joihin pohjautuvalla maailmankuvalla tätä yhteiskuntaa yhä pyöritetään - ja miten kivikautiselta se omasta kuplastani käsin tuntuukaan. Ei ihme, että muutoksen hitaus turhauttaa välillä niin että aivoja kirvelee.

30-Day Song Challenge, Day 8: A song about drugs or alcohol

En edes muista, mitä ihmettä muinoin tiedonjanoissani googlailin, kun päädyin jollekin vauva.fi-tyyppiselle keskustelufoorumille hääbiisilankaan. Hirveän synkkä on se sellainen bridezilla-kurimus, johon jotkut ihmiset tuntuvat suistuvan - ilmeisesti myös usein täysin vapaaehtoisesti ja jopa halukkaasti. Etenkin perinteisiä sukupuolirooleja vaalivissa ympyröissä yhä edelleen lukuisat pikkutytöt suunnittelevat omia häitään hartaasti, vuosi- tai jopa vuosikymmen tolkulla etukäteen; laativat toivelistoja, piirtävät havainnekuvia. Tulevan, tässä vaiheessa vielä kuvitteellisen kumppanin rooliksi jää toimia kumileimasimena ja hyväksyä kaikki, jääden omissa häissään silkaksi stuntnäyttelijäksi.

Tämä kävi ilmi noista huuruisista keskustelupalstaviesteistä, joita ihmiset kirjoittavat ja toiset ihmiset lukevat ilmeisen vakavissaan, suurta antaumusta välittäen. Sitä koomisemmassa valossa minusta näyttäytyivät nuo biisisuunnitelmat, jotka pitivät sisällään vaikkapa The Policen eeppisen mustasukkaisuussaagan Every Breath You Taken: että oikeastiko tämä mielestäsi ilmentää kaikkein korkeinta rakkauden muotoa, sairaalloista kyttäämistä, omistushalua ja pakkomielteistä käytöstä? Jotenkin jos taustatyötä on jaksettu nähdä vaikkapa kaiken maailman värisymboliikan ja onnenkivien etsimisessä, miksei sitten laulujen lyriikkoihin perehtymisessä?

Yllättävän suosittu vaikutti olevan myös Lou Reedin Perfect Day. Itse muistan saaneeni ensikosketuksen kappaleeseen Trainspottingin myötä, mistä syystä myös nielaisin purematta kuulemani teorian laulun todellisesta merkityksestä. Kuulin jostain, esihistoriallisella pre-internetiaalisella 90-luvulla, että kyseessä olisi oikeasti rakkauslaulu Kuningas Heroiinille, jonka kanssa Lou Reedillä olisi ollut intohimoinen rakkaussuhde 70-luvulla. Hyväuskoisena ja hyvän tarinan arvon tunnistavana ruokin ja levitin tuota juttua itsekin, innoissani tästä mehevästä twististä kauniin balladin taustalla. Kelaa et tosi monet haluaa sen niiden hääbiisiks, oh the irony!

Niinpä valintani tähän haasteen kohtaan oli ilmiselvä. Vasta alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä ryhdyin hiukan tutkimaan aikanaan kuulemani väitteen todenperäisyyttä - ja kas! Wikipedian (joo joo tiedetään) mukaan moinen tulkinta on silkkaa kukkua ja skandaalinhakuisten juorukellojen sepitettä:

Some commentators have further seen the lyrical subtext as displaying Reed's romanticized attitude towards a period of his own addiction to heroin. This popular understanding of the song as an ode to addiction led to its inclusion in the soundtrack for Trainspotting, a film about the lives of heroin addicts.[3] However, this interpretation, according to Reed himself, is "laughable." In an interview in 2000, Reed says that, "No. You're talking to the writer, the person who wrote it. No that's not true [that the song is about heroin use]. I don't object to that, particularly...whatever you think is perfect. But this guy's vision of a perfect day was the girl, sangria in the park, and then you go home; a perfect day, real simple. I meant just what I said."[4]

Miten tylsää, Perfect Day on sittenkin aivan oikea kuvaus täydellisestä päivästä todellisen ihmisrakastetun kanssa! (Tosin en taida olla ainoa, jolle tämä selvisi vasta nyt. Tuon Wikipedia-viitteen [4] takaa löytyy Raised on Radion Youtubeen lataama haastattelu, jonka kommenteissa nimimerkki Jecrix on ällistellyt 8 kuukautta sitten että "So it's not about heroin?!" Helpottaa vähän, etten ole ollut yksinäni tähän päivään saakka hyväuskoinen ja viihdyttävän kertomuksen pauloissa.)
Ja että ehkä noilla tämän valheellisen teorian kehittelijöillä oli alun perinkin mennyt sekaisin tämä biisi ja Heroin, jonka lyriikoissa toki sangen eksplisiittisesti kuvataan ns. ränniintykittelyä ja sen autuutta/kirousta:

Heroin, be the death of me
Heroin, it's my wife and it's my life
Because a mainer to my vein
Leads to a center in my head
And then I'm better off than dead

Tarina on kuitenkin liian hyvä hukattavaksi - eikä vähiten siksi, että se toimii myös ensiluokkaisena lähdekritiikin oppituntina: vaikka juttu olisi miten mehukas (ja ehkä etenkin silloin), se ei välttämättä ole totuutta nähnytkään.

30-Day Song Challenge, Day 24: A song by a band you wish were still together

Yleensähän ihmisten voimakkaimmat bändivaikuttimet ja musiikillisesti eniten persoonaa määrittävät kokemukset kohdataan teini-iässä tai parikymppisinä (eikä tämä vaikutusalttius toki rajoitu musiikkiin). Taannoin pohdimme, onko enää ylipäänsä mahdollista saada mistään samanlaisia kicksejä kuin nuorena: kun kaikki oli uutta, ennenkokematonta, tajunnanräjäyttävää ja siksi niin voimakkaasti sielua muovaavaa. Itse uskon sen olevan yhä mahdollista - ei enää toki välttämättä (ehkä jopa toivottavasti) yhtä usein kuin silloin, mutta kuitenkin.

Tätä haasteen kohtaa pohtiessani päädyin kahteen bändiin, jotka olivat 2000-luvun taitteessa ja uuden vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla itselleni ehkä ne merkittävimmät.

1990-luvun puolivälissä tärkein sosiaalinen viitekehykseni oli äänenmuodostuksellisesti tavoitteellinen sekakuoro, jonka vaikutuksen alaisena opin muun muassa juomaan viinaa ja pussailemaan. Kuoron miltei kaikki muut jäsenet, erityisesti miehet, olivat musiikillisia multitalentteja: he paitsi tuottivat millaista musaa vain itse soittaen ja laulaen myös kuluttivat minun näkökulmastani melko kunnianhimoista kevyttä musiikkia, jossa tavallisesti oli jotain muutakin jekkua kuin näyttävä keulakuva ja tarttuva rytmi. "Punkissa ei oo mitään muuta kiinnostavaa kuin se, miten ne pystyy hakkaamaan peruskomppia niin nopeesti", kuului eräänkin ansioituneen hahmon vankka mielipide.

Klassinen ei odotusten vastaisesti koskaan tarttunut minuun nihkeää ja suorituskeskeistä asennetta syvemmälle, mutta mallioppimisen tuloksena harjoittelin kuuntelemaan muun muassa Pekka Pohjolaa, The Policea ja R.E.M.iä.
Ja Ultra Brata, jota en vielä Vapaaherran elämää -albumin aikoihin pystynyt sietämään falskien laulustemmojen ja naivististen lyriikoiden vuoksi oikein ollenkaan.

Vuosituhannen vaihteessa Ultra Bra kuitenkin pesiytyi sieluuni, ja kävin tosiaan yhdellä Tavastian jäähyväiskeikalla sitten itkemässä minäkin - hauskana kuriositeettina mainittakoon, että muuan noista muinaisista kuorotovereistani vaikutti tällä kertaa lavalta käsin, jousisektion suunnalta.
Suhteestani orkesteriin ja heidän vuoden 2017 comeback-keikkaansa kirjoitinkin jo tarkemmin täällä.
Ja kuten tuonkin tekstin loppusanoissa mainitsen, tämä ei ole se yhtye, jonka yhä tahtoisin olevan kasassa ja jonka tuotantoa haluaisin vielä reaaliajassa kuluttaa. 

Toinen bändi, joka liittyy kiinteästi omaan henkilöhistoriaani astui elämääni ehkä 2004. Myös sen ensimmäistä albumia olin hieman halveksinut, ymmärtämättä kaikkea sekoilun alle tallentunutta hienoutta. Näin yhtyeen keikalla On the Rocksissa ennen megasuosiota, ja kuten kaikki hipsterit tietävät, ne on niitä parhaita hetkiä kun itse tietää pitelevänsä käsissään harvinaista helmeä muiden nähdessä vasta kivensirun.

Olen sitä koulukuntaa, joka kaipaa eniten juuri Kovempien käsien aikaista PMMP:tä ja sitä livekeikkaenergiaa, jonkalaiseen eivät Veden varaanin musiikillisesti kunnianhimoiset viisut enää omasta mielestäni yltäneet. Keski-ikäisen ihmisen sentimentaalisella kaiholla luulen haluavani yhä sitä hienhajuista asennepunkia, vaikken todellisuudessa tiedä jaksaisinko kuunnella sitä enää ensinkään. Mutta keikalle jos vielä pääsisin, varmasti menisin.

Surettaa, että vaikka Vesalahan toki on ehkä Suomen musikaalisin olento ja yleinen renessanssinero, ei hänen sooloprojektinsa näppäile minussa oikein minkäänlaisia kieliä. Mira puolestaan on minusta upea hahmo ja vieläpä älyttömän mukava ihminen ja haluaisin älyttömästi diggailla hänen nykytekemisiäänkin täysillä. Kuitenkin myös hänen musapersoonansa puhutteli minua syvimmin osana PMMP:tä.

Matoja kiteyttää täsmällisesti aivan kaiken, mitä PMMP:ssä ja oikeastaan koko 2000-luvun ensimmäisessä vuosikymmenessä kaipaan.

Vika on tietenkin aina minussa
minulla ei ole lainkaan tapoja

(Sanojeni vakuudeksi googlasin vielä lyriikat, jotta tulisi täsmällisempää kamaa. Ni hakukoneen ekana hittinä tuli tällainen:

)

30-Day Song Challenge, day 1: A song you like with a colour in the title

Tiedän ihmisiä, jotka laativat Spotify-soittolistoja loogisesti ja järkevästi vaikkapa genreittäin tai esimerkiksi tunnetiloja varten, ja nimeävät niitä niin ettei jälkikäteen synny epäselvyyttä listan sisällöstä. Fiilislistoja toki teen itsekin, mutta useimmat kokoelmani ovat leimallisesti johonkin tiettyyn paikkaan ja erityiseen ajankohtaan kytkeytyviä ja siten täysin mahdottomia jäsentää tuon spatiaalis-temporaalisen lokeron ulkopuolella.

Listojen nimeämisestä sen verran, että esimerkiksi Etiopialaista perinnemusiikkia, Apina piippaa ja Nakuna matata ovat oikein kelvollisia - ja sivumennen sanoen nimigenrenä inspiroituneet häikäilemättä Nuun muinaisesta Onko ok käyttää viittaa? -listasta (joka nimenä on nerokkainta mitä on).

Muutin tosiaan keväällä 2018 noin kolmentoista miljoonan Kallio-vuoden jälkeen Käpylään, ja jotenkin se elämänvaihe tuntui sisältävän lupauksia seikkailusta monin tavoin. Aavistelin monien paikalleen kivettyneiden asioiden muuttuvan; kaikki tämä tuntui vaativan aivan uudentyyppistä soundtrackiä taustakseen.

Samana keväänä huhtikuussa päivänvalon näki Janelle Monaen Dirty Computer. Aiempi kontaktini artistin tuotantoon käsitti lähinnä satunnaisen Dance Apocalypticin ja Yogan fanittelun. Dirty Computer oli kuitenkin niin törkeän kova lätty, etten moneen viikkoon oikein pystynyt kuuntelemaan muuta. Janelle Monaesta tuli minulle se sellainen julkean seksuaalinen, viekoitteleva ja samaan aikaan täysin itseriittoinen olento, jota kuunnellessa tuli yhtä aikaa kuuma ja kylmä ja kaikki maailman tuntemukset. (Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanissa muuatta hahmoa kuvailtiin vähän samansuuntaisesti muun muassa jotenkin niin, että hänestä vuoti aistillisuutta jonka kanssa hän itse oli jo tehnyt rauhan, tai jotenkin näin se minulle välittyi ja nythän se kirjakin on eri paikassa kuin itse olen enkä harmikseni pääse tarkistamaan täsmällistä sanamuotoa.)
Että on yhtä aikaa erittäin tietoinen ympärilleen levittämästä itsestäänselvästä erotiikasta ja hämmennyksestä kuin kukkea teini, ja silti täysin kontrollissa, ohjaksissa ynnä kuskin pukilla kuin kypsä aikuinen ainakin. Että joku on, että joku onkin, voi veljet.

I Got the Juice on ehdoton oma suosikkini, mutta sen nimessä ei ole mainittu väriä. Teknisestihän Pynk ei myöskään ole varsinaisesti väri, mutta se hyväksytään koska pinkkiin se todellakin viittaa ja pimppiin myös, ja on jotenkin kokonaisuudessaan niin oivallinen että sen kanssa on vieläkin vähän hankala pärjätä. 

30-Day Song Challenge, Day 7: A song to drive to

Hirveän moni nykyinen suosikkimusiikkini on tullut elämääni jonkun ihmisen myötä - näin vanhana omavaraisuuteen pyrkivänä kiilusilmäisenä feministinä hävettää suorastaan myöntää, että tosi moni jonkun joskus tärkeän miehen mukana. Löydän toki itsekin musiikkia, mutta monet etenkin klassikkoikonit ovat raivanneet tiensä sydämeeni jonkin toisen tunteen varjolla.

(Olen myös aina ollut pikkuisen katkera siitä, ettei meillä kotona ollut sellaisia cooleja ja musiikillisesti valveutuneita vanhempia tai isojasisaruksia, jotka olisivat soittaneet jotain Jefferson Airplanea tai edes Stevie Wonderia niin että ne olisivat siitä koti-ilmastosta siirtyneet suoraan myös minun verenkiertooni.)

Muinoin eräs eksä kertoi fanitelleensa teini-iässään jykevästi Dead Kennedysejä ja Ramoneseja. Tunteakseni olevani lähempänä häntä etsin rakastuneen parikymmenvuotiaan vimmaisella tarmolla käsiini kaiken mainittuihin yhtyeisiin liittyvän musiikkimateriaalin ja aloin päättäväisesti upottautua. Ja onhan kyynisimmänkin rokkipoliisin myönnettävä, ettei ole juuri parempaa tunnetta kuin startata joskus huhtikuussa, ensimmäisten kuivien katujen aikaan tyhjälle moottoritielle, pudottaa pilottilasit silmille, tuupata Sheena Is A Punk Rocker soimaan ja kääntää volaa pikkuisen yli Kuuloliiton suositusten.

30-Day Song Challenge, day 18: A song from the year you were born

Kas, kävipä sopivasti! Pyöreiden täyttämiseeni on tässä juurikin vielä puolitoista kuukautta aikaa, joten mattimyöhäisetkin ehtivät tämän myötä alkaa miettiä mitä satumaista minulle lahjaksi antavatkaan! Ihan itseäkin jännittää jo.

Kun olin 20, keski-ikäisyys = kuolema. Kuten kaikki nuoret minäkin mietin, mitä järkeä on kenenkään elää yli kolmikymppiseksi kun ei siellä ole enää mitään odotettavaa paitsi nivelreuma ja virtsankarkailusuojat.

Sittemmin nelikymppisyys on lanseerattu houkuttelevammin, ja sallikaa kun sanon, lapset: ne naistenlehtien kaikki puheet uudesta upeammasta kukoistuskaudesta ovat totta! Tai siis ne voivat olla totta, varmastikaan lupaukset paremmasta elämästä eivät jokaiselle realisoidu mutta niinhän se tässä maailmassa menee, ja jos olet ollut yläasteella koulun suosituin, on ehkä vaan ihan reilua että me muut saadaan sitten pitää nämä aikuisvuodet itsellämme vai mitä.

Takaisin asiaan.

(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, varmaan useitakin kertoja, mutten nyt tähän hätään löytänyt ainuttakaan referenssiä. Jos - kun - siis toistan itseäni, voitte lohduttaa itseänne ajattelemalla että vanhuus ei tule yksin. Se tulee itseään toistaen ja samoja väsyneitä huomioita jankuttaen.)

Kun olin 20, en pitänyt itsestäni juurikaan. Olin pinnalta mielettömän itsevarma: kovaääninen, voimakastahtoinen ja vähän vihainen. Oikeasti tietenkin halusin vain että joku kertoisi minulle kaiken järjestyvän, ja että oon oikeasti tosi söpö ja just oikean kokoinen.
(Paljon muutahan en toki halua nykyäänkään, paitsi luonnollisesti nukkua vähintään 8 tuntia joka yö. Nykyään sentään tunnustan tämän rehdisti ääneen sen sijaan että yrittäisin verhota kaikkea tätä valheellisen itseriittoisuuden taakse.)

Kun olin 20, tein paljon huonoja valintoja enkä pitänyt itsestäni huolta.
Kun olin 30, kovinkaan moni asia ei tämän osalta ollut muuttunut.

Sittemmin jotain on tapahtunut, sillä nykyään olen useimmiten minusta ihan mukiinmenevä tyyppi joka ansaitsee useimmiten ihan hyviä asioita. Olen ehkä viitenä päivänä seitsemästä hyvässä valossa omastakin mielestäni aika vetävännäköinen. Tunnen lukuisia upeita ihmisiä, jotka sietävät seuraani ja joita saan kutsua ystävikseni - minkä tulkitsen tarkoittavan sitä, että taidan olla itsekin monin tavoin aika onnistunut.
Kokoani jaksan murehtia ehkä kolmena päivänä kuukaudesta.

Tämä kaikki kasvukipuilu nivoutuu ällistyttävän sulavasti päivän biisiin, jonka itse löysin vuonna 1994 (tai ehkä 1995, Suomessa kun eletään) elokuvan Reality Bites myötä.
(Saman elokuvan innoittamana marssin muuten kampaajalle Winona Ryderin kuvan kanssa, että teepäs mulle myös tuollainen ihana huolettomannäköinen rikottu, öö, jonkinlainen polkka. Sain mitä halusin, mutta suureksi harmikseni naama sen tukan alla ei sitten kuitenkaan muuttunut yhtään sen winonaisemmaksi.)
Mieleeni on ikuisesti piirtynyt kohtaus, jossa leffan jengi hengailee huoltiksella hyväksikäytettyään ensin Winonan näyttelemän Lelainan iskän luottokorttia saadakseen käyttökäsbää. Huoltiksen kajareista alkaa soida The Knackin My Sharona. "Evian is naive spelled backwards."

Ja kas vol. 2, kun ryhdyin googlailemaan kappaleita vuodelta 1979, kävikin varsinainen hillopulla. Että siitäpä sitten, ja leffankin suosittelen katsomaan yhä vielä. Se on raivostuttavan iätön kuvaus typeristä tenavista, jotka kuvittelevat olevansa syvällisiä ja ennen kaikkea aikuisia. Ja se on myös liikuttavasti aikansa lapsi, joka näin tulevaisuusperspektiivistä näyttää hitaalta, naiivilta ja jotenkin sydäntäsärkevän kotoisalta.

30-Day Song Challenge: day 4 A song that reminds you of someone you'd rather forget

Unet ovat ikävä todellisuuden haarakonttori. Omani ovat sangen usein sangen eläväisiä ja herättävät niin voimakkaita tunteita, että niitä on herättyäänkin hankala jättää huomiotta. Niiden aiheuttama yleistunnelma jää usein viipyilemään, joskus kokonaiseksi päiväksi, ja se jos mikä on aika usein häiritsevää. Aivan samantekevää, että järjellä kyllä ymmärtää kaiken tuon olevan vain oman alitajuntansa kutomaa pirullista lukinseittiä: kun tuntuu niin tuntuu niin tuntuu, ja siitä on paha päästä etenemään.

Viime yönä jouduin jälleen kontaktiin muuannen menneisyyden hahmon kanssa. Poikkeuksetta unikohtaamisemme ovat sydämellisiä ja lämpimiä, ja vielä tajuihin tuloni jälkeenkin puoliksi odotan puhelimen soivan ja kaiken jatkuvan onnellisissa merkeissä siitä, mihin se joskus tuhat vuotta sitten jäi. Nykyelämäni ei kaipaisi tämänkaltaisia omituisia fantasiatakaumia lainkaan - ei vähiten siksi, että menen aina hiukan tolaltani näistä (unista! Vittu unista!) ja sitten kestää taas monta päivää tavoittaa ote arkeen ankkuroidusta todellisuudesta ja koko tuon ajan olo on epätodellinen ja mieleen saattaa juolahtaa että pitäisikö tässä oikeastaan ottaa pari puhelua tai kirjoitella muutama sähköpostiviesti, ja järki karjuu kaikki mittarit punaisella että EI TODELLAKAAN ja onneksi useimmiten se ääni läpäisee muut suunnitelmat eikä mitään typeryyksiä tehdä.

Ja sitten seuraa melankolia ja haikeus, jos ei muuta niin omaa kadotettua nuoruutta kohtaan, ja onhan se nyt surullista ja jotenkin keski-ikäisyyden irvokas perikuva istua jossain saderoiskeisen ikkunan äärellä tuijottamassa lokakuun loputtomaan harmauteen ja haaveilla murheellisesti huokaillen viidentoista vuoden taakse kun vielä oli elämää edessä ja toiveita toteutettavaksi ja sydänsuruja itkettäväksi.

Eikä oikeastaan haluaisi edes kuulla, että se toinen on jatkanut elämäänsä eikä mieti menneitä juuri koskaan. Koska eihän se oikeasti ole, se ei vain voi tunnustaa yhä kaipaavansa.

Oh how do you remember me?
The one that made you laugh until you cried
I hope you're feeling happy now

Skunk Anansie: Just Because You Feel Good

30-Day Song Challenge, day 12: a song from your preteen years

Kun yritin äkkiseltään miettiä, mitä musiikkia esiteini-ikäisenä (eli noin vuosina 1989-1991) kuuntelin, en pystynyt palauttamaan mieleeni ainuttakaan kappaletta. Teinivuosilta olisi luonnollisesti irronnut vaikka mitä referenssiä, mutta esiteininä? Olin jo viittä vaille googlaamassa "hits from 1991", kun keksin alkaa muistella ihmisiä joiden kanssa noihin aikoihin hengailin. Muistin erään Riikan, jolla oli kaksi marsua ja jonka luona yökyläilin taajaan. (Heidän perheensä asui omakotitalossa ja heillä oli luonnollisesti myös upea takapiha, jota kadehdin enemmän kuin välitin myöntääkään. Riikalla oli myös aivan kammottavan raskas, 7 vuotta meitä nuorempi pikkuveli, joka piinasi ja kidutti meitä kaikin tavoin aina tilaisuuden tullen. Uskomatonta, miten pahaa tuhoa niin pieni laktoosi-intolerantikko onnistuikaan kylvämään ympärilleen.)

Olin pyytänyt neljä vuotta itseäni vanhempaa perhetuttua äänittämään c-kasetille Michael Jacksonin Dangerousin (julkaistu 1991) ja soitin sitä Riikalle eräänä viikonloppuiltana. Valot oli sammutettu ja kumpikin makasi odottaen oman peittonsa alla (ja se, joka odottaa tästä käynnistyvän jonkin tunnustuksellisen esiteini-ikäisen eroottisen fantasian pettyy karvaasti).

Heal the World räjäytti Riikan pankin. "Michael Jackson on mun lempilaulaja ja tää on paras biisi ikinä!" hän huokaisi vaikuttuneena.

Neljä vuotta vanhempi (ja siten luonnollisesti übercool) Maria oli taiteillut kasetin kansilehteen levyn nimen käsin pelottavalla, Halloween-henkisellä valuvalla fontilla. Kasetin kansien sisällä oli lappu "Moi Ansku, tässä tää "kassu".". Jos 1990-luvun alussa LOL olisi jo trendannut Suomessa, se olisi todellakin päättänyt tämän viestin.

Black or Whiten sanoma iski nuoreen sosiaalisen oikeuden soturiin, joka muutamaa vuotta myöhemmin kiersi välitunneilla keräämässä allekirjoituksia Animalian vetoomuksiin. Todellisuudessahan 1980-90-lukujen taitteen Varsinais-Suomi oli yhtä demografisesti yhtä monimuotoinen ja sisäsiittoinen kuin jokin Keskilännen punaniskakeskittymä (eikä tilanne oletettavasti ole noista ajoista juuri muuttunut), joten kokemani myötäpöyristys maailman tapahtumista ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta oli luonteeltaan sangen hypoteettista ja lähinnä Benettonin mainoskuviin perustuvaa. Se oli kuitenkin juuri niin puhdasta ja ehdotonta kuin se 12-vuotiaalla voi parhaimmillaan olla: kaikki erilaisii, kaikki samanarvoisii. Musiikkivideo teki minuun mielettömän vaikutuksen, etenkin sen viimeinen puoliminuuttinen, jossa kasvot vaihtuvat sulautuen toisikseen ällistyttävällä tavalla ja alleviivaten ihastuttavan kirkasotsaisesti biisin sanomaa.

Näin jälkikäteen harmittaa, että Michael Jacksonista ei koskaan tullut minulle kuitenkaan musiikillista idolia tai vahvaa vaikuttajaa. Olisi tänä päivänä todella paljon katu-uskottavampaa viitata häneen tai vaikkapa Princeen (tai edes Madonnaan) varhaisten vuosiensa musiikkimaun muovaajana kuin Bryan Adamsiin, kuten kirvelevin sydämin joudun totuuden nimissä tekemään.

30-Day Song Challenge - Day 26

Joskus vuosituhannen alkupuoliskolla kuuman blogihuuman aikaan erilaiset haasteet olivat bloggailun suola. Muistan silloin tehneeni erään biisihaasteen - siitä on nyt kulunut jo niin kauan aikaa, etten itsekään enää muista silloin valitsemiani biisejä. Voin siis kaikin mokomin käyttää ne uudestaan ja esitellä ne aivan tuoreina oivalluksina nyt.

Toki myös tehtävänanto on eri (ja minäkin olen). Tähän tämänkertaiseen törmäsin Facebookissa ja vaikka muistan nähneeni saman haasteen pyörimässä oman somekuplani sisällä kai noin vuosi sitten viimeksi, jostain syystä nyt se osui johonkin tohkeushermoon ja tunsin pakottavaa tarvetta ryhtyä tuumasta toimeen.

Yllättävän vaikeaa on valita sellaisia biisejä, joihin itse on vilpittä kiinnittynyt syystä tai toisesta, ja välttää sellaista typerää pseudopätemistä ja "oikeiden" biisivalintojen valokeilassa paistattelua. Yritän tosi kovasti olla rehti ja suoraselkäinen, vaikka se sitten tarkoittaisikin noloja ja yleensä pikemminkin vain oman pimennetyn makuuhuoneen uumenissa salaa, kuulokkeilla ja peiton alla kuunneltavia kalkatuksia (LOL ikään kuin se voisi tarkoittaa muka jotain muutakin).

Tässä siis ensin haaste kokonaisuudessaan sekä disclaimerit: tuskin postaan biisiä päivässä, enkä todellakaan tee tätä järjestyksessä. Saattaa myös olla, että joinain päivinä en pysty valitsemaan ja postaankin vaikka kaksi biisiä yhden asemesta.
Mutta tässä siis koko homman runko:

1. A song you like with a colour in the title.
2. A song you like with a number in the title
3. A song that reminds you of summertime
4. A song that reminds you of someone you'd rather forget
5. A song that needs to be played loud
6. A song that makes you want to dance
7. A song to drive to
8. A song about drugs or alcohol
9. A song that makes you happy
10. A song that makes you sad
11. A song you never get tired of
12. A song from your preteen years
13. A song you like from the 70s
14. A song you'd love to be played at your wedding
15. A song that you like that's a cover by another artist
16. A song that's a classic favourite
17. A song you'd sing a duet with someone on karaoke
18. A song from the year you were born
19. A song that makes you think about life
20. A song that has many meanings to you
21. A song you like with a person's name in the title
22. A song that moves you forward
23. A song you think everyone should listen to
24. A song by a band you wish were still together
25. A song you like by an artist no longer living
26. A song that makes you want to fall in love
27. A song that breaks your heart
28. A song by an artist whose voice you love
29. A song you remember from your childhood
30. A song that reminds you of yourself

Monethan näistä ovat aivan käsittämättömän korneja, a song that makes you think about life, oikeasti nyt hei. Osa on myös sangen monitulkintaisia ja siinä ehkä osittain piileekin koko haasteen hienous: että voi itse valita näkökulmansa ja räiskiä sieltä, eikä kukaan voi tulla sanomaan että väärin meni, nolla pistettä.
Mitäpä tässä siis enää aikailemaan!

Aloitan kohdasta 26 koska voin: A song that makes you want to fall in love. Haluaisin rakastua, jotta voisin soittaa ja siteerata The Nationalin Slow Show'ta tuolle sydämeni valitulle:

I wanna hurry home to you
Put on a slow, dumb show for you
To crack you up

Kerran muuan ystäväni esitti niin osuvan luonnehdinnan rakkauden ja himon välisestä yhteydestä, että olen sen koomin siteerannut sitä innokkaasti aina tilaisuuden tullen, ja usein myös ihan muutenkin vain: jos ei naurata, ei paneta. Tämä, rakkaat kanssaeläjät, on totta jos jokin tässä maailmassa ylipäänsä totta on. Kaikkein parasta on tietysti se sellainen kahdenkeskinen tyhmäily, ne omat pienen sisäpiirin jutut, jotka naurattavat vain teitä kahta eikä niitä muille oikein viitsi edes sanoa ääneen. Koska kuten kaikki koskaan toista ihmistä aidosti lähellä olleet tietävät, upeinta ja kammottavinta ihmissuhteelle antautumisessahan on se kohta, jossa tohtii esiintyä aivan paljaana, kertoa kaikki pelottavimmat ja älyttömimmät juttunsa ja luottaa ettei se toinen oitis riennä säikähtäneenä pakosalle.

Biisi kiteyttää mielestäni erinomaisesti sen, miltä tuntuu kun maailma on vinossa ja omituinen ja itse aina vähän epäsopiva, ja kuitenkin siinä samaisessa maailmassa on joku, jonka luona on koti, ja miten millään muulla ei oikeastaan ole edes merkitystä.

You know I dreamed about you
For twenty-nine years before I saw you
You know I dreamed about you
I missed you for, for twenty-nine years

Matt Beringerin syvä ja merkillisen lakoninen ääni toteamassa nämä rivit on oikeastaan minulle täydellinen auditiivinen kuva romanttisesta rakkaudesta.
Sisällölle vetää vertoja minun mielessäni lähinnä Kings of Leonin Cold Desertin rivi hand over your heart / let's go home.

Derbykupla

Vietin viikonlopun isossa derbyturnauksessa Pasilassa. Olen ollut eläköityneenä pelaamisesta nyt puolitoista vuotta ja unohtanut paljon, mutta aina pistäytyessäni lajitapahtumissa pääsen sukeltamaan hetkeksi siihen samaan hien- ja rannesuojienhajuiseen maagisuuteen nauttimaan olostani ihan vain minuna.

Aloitin derbyn loppuvuonna 2010. Maailma, Suomi ja ympäröivä todellisuus olivat silloin kovin erilaiset - minulle derby-yhteisö näyttäytyi onnelana, joka hyväksyi jokaisen ja syleili kaikkia (paitsi natseja) ulkoisiin seikkoihin katsomatta.

Olin siihen saakka potenut ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta suurimman osan elämästäni. Tiedän nyt tämän olevan ihmisyyden kovinta ydintä: illuusio omasta erityislaatuisuudesta, joka tuntuu kirkkaan panssarilasin lailla erottavan yksilön kaikista muista, saaden aikaan perimmäistä ja parantamatonta irrallisuutta ja kyvyttömyyttä liittyä muihin. Silloin kuitenkin tunsin vain olevani se kuuluisa lumihiutale, kieppumassa universumin kaiuttomassa tyhjyydessä, pateettisena, melankolisena ja ikuisesti eristyksissä.

Derby-yhteisö ei tuonut minulle satumaista ja yhtäkkistä parannusta tähän, mutta ihmisryhmänä se tuntui erityiseltä. Se tuntui siltä, että minäkin mahduin olemaan, kokonaan ja kaikkineni. En ollutkaan liian kookas, kärkäs ja kovaääninen, vaan kerrankin juuri oikeanlainen. Sopiva.
Siitä tuli minun sosiaalinen ja ideologinen turvapaikkani moneksi vuodeksi, ja huolimatta siitä että myöhemmin monesti huomasin olevani dinosaurus, jonka näkemykset ja käsitykset olivat paitsi auttamattoman vanhentuneita myöskin monilta osiltaan täysin epävalideja ja merkityksettömiä, se myös opetti itsereflektiota, tiedostavuutta ja ehkä hitusen nöyryyttäkin.
Se opetti minut pohtimaan tarkemmin, kuinka kärkevät sanani asettaa.

Myöhemmin olen ymmärtänyt omien etuoikeuksieni toimineen tässäkin puskurina: täydellistä yhteisöä ei tosimaailmassa ole olemassakaan, eikä derbykuplakaan ole yhtä tasa-arvoinen saati auvoisa kaikille jäsenilleen. Merkillepantava se on kuitenkin reaktiivisuutensa ja monin osin myös proaktiivisuutensa ansiosta. Kuten mikä tahansa yhteiskunnan osanen se on kaukana valmiista, mutta toisin kuin moni yhteiskunnan osanen se sentään pyrkii työskentelemään aidosti paremman inklusiivisuuden eteen.


Tällä kaudella lajin kattojärjestö WFTDA on lähestynyt asiaa julkaisemalla uuden Cody of Conductin ja siihen liittyen tapahtumajuontajille erityisen Announcer Inclusion Policyn. Sen tavoitteena on pyrkiä käyttämään mahdollisimman täsmällistä kieltä sekä kitkeä kaikenlainen kasuaali syrjintä ja epäasiallisuus juontajien (julkisesta) puheesta ("Utilize a community member's correct pronoun or other identifiers - - Eradicate marginalization and discrimination from calls").

Oma äidinkieleni ei sukupuolita persoonapronomineja, vaikka monia muita asioita sukupuolittaa sitten senkin edestä. Tästä syystä she/her - he/him - they/them -keskustelu on minulle erityisen haasteellinen. Olen tähän viikonloppuun saakka ajatellut, että saatavilla olevista vaihtoehdoista they/them on tasa-arvoisin ja siksi kelpaava käytettäväksi aina tilaisuuden tullen - itse asiassa omina viimeisinä pelivuosinani, kun aihetta ensi kertaa yhteisössä julkisesti lähestyttiin, ilmoitin solidaarisuussyistä sen omaksi persoonapronominikseni pelidokumentteihin. Järkeilyni kulki kutakuinkin siten, että koska äidinkieleni ei tee eroa tämän asian suhteen, ei eroa ole myöskään omassa päässäni, ja koska se siten on omalle identiteetilleni yhdentekevää, voisin yhtä hyvin auttaa turhan sukupuolittamisen häivyttämisessä ilmoittamalla preferoivani itse neutraalia persoonapronominia. Näin siis kaikessa naiiviudessani kuvittelin osoittavani olevani hyvien puolella ja tarjoavani tällä pienellä eleellä vaatimattoman tukeni LGBTIQ-yhteisölle.

Tänä viikonloppuna ymmärsin, että tähänastinen toimintani oli myös tulkittavissa eräänlaiseksi kolonialisoinniksi. Koska itse olen cis-nainen enkä siis nonbinääri/muunsukupuolinen, on oma korrekti persoonapronominini englanniksi she/her. They/them on varattu heille, jotka eivät mahdu perinteisten jaotteluiden muodostamiin ahtaisiin lokeroihin. Peliaikoinani ja vielä nytkin ilmoittamalla hyväksyväni itsestäni kumman tahansa pronominin ("she/her but also happy with they/them") olin kuvitellut tekeväni palveluksen muille ja helpottavani heidän valintojaan keskustelutilanteissa. Näin toimiessani olin kuitenkin missannut oikeastaan koko homman pointin: persoonapronominivalinnassa ei suinkaan ole kyse keskustelukumppanin homman helpottamisesta ("ihan sama mulle") vaan siitä, että asioilla on täsmälliset nimet ja termit, ja niitä tulee mahdollisuuksien mukaan käyttää. Jos oikeasta pronominista ei ole varmaa tietoa eikä sitä pääse kohteelta itseltään varmistamaan, tulee keksiä keino kiertää sen käyttö esimerkiksi nimeä (tai vaikkapa pelitilanteissa joukkueen pelipaidan väriä ja pelaajanumeroa) käyttämällä.

(HUOM! Tämä on oma tulkintani saamastani ohjeistuksesta sekä tapahtumassa aiheen tiimoilta käydystä keskustelusta. Näin ollen siis myös mahdolliset, jopa todennäköiset virhetulkinnat ovat omiani eivätkä kenenkään muun vastuulla.)

Tämä kaikki on nyt kuitenkin vain johdatusta varsinaiseen pihviini.

Vaikka minua juontajan ominaisuudessa kovasti hermostuttikin tämä pronominitilanne ja pystyin jo sieluni korvin kuulemaan ne lukuisat änkytys-, mokailu- ja häpeämistilanteet, joita oma kömmähtelyni ei-äidinkielen suossa rämpiessäni tulisivat viikonlopun myötä aiheuttamaan, sydämeni lauloi läpi koko tämän keskustelun.

Työarjessani keskustelun tasoa kuvaavat parhaiten kaksi elävän elämän esimerkkiä viime viikolta. Kuopion järkyttävää kouluiskua seuraavana päivänä eräs työyhteisööni kuuluva kysyi ensi töikseen töihin tultuaan, että eikö ollutkin niin että ko. iskun tekijä oli "ulkomaalaistaustainen".
Toinen esitti vakavissaan, että tällaisiin tekoihin johtavia mielenterveysongelmia ei pääsisi syntymään, kun nuoriso pantaisiin nuorempina töihin - implisiittisesti ilmaistuna siis että eipä ehtisi kaiken maailman elintaso-ongelmia kuten mielenterveyden järkkymistä vatvomaan kun olisi oikeitakin pulmia setvittäväksi.

Voitte kuvitella, miten hedelmällistä tällaisessa asenneilmapiirissä olisi edes yrittää avata keskustelua vaikkapa nyt sukupuoli-identiteetistä.

Toinen tämänhetkinen sosiaalinen viitekehykseni on koira.

Minusta on upeaa olla osana yhteisöä, joka ensinnäkin ylipäänsä käy identiteettipoliittista keskustelua ja toiseksi on valmis reagoimaan ja korjaamaan tilaisuuden tullen itseään, kehittyäkseen alituisesti paremmaksi ja turvallisemmaksi ympäristöksi kaikille. Nautin syvästi keskustelun abstraktiotasosta, sen sävystä ja aivan erityisesti sen pyrkimyksestä.

On myös äärimmäisen virkistävää tulla itse hyväksytyksi omana itsenään. Palatessani vierailemaan derbykuplaan voin luottaa mahtuvani olemaan minä, kokonaan ja täysin. Minun ei viikonlopun aikana tarvitse kerrankin selittää tai perustella itseäni ja valintojani kenellekään. Se tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Tämä yhteisö ei varmastikaan ole täydellinen tai edes paras mahdollinen, mutta se on minun yhteisöni.
(Kun sitten tämän sanottuani muistan olevani kuitenkin monilta osin aina voittajien puolella, valkoinen, keskiluokkainen Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattama cis-hetero, voin ehkä tavoittaa kalvaan häivähdyksen tavalla tai toisella marginaalissa elävien todellisuudesta ja siitä, mitä derby-yhteisö heille voi parhaimmillaan tarkoittaakaan.)


Aihetta sivuten suosittelen myös lämpimästi kahta Yle Areenasta löytyvää audiovisuaalista tuotosta. Ensimmäinen on entisen joukkuetoverini Aira Vehaskarin ohjaama Manning up, joka seuraa transsukupuolisen stand up -koomikko Jamie McDonaldin muutostarinaa. Toinen on sekin Docstop-tuotanto Pillupäiväkirjat, joka kaltaiselleni luutuneelle keski-ikäiselle edustaa raikasta nykyhetken ajankuvaa. Jos nykynuorten maailma on somen ja yleisen maailmantilanteen vuoksi huomattavasti omaa nuoruusaikaani raadollisempi, on se monin paikoin myös lohdullisempi, toiveikkaampi ja joustavampi kuin itse heidän iässään osasin edes kuvitella mahdolliseksi.

Useimmiten onnistun pitämään ajatukset loitolla.

"Tell me what you're dreaming about right now", aloitan. Englanniksi, koska J:n äidinkieli on ruotsi ja oma lukioruotsini on vuosien käyttämättömyyden jäljiltä trevligt-att-träffas-det-regnar-och-blåser-hårt -tasolla. J on muusikko, vastikään intohimonsa uudelleen löytänyt, ja hänen unelmansa liittyvät kiinteästi tähän. What about you, hän kysyy takaisin, enkä yhtäkkiä keksi mitä sanoa. Vastaan, että toisinaan pelkään kadottaneeni kyvyn unelmoida isosti, mutta sitten tajuan ettei kyse ole siitä ensinkään: osaan kyllä, mutta useimmiten valitsen toisin, sillä pelkään eksyväni unelmiini. Tai ehkä minua pelottaa eniten se, mitä vilpittömät unelmat minusta itselleni paljastavat: uskallanko ajatella näin suuresti? Pystynkö enää?
Vastaan, että unelmoin voivani luoda jotain, jonka itse voisin kelpuuttaa, jotain josta olla ylpeä. Että tahtoisin tulla kuulluksi, mutten vielä tiedä miten sen teen.

Keskustelun myötä huomaan, etten ole pitkään aikaan ajatellut tällaisia. Huomio ahdistaa: olen aina julistanut, että ihmisellä pitää olla ikiomia intohimon kohteita (toiset ihmiset eivät kelpaa) ja niitä kohti ajava liekki itsessään.
Keskustelun myötä tajuan, että jos nyt kohtaisin itseni deittisovelluksessa, en painaisi sydäntä. Vapaa-ajallani lenkkeilen koirani kanssa ja katselen televisiota.

Haluan olla jälleen ihminen, joka pyrkii vimmaisesti kohti jotain, joka upottautuu kokonaan ja saa tyydytyksensä itse asettamistaan merkkipaaluista.

Samaan aikaan en jaksa enää keksiä itseäni uudelleen yhtään ainoaa kertaa.
Milloin minusta tuli näin riippuvainen, realiteeteista ja toisista ihmisistä?


Käyn kirjastossa, ensi kertaa moneen vuoteen ja ensi kertaa uudessa lähikirjastossani. Jo ensimmäisen hyllyn äärellä muistan, miksi aika ajoin langetan itselleni kirjastossakäyntikiellon: kahmin syliini niin monta kirjaa, että joudun kantamaan yhden lainausautomaatille hampaitteni välissä.

Istun kirjaston eteisen penkille lukemaan Ossi Nymanin Röyhkeyttä, mutta sen lattea havaintoja luetteleva kirjoitustyyli keikauttaa kiinnostukseni matkastaan jo ennen sivua 30.
Seuraavaksi ryhdyn Elin Willowsin Sisämaahan. Vaikka pohjoinen ei elementtinä ole minulle lasketteluretkiä tutumpi, pienen paikkakunnan mentaali-ilmasto on, ja sitä Willows kuvaa sattuvasti. Willows kirjoittaa lyhyttä toteavaa ja lakonistakin päälausetta, mikä hämää minut ensin tulkitsemaan kertojan persoonaa harhaan. Mitä pidemmälle kirjassa pääsen, sitä vaikeammalle paluu omaan todellisuuteen jälleen tuntuu: merkki, josta tunnistaa takuuvarmasti hyvän kirjallisuuden.

Syksykö tämän tarpeen herättää: että kerrankin haluaa sammuttaa kaiken viihde-elektroniikan ja vain sulautua sohvaan kirja kädessään? Onneksi edessä on tyhjä viikonloppu, kokonaan minun alusta loppuun (ja vähän myös surkean tassuvammaisen koirankin).

(Tekstin otsikko on mainitusta kirjasta sivulta 128.)

Mist tietää pitää kii ja mistä hypätä vauhdista

Olen ihmisenä ja (erityisesti pop)kulttuurin kuluttajana sitä lajia, joka jotain vastustamatonta löytäessään menee eräänlaiseen psykoottiseen pakkomielteen tilaan ja kuluttaa tuota löytöään herkeämättä - kunnes lopulta saa kyllikseen, eikä usein sen jälkeen voi vuosiin palata tuohon teokseen lainkaan.
(Toisinaan tosin mietin, onko olemassa muunkinlaisia ihmisiä. Kaikki tuntemani kuuluvat tähän mainitsemaani ryhmään, joka sisäänhengittää Game of Thronesin kaikki tuotantokaudet yhden viikonlopun aikana tai kuunteleet autistisesti ainoastaan The Dead Weatheria kolme viikkoa yöt päivät. Tai ehkä niitä maltillisiakin on, mutta he eivät koe tarvetta kuuluttaa sopivissa määrin nautiskelevaa elämäntapaansa ympäriinsä?)

Keväällä ja alkukesästä tämä kiihkeä ahmimiseni kanavoitui Yle Areenan fantastiseen Heimebaneen: minusta tuntui, etten koskaan ikinä milloinkaan enää halua katsoa mitään muuta, että haluan muuttaa Norjaan ja ryhtyä ymmärtämään jalkapalloa.
Kesällä sitten suureksi riemukseni pääsin tunnelmoimaan sarjan, heh, pelipaikoille. Siitä saakka olen odottanut kieli pitkällä kolmoskautta ilmestyväksi Areenaan. Milloinnnn

Musiikissa nämä retkahdukset ovat harvemmassa, mutta osuvat miltei aina johonkin sellaiseen artistiin, jota en alunalkaen ollut mieltänyt ehkä aivan omimmakseni, mutta josta sen koomin on tullut erottamaton osa musiikillista identiteettiäni. Oli aika, jolloin minun oli kuultava MÖn (miksi en saa näppiksestäni norjalaista ö:tä! Miksi!) Kamikaze vähintään kerran päivässä - yhden kevään aikana taas kuuntelin Ji Nilssonin Perfumea kyllästymiseen saakka.
Tänä syksynä Pariisin Kevään Onks se rakkautta -biisin lyriikat ovat lävistäneet minussa järjen mattaisen pintakalvon ja osuneet suoraan suojattomaan paikkaan.

Miten sanoa et on kuin avoinainen haava
jonka pitäis vaan umpeutuu
vaik aavistaa: on pysyttävä auki
pakko yrittää vaik ei oo varma miten

Se olen minä, tai pikemminkin: se olemme me, kaikki me, sillä onko edes olemassa ehjää, kokonaista ja saumoistaan tiivistä yksilöä? Miten sellaisesta voi puhua, kenellekään, etenkään yhdellekään uudelle kuulostamatta jo tuhanteen kertaan sanotulta - ja niinpä,

kliseet on totta
vast sit kun ne ei oo ulkopuolella

ja siinä välissä läpikuultava välähdys siitä uudesta, jostain niin hauraasta ja oraalla olevasta, ettei sille oikein vielä ole edes nimeä:

miten sanoa: sun hymy valaisee mun huoneet?
Onks se rakkautta? Onks sil välii?

Ei mitään symboliikkaa, ei hämäriä metaforia tai epämääräisiä viittauksia. Ainoastaan tunne, puhdas mutta reunoiltaan epätarkka ja miltei banaalin samaistuttava.

Kuluu tuhansii vuosii
sekunnin murto-osissa
Räpäytän silmii:
maailma loppuu
ja alkaa taas alusta
Joo se on outoo
ja kun on kaunista,
yhä nopeus kiihtyy
yhä kysyy mist tietää pitää kii
ja mistä hypätä vauhdista

Ehkä se koskettaa vain, jos paraikaa tasapainoilee reunalla, dippaa tennarin kärkeä kokeilevasti toiselle puolelle, uskaltaisiko tästä hypätä, laskeutuisiko sattumalta ohiajavan roska-auton lavalle kuten elokuvissa vai kasvot edellä katukiveen, ja kestääkö tämä naama enää yhtään osumaa.

Toinen syvää lämpöä herättänyt viimeaikainen lyriikanpätkä on kätkettynä Ruusujen Bubo buboon,

tarjosit taas naaman jota haluun maistella

, sillä myös se sisältää muiston keskittyneestä vimmaisuudesta, jolla uuden ihmisen opiskeluun parhaimmillaan haluaa heittäytyä.


Tuntuu epämääräisesti siltä, että elämä polkee paikoillaan. Ajattelin itseäni rohkaistakseni tehdä postauksen asioista, joissa olen mukiinmenevä tai jopa taitava. Hahmottelin erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia mielessäni, mulla on taito muovata arkipäiväiset sattumukset lystikkäiksi sanoiksi, mutta se kaikki tuntui päälleliimatulta ja falskilta enkä uskonut siihen itsekään.

Muistan, miten kerran vuosia sitten eräässä ystävän kanssa käydyssä sähköpostikeskustelussa puhuttiin tuhoavista parisuhteista, siitä, miten huonoon vointiinsa tottuu ja miten se kaikki alkaa nakertaa oman persoonan kivijalkaa, sitä ominta minuutta pala palalta niin, että eräänä päivänä herätessään huomaa olevansa sisältä ihan ontto eikä enää tunnista itseään oikein peilistäkään. Minusta tuntuu nyt siltä, mutta syynä ei ole parisuhde. Ei tän näin pitänyt mennä, ei musta tällaista pitänyt tulla.

Onko tämä nyt se keski-iän kriisi?

Kiitos kun huolit puolikkaan, enempää en oo osannut koskaan antaakaan

Olin nuorempana kokonaisen vuoden parisuhteessa, jota ei saanut kutsua parisuhteeksi. Monet parisuhteen tunnusmerkit täyttyivät: vietimme aikaa yhdessä, harrastimme seksiä, teimme ruokaa, katsoimme elokuvia, kävimme jopa lainakoiran kanssa kävelyillä. Nauroimme, keskustelimme, kosketimme. Mitä siitä, ettei mitään voinut koskaan sopia etukäteen, eikä minua koskaan esitelty hänen kavereilleen, ajattelin, tärkeintähän on, että me itse ollaan kartalla siitä missä mennään. Suhdetta ei saanut kutsua seurusteluksi, sillä ikinä ei voi tietää mille huomenna tuntuu. Eikä minulla tietenkään koskaan oikeasti ollut sitä karttaa.
Minä olin melko nuori, no, alle kolmekymmentä ainakin, ja rakastunut. Olin myös viettänyt niin ison osan elämääni ilman kumppania, että olin valmis valtaviin myönnytyksiin ja siltakaatoihin ihan vain saadakseni olla lähellä toista ihmistä, tätä nimenomaista toista ihmistä.

Kuulostaa ihan hirveän surulliselta ja sitä se olikin. Lopulta, vuoden tilanteessa rimpuiltuani sain jostain sen verran pontta, että poistuin taakseni katsomatta. Paljon kauemmin kestivät kuitenkin itsesyytökset ja vimmainen itsehalveksunta: miten saatoin nöyryyttää itseäni niin? Miksen lähtenyt aiemmin? Missä omanarvontuntoni oikein oli, missä selkäranka ja omien rajojen vetäminen? Kuuntelin Alanis Morissetten Hands Cleania ja PMMP:n Kiitosta, samaistuin, itseni puolesta ja sen toisen, ja olin katkera ja sydänsärkyinen. Aivan älyttömän monta vuotta minua myös hävetti kertoa tästä: että minä olin saattanut haksahtaa tällaiseen typeryyteen, antanut käyttää itseäni emotionaalisesti hyväksi ja jäänyt, vaikka tiesin ettei kannattaisi.


Joitain aikoja sitten sanoin illanistujaisissa ystävilleni oivaltaneeni, etten ole sellainen nainen, josta kirjoitetaan lauluja. Ystäväni eivät ymmärtäneet, tulkitsivat sanani kirjaimellisesti ja sanoivat että aika harvastahan itse asiassa ja että enemmän se nyt on sääntö kuin poikkeus ja mitä sä oikein odotat edes. En tuossa hetkessä osannut korjata sanomaani, täsmentää tarkoittaneeni, että olen menneiden suhteitteni myötä huomannut, etten ole nainen, jonka eteen viitsittäisi nähdä vaivaa. Se satuttaa, yhä ja uudestaan: että toistuvasti löydän itseni tilanteista, joissa saan kyllä olla kunhan en valita, mutta joissa olemassaoloni oikeutus kyseenalaistetaan oitis, kun alan esittää vaatimuksia.

Lopulta pääsin yli itseinhostani tuon menneisyyden suhteen tiimoilta. Muut tunnepuolen haavat aktivoituvat yhä säännöllisesti, sillä supervoimiini kuuluu ihastua jollain lailla hankalissa elämäntilanteissa oleviin tai muuten vain korjauskelvottomasti pirstoutuneisiin ihmisiin. En tiedä suoritanko alitajuisesti jotain tarkkavainuista valintaa päästäkseni uusintamaan traumojani vai onko minulla vain aivan käsittämättömän huono tuuri - oli miten oli, luulin pitkään olevani ainoa tällaisen kanssa painiskeleva

Uusimmassa Auta Antti! -jaksossa muuan nainen pyysi apua tilanteeseensa, jonka tunnistin täysin. Tässä omana litterointinani siitä loppuosa, ja samoin se katkelma Antin vastauksesta, joka kaikkein eniten kosketti:

"- - Tai vaihtoehtoisesti onko parempi olla yhteiskunnan parisuhdenormien aivopesemä tyttöystävästatusta muuten kaikin puolin varsin hyvin toimivassa parisuhteessa kaipaava turhannalkuttaja, vai sitoutumishaluttomassa miehessä roikkuva hyväuskoinen hölmö, joka uskottelee itselleen miehen oikeasti rakastavan tätä, vaikkei se sitä koskaan ääneen sanoisikaan?
- -
On aivan liikaa naisia tässä maailmassa, jotka on monta vuotta vetäny perässään jotaki jätkää jota ne ei saa sanoo miesystäväks, koska se on siitä jätkästä ahdistavaa, ja sitten sen pitää saada olla myös muiden naisten kanssa jos se haluaa. Mutta silti nää voi jostain syystä asua yhdessä pariskuntana, mutta ei saa sanoa että ne on pariskunta, ja sitte jostakin syystä näissä diileissä on harvemmin sitä semmosta klausuulia, et se nainenkin vois olla muitten miesten kanssa. Joskus mullon semmonen olo et kun mä luen näit teidän kysymyksiä et vihaaks nää miehet näitä tyttöystäviään ja vaimojaan siis. Jonkun mies oli yhessä pitkässä kysymyksessä jonka mä ehkä otan käsittelyyn ens viikolla ni jonkun mies oli asettanu naiselleen tämmösiä aivan ihmeellisiä sääntöjä et ei saa koskee, ei saa pussata, pitää jättää rauhaan ja olla hiljaa, ja sitte niinku multa kysytään kysymyksessä et mikäköhän tässä nyt eteen. Ni en minä tiedä! Jos on semmosessa tilanteessa että jonku vihamielisen paskan kanssa eläminen on parempaa ku ilman sitä, ni sillon varmaan kannattaa vaan keskittyä niihin hyviin puoliin siinä suhteessa jos niitä on yhtään. Toivottavasti on. Välillä tuntuu että ei tosiaan oo."

Oli samanaikaisesti upean lohdullista ja sanomattoman lohdutonta oivaltaa vihdoinkin, ettei ole - ei nyt eikä ollut silloin - yksin tämän tilanteen kanssa. Näitä ihmisiä (sanon ihmisiä, sillä olen aivan varma siitä, ettei tämä ole lopultakaan mikään sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen palautuva kysymys ja että näitä sinnikkäitä roikkujia ja toisaalta myös tylyjä roikottajia on kaikissa sukupuolissa ja seksuaalisuuksissa) on paljon, enkä tiedä kenen syytä se on: meidänkö, jotka ties mitä lapsuuden hylkäyskokemuksiaan paikataksemme ja ihonnälkäämme tyydyttääksemme yritämme silkalla tahdonvoimallamme tehdä olemattomasta olevaa ja läsnäoloamme aivan muista syistä sietävästä ihmisestä vilpitöntä, rakastavaa ja omistautuvaa puolisoa? Vai heidän, jotka kyllä kernaasti ottavat mitä tarjolla on, mutta katsovat omaksi panoksekseen riittävän sen, etteivät koskaan oikeastaan valitse aktiivisesti mitään vaan ainoastaan antavat tapahtua?

Muistan, kuinka aikanaan terapeuttini sanoi minulle jotain, jonka synnyttämä oivallus sai minut nauramaan ääneen. "Musta kuulostaa, että sä olet sun kaikissa parisuhteissa tehnyt itse hirveästi töitä ja nähnyt vaivaa, ni mitä jos nyt vaan istuisit alas, nojaisit taakse ja olisit että tule sä tänne kertomaan, miksi mun pitäisi rakastaa just sua?"
Nauroin, koska ajatus oli minulle niin uusi ja niin mullistava: ajatella, voisinko tehdä niinkin!

Käytäntö on osoittanut, että jos haluan parisuhteeseen, en voisi. Selvästikään kukaan ei ole valmis näkemään sitä vaivaa puolestani.
Ja siksipä olen nytkin ilman.


Jokin aika sitten törmäsin Instagramissa @huffpostwomenin postaamana kuvaan, jossa tekstinä oli seuraava:

"Five years of celibacy isn't something I planned. It's something that happened when I began to focus on myself and stopped looking for a Netflix-and-chill buddy." 

Kuvatekstissä selitettiin lisää:

"HuffPost guest writer Christine Brooks wrote about her unplanned hiatus from sex -- and how she learned to focus more on herself in that time. "I stopped shaving my legs and counting calories, and decided to grow out my fauxhawk ... In general, I stopped overthinking my outfits, menu and lifestyle choices. I surfed more, wrote more, and over months - and soon years - I was changing into the person that made me happy."

Tämä postaus sai minut ymmälleni. Lähteen huomioiden sen voisi tulkita olevan tarkoitettu emansipoivaksi ja rohkaisevaksi. Sen alaviitteenä tuntuu kuitenkin olevan, että saadakseen seuraa ja seksiä naisen tulee nähdä vaivaa aivan suorastaan hartiavoimin - ja kun tästä vaivannäöstä kieltäytyy ja keskittyy omaan hyvinvointiinsa, palkintona on seksitön elämä.
Upeaa toki on se, että kirjoittaja on lopultakin löytänyt itsensä ja muuttunut ihmiseksi, joka tekee itsensä onnelliseksi. Jokin minussa kuitenkin haraa vastaan: eihän tämä näin voi olla? Eihän tämä voinut olla postauksen viesti? Eihän tämä sentään voi olla todellisuus? Mitä ihmettä, maailma?


Samaan aikaan olen lukenut Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, josta sivumennen sanoen pidän mielettömän paljon. Myös se on herättänyt runsaasti ajatuksia parisuhteesta ja naisen roolista lestadiolaisena synnytyskoneena - alun perin olin ajatellut nivoa nuo mietteet jotenkin nokkelasti tähän terapiatilitykseen, mutten nyt yhtäkkiä enää osaakaan löytää sitä yhdistävää säiettä.
Niin että jätänpä tämän vain tähän ja lähden suihkun lattialle istumaan ja säälimään itseäni lisää.

Ideologinen maailmanparannuspostaus

Hesari on viettänyt perheteemaviikkoa, jonka tarkoituksena on paitsi "kertoa suomalaisperheistä erilaisista näkökulmista" nähdäkseni myöskin lopulta kannustaa kaikkia vauvantekotalkoisiin (LOL). Sinänsä toki on äärimmäisen arvostettavaa, että valtakuntamme ehkä vaikutusvaltaisin aviisi haluaa esitellä erityyppisiä perheitä ja niissä eläviä ihmisiä - siispä heitän ironiahattuni nurkkaan ja iloitsen esimerkiksi tämänpäiväisestä jutusta naisparista, jolla on yhteinen lapsi. Koska juttu on maksumuurin takana ja vain tilaajien luettavissa, siteeraan siitä tämän bloggauksen kannalta olennaisia osia pitkin matkaa. 

Jutussa siis Riikka Lahti ja Cécil Fagerström kertovat paitsi tavallisesta perhe-elämästään myös esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten puolelta kohtaamistaan haasteista ja ennakkoluuloista: 

Neuvolassa ja virastoissa eteensä saa yhä lomakkeita, joissa on kohdat äidin ja isän tiedoille. Joskus taas Fagerströmistä on tuntunut, että häntä luullaan Lahden siskoksi tai ystäväksi.

Kumpikin pariskunnasta suhtautuu väärään roolittamiseen ja väärinkäsityksiin jutusta syntyneen kuvan perusteella ymmärtäväisesti, joskin myös avoimesti kertoen, ettei se tunnu mukavalta: 

”Saatan sortua itsekin oletukseen, että naispuolisella henkilöllä on mies, joten ymmärrän, kuinka helppoa on tehdä oletuksia. Valtaosan ajasta puhun kuitenkin puolisosta, ja kiinnitän siihen nykyään yhä enemmän huomiota”, sanoo Riikka Lahti, Fagerströmin vaimo ja se äideistä, joka on äitiyslomalla ja vauvan kanssa kotona.

- -

Jos Lahti kertoo uudelle tuttavuudelle puolisostaan, tämä saattaa kysyä, mitä mies tekee työkseen.
”Se on aina tosi ikävää, kun joutuu korjaamaan”, Lahti sanoo.
”Vähän kuin tulisi aina uudestaan kaapista”, Fagerström lisää.
Hän uskoo, että perheiden monimuotoisuutta voi olla vaikea huomioida, jos siitä ei ole lähipiirissä kokemusta. Perinteisen ydinperheen malli jättää ulkopuolelleen laajan kirjon todellisia perheitä, joissa voi olla yksi, kaksi tai useampia vanhempia.
”Aivan yhtä lailla yksinhuoltajaäidistä voi tuntua kurjalta, jos häneltä kysytään automaattisesti, mitä hänen miehensä tekee”, Fagerström sanoo.

Uskoisin, että jokaisen ihmisen yksi perustavanlaatuisia toiveita on tulla nähdyksi ja ymmärretyksi omana itsenään: vaikkakin jonkin ryhmän tai erilaisten ryhmien edustajana, silti myös yksilönä. Tämä toki vaatii kanssaihmisiltä sensitiivisyyttä ja halua ottaa muut huomioon. Kuitenkin, koska tässä nyt on muiden ihmisten kanssa ja keskellä itse kunkin elettävä, ehkä Pentti Linkolaa lukuunottamatta, ei tämä mielestäni ole kohtuuton vaatimus - etenkin jos itse sattuu edustamaan sellaista ihmisryhmää, jota jo vuosisatoja on syystä tai muusta pidetty mittatikkuna kaikelle muulle olemiselle.

Ehkä eniten tässä yhteiskunnassa minua suututtaa, kun koulutetut, älykkäät ja maailmaa nähneet ihmiset sortuvat laiskaan ja tylppään, oman navan ympärillä pyörivään ajatteluun ja argumentointiin. Toinen syvästi pulmalliseksi kokemani seikka on, kun mainitunkaltaisten ihmisten empatiakyky tuntuu nojautuvan täysin omakohtaisiin kokemuksiin: tuntuu niin väsyneeltä vasta-argumentoida "entä jos sulla itelläs"-esimerkein, kun mielestäni inhimillisen ajattelun abstraktiotasoon pitäisi kuulua myötätunnon tunteminen myös ihan vaan yleisen ihmisyyden perusteella, ilman että se suoraan liippaisi omaa elämäntilannetta millään lailla.

Nyt vihdoin asiaan. Tuon Hesarin jutun oli noteerannut Facebook-seinällään myös muun vanha koulukaverini, jonka nimeä en tässä mainitse enkä hänen statustaan tähän linkkaa (enkä myöskään kokonaisuudessaan siteeraa, sillä oletettavasti hän on tarkoittanut julkaisunsa ensisijaisesti Facebook-kavereilleen eikä esims jonkun satunnaisen bloggaajan räävittäväksi). Siteeraan kuitenkin pätkiä tuosta jaosta voidakseni osoittaa, mihin tulkintani hänen tekstistään perustan ja mistä kiukkuni kärkensä ylipäätään sai.

Hän on laskenut prosenttiosuuden (0,07 %), joka kaikista suomalaisista lapsiperheistä (566 000) koostuu samaa sukupuolta olevien vanhempien perheistä (360). Vähemmistö on hänen mukaansa niin pieni, ettei muiden voi olettaa pystyvän huomiomaan tätä: 

"- - onko kohtuullista odottaa kenenkään muistavan ja huomioivan arjessaan että juuri *sinä* saatat olla se erittäin epätodennäköinen juuri tähän vähemmistöön kuuluva?"

Vähemmistöön kuuluvan pitäisi hänen mukaansa vain "asettaa mielensä siihen asentoon", ettei tällaisesta kannata pahoittaa mieltään:

"Eikö kukaan enää ymmärrä ihmisen lähes sataprosenttista vastuuta omasta mielipahastaan?"

No. Minä olen kirjoittajan kanssa hyvin eri linjoilla - niin eri linjoilla, että minun piti tämä ulostulo luettuani rauhoittua muutama tunti ennen kirjoittamaan ryhtymistä, sillä kiivastumiseni oli fyysistä laatua (sykkeen nousu, käsien tärinä, näkökentän kapeneminen, tiedättehän). Tässä muutamia ajatuksiani aihetta koskien:

1. Miten se on keneltäkään pois, että huomioi toiset ihmiset heidän toivomallaan tavalla heidän arjessaan - etenkin, jos kyse on vaikkapa nyt juurikin perheenlisäystä odottavista vanhemmista ja heidät kohtaavista terveydenhuollon ammattilaisista? Vaatiiko tosiaan niin paljon psyykkistä työtä edes yrittää, ja olla inhimillinen ja kunnioittava toisia kohtaan? Mielestäni tämä korostuu tapauksissa, joissa keskiössä ovat kielenkäyttö ja sanavalinnat: se, että joutuu miettimään kaksi kertaa ennen kuin pulauttaa suustaan yhtään mitään, ei voi olla kohtuutonta kenellekään normaaleilla kognitiivisilla kyvyillä varustetulle henkilölle. Ketään ei siis pyydetä menemään siltakaatoon tai muuhunkaan fyysiseen solmuun; ei tarvitse kiertää pidempää reittiä töihin, ei tarvitse lahjoittaa rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei tarvitse edes valita sitä kauramaitoa kahviinsa. 

En väitä, että oikeat sanavalinnat olisivat helppoja meille, jotka vaikutamme vähemmistön ulkopuolella. Käytännöt vaihtuvat ja se, mikä eilen oli vielä aivan hyväksyttävää kielenkäyttöä ei tänään sitä enää olekaan. En väitä, että osaan tätä itsekään: mokailen toistuvasti ja usein, ja monesti se hävettää aivan hirveästi kun tässä kuitenkin haluaisi itseään ajattelevana ja huomioonottavana ihmisenä pitää. Se ei kuitenkaan ole pointti: pitää haluta edes yrittää, olla valmis mukautumaan ja ottaa edes vähän selvää itse. Aina voi myös kysyä sen sijaan että olettelisi menemään. Harvoin on vilpittömästi ja sovinnollisesti kysyvää tietämättömyydestään kivitetty.  

2. Edelliseen liittyen: kieli rakentaa maailmaamme. Sanavalinnat eivät ole sattumanvaraisia eikä kieli sellaisenaan ole neutraalia vaikka sitä helposti sellaisena halutaan pitää: siksi on merkitystä, mitä sanoja valitsemme kulloinkin käyttää ja millaista maailmaa siten uusintaa. Kärjistetysti: sanat eivät ole vain sanoja vaan todellisuutemme rakennuspalikoita. Se, mikä pintatasolla saattaa vaikuttaa turhalta mielensäpahoittamiselta väärän sanan käytöstä ulottuu paljon syvemmälle: se liittyy turvallisuuteen ja oikeuteen tulla nähdyksi itsenään. Siihen, millaista hoivaa ja kohtelua vaikkapa nyt naispari ja heidän lapsensa saa: viranomaisilta, auktoriteeteilta, terveydenhuollossa, koulutuksessa. Elämässä. 

Se, mikä valtaapitävää ihmisryhmää edustavalle saattaa näyttäytyä kuriositeettina ja turhanpäiväisenä kitisemisenä, on kuitenkin niille toisille heidän oikeaa elämäänsä. Sitä ainutkertaista, jota he joutuvat puolustamaan kaiken maailman änkyröille, nettihuutelijoille ja pahimmillaan viharikosten tekijöille - lievimmilläänkin sille tympeälle sukulaiselle, jonka mielestä ei henkilökohtaisia valintojaan tarvitse tulla hieromaan kasvoihin ja minun televisiooni mainostamaan.

Haluammeko tehdä maailman, joka on kaikille turvallinen, hyväksyvä ja ihmisarvoa kunnioittava? Haluammeko edes yrittää? Vai haluammeko kaiken pysyvän sellaisena kuin se on aina ennenkin ollut: hyvänä ja helppona muutamille, hankalana, vaarallisena tai jopa mahdottomana monille?

3. Eikö tällä logiikalla ihan jokaisen vähemmistön olisi parempi vain pitää päänsä kiinni, niellä mielipahansa ja keskittyä elelemään omien ongelmiensa kanssa ihan keskenään, "normaaleja" niillä suotta vaivaamatta? Vammaisten, erityisherkkien? Tahattomasti lapsettomien, mielenterveyskuntoutujien? Että jos et kuulu enemmistöön niin harmin paikka, olisit valinnut paremmin? 

Tästä koko postauksesta kaikuu niin tunkkainen vanhan maailman kaipuu, että ohimoita kiristää. Kyllä ennen oli sentään kunnollista kun ei tarvinnut kaiken maailman ihmeellisyyksiä miettiä ja kasvisvaihtoehtoja tarjolle asettaa, kaikki katsoivat Napakymppiä ja joivat piimää eikä siinä ollut sen kummempaa nurisemista kellään.

4. Se mietipä kohalles -argumentti. Postauksen kirjoittaja on perheellinen valkoinen heteromies: entä jos hänen perheeseensä sattuisi kuulumaan POC-lapsi? Olisiko hänestä mukavaa - tai edes neutraalia - vastata milloin missäkin yhteydessä uudestaan ja uudestaan kysymykseen, että kenenkäs lapsi tämä oikein onkaan kun ei selvästi sinun ainakaan? 

Tai entä jos hänen lapsensa varttuu sateenkaariaikuiseksi, joka haluaa perustaa perheen? Olisiko ok, että hän silloin joutuisi kerran toisensa jälkeen perustelemaan ja selittelemään itseään erinäisille tahoille, itseään ja perhettään? Vai olisiko mukavampaa, että häntä ja hänen perhettään kohdeltaisiin kunnioittavasti ja arvostavasti, ilman turhia oletuksia jotka paitsi hankaloittavat myös vaarantavat hänen arkeaan?

Taas kerran toivoisin, että ihmiset ihan vähän vetäisivät päätään pois omasta pyllystään ja kysyisivät itseltään muutaman kysymyksen. Jos jokin asia vaikuttaa minusta triviaalilta tai kuriositeetilta, olisiko se sitä, jos olisin sattunut syntymään toisenlaiseen kehoon, toisenlaisilla aivoilla varustettuna, toisenlaiseen kulttuuriin? Vaatiiko asian huomioonottaminen minulta kohtuuttomia tai epämiellyttävän tuntuisia ponnistuksia - ja jos tuntuu vaativan, miksi näin?

Voitaisko yhdessä yrittää olla ihan pikkuisen parempia ihmisiä toisiamme kohtaan?