"Tell me what you're dreaming about right now", aloitan. Englanniksi, koska J:n äidinkieli on ruotsi ja oma lukioruotsini on vuosien käyttämättömyyden jäljiltä trevligt-att-träffas-det-regnar-och-blåser-hårt -tasolla. J on muusikko, vastikään intohimonsa uudelleen löytänyt, ja hänen unelmansa liittyvät kiinteästi tähän. What about you, hän kysyy takaisin, enkä yhtäkkiä keksi mitä sanoa. Vastaan, että toisinaan pelkään kadottaneeni kyvyn unelmoida isosti, mutta sitten tajuan ettei kyse ole siitä ensinkään: osaan kyllä, mutta useimmiten valitsen toisin, sillä pelkään eksyväni unelmiini. Tai ehkä minua pelottaa eniten se, mitä vilpittömät unelmat minusta itselleni paljastavat: uskallanko ajatella näin suuresti? Pystynkö enää?
Vastaan, että unelmoin voivani luoda jotain, jonka itse voisin kelpuuttaa, jotain josta olla ylpeä. Että tahtoisin tulla kuulluksi, mutten vielä tiedä miten sen teen.
Keskustelun myötä huomaan, etten ole pitkään aikaan ajatellut tällaisia. Huomio ahdistaa: olen aina julistanut, että ihmisellä pitää olla ikiomia intohimon kohteita (toiset ihmiset eivät kelpaa) ja niitä kohti ajava liekki itsessään.
Keskustelun myötä tajuan, että jos nyt kohtaisin itseni deittisovelluksessa, en painaisi sydäntä. Vapaa-ajallani lenkkeilen koirani kanssa ja katselen televisiota.
Haluan olla jälleen ihminen, joka pyrkii vimmaisesti kohti jotain, joka upottautuu kokonaan ja saa tyydytyksensä itse asettamistaan merkkipaaluista.
Samaan aikaan en jaksa enää keksiä itseäni uudelleen yhtään ainoaa kertaa.
Milloin minusta tuli näin riippuvainen, realiteeteista ja toisista ihmisistä?
Käyn kirjastossa, ensi kertaa moneen vuoteen ja ensi kertaa uudessa lähikirjastossani. Jo ensimmäisen hyllyn äärellä muistan, miksi aika ajoin langetan itselleni kirjastossakäyntikiellon: kahmin syliini niin monta kirjaa, että joudun kantamaan yhden lainausautomaatille hampaitteni välissä.
Istun kirjaston eteisen penkille lukemaan Ossi Nymanin Röyhkeyttä, mutta sen lattea havaintoja luetteleva kirjoitustyyli keikauttaa kiinnostukseni matkastaan jo ennen sivua 30.
Seuraavaksi ryhdyn Elin Willowsin Sisämaahan. Vaikka pohjoinen ei elementtinä ole minulle lasketteluretkiä tutumpi, pienen paikkakunnan mentaali-ilmasto on, ja sitä Willows kuvaa sattuvasti. Willows kirjoittaa lyhyttä toteavaa ja lakonistakin päälausetta, mikä hämää minut ensin tulkitsemaan kertojan persoonaa harhaan. Mitä pidemmälle kirjassa pääsen, sitä vaikeammalle paluu omaan todellisuuteen jälleen tuntuu: merkki, josta tunnistaa takuuvarmasti hyvän kirjallisuuden.
Syksykö tämän tarpeen herättää: että kerrankin haluaa sammuttaa kaiken viihde-elektroniikan ja vain sulautua sohvaan kirja kädessään? Onneksi edessä on tyhjä viikonloppu, kokonaan minun alusta loppuun (ja vähän myös surkean tassuvammaisen koirankin).
(Tekstin otsikko on mainitusta kirjasta sivulta 128.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!