Mist tietää pitää kii ja mistä hypätä vauhdista

Olen ihmisenä ja (erityisesti pop)kulttuurin kuluttajana sitä lajia, joka jotain vastustamatonta löytäessään menee eräänlaiseen psykoottiseen pakkomielteen tilaan ja kuluttaa tuota löytöään herkeämättä - kunnes lopulta saa kyllikseen, eikä usein sen jälkeen voi vuosiin palata tuohon teokseen lainkaan.
(Toisinaan tosin mietin, onko olemassa muunkinlaisia ihmisiä. Kaikki tuntemani kuuluvat tähän mainitsemaani ryhmään, joka sisäänhengittää Game of Thronesin kaikki tuotantokaudet yhden viikonlopun aikana tai kuunteleet autistisesti ainoastaan The Dead Weatheria kolme viikkoa yöt päivät. Tai ehkä niitä maltillisiakin on, mutta he eivät koe tarvetta kuuluttaa sopivissa määrin nautiskelevaa elämäntapaansa ympäriinsä?)

Keväällä ja alkukesästä tämä kiihkeä ahmimiseni kanavoitui Yle Areenan fantastiseen Heimebaneen: minusta tuntui, etten koskaan ikinä milloinkaan enää halua katsoa mitään muuta, että haluan muuttaa Norjaan ja ryhtyä ymmärtämään jalkapalloa.
Kesällä sitten suureksi riemukseni pääsin tunnelmoimaan sarjan, heh, pelipaikoille. Siitä saakka olen odottanut kieli pitkällä kolmoskautta ilmestyväksi Areenaan. Milloinnnn

Musiikissa nämä retkahdukset ovat harvemmassa, mutta osuvat miltei aina johonkin sellaiseen artistiin, jota en alunalkaen ollut mieltänyt ehkä aivan omimmakseni, mutta josta sen koomin on tullut erottamaton osa musiikillista identiteettiäni. Oli aika, jolloin minun oli kuultava MÖn (miksi en saa näppiksestäni norjalaista ö:tä! Miksi!) Kamikaze vähintään kerran päivässä - yhden kevään aikana taas kuuntelin Ji Nilssonin Perfumea kyllästymiseen saakka.
Tänä syksynä Pariisin Kevään Onks se rakkautta -biisin lyriikat ovat lävistäneet minussa järjen mattaisen pintakalvon ja osuneet suoraan suojattomaan paikkaan.

Miten sanoa et on kuin avoinainen haava
jonka pitäis vaan umpeutuu
vaik aavistaa: on pysyttävä auki
pakko yrittää vaik ei oo varma miten

Se olen minä, tai pikemminkin: se olemme me, kaikki me, sillä onko edes olemassa ehjää, kokonaista ja saumoistaan tiivistä yksilöä? Miten sellaisesta voi puhua, kenellekään, etenkään yhdellekään uudelle kuulostamatta jo tuhanteen kertaan sanotulta - ja niinpä,

kliseet on totta
vast sit kun ne ei oo ulkopuolella

ja siinä välissä läpikuultava välähdys siitä uudesta, jostain niin hauraasta ja oraalla olevasta, ettei sille oikein vielä ole edes nimeä:

miten sanoa: sun hymy valaisee mun huoneet?
Onks se rakkautta? Onks sil välii?

Ei mitään symboliikkaa, ei hämäriä metaforia tai epämääräisiä viittauksia. Ainoastaan tunne, puhdas mutta reunoiltaan epätarkka ja miltei banaalin samaistuttava.

Kuluu tuhansii vuosii
sekunnin murto-osissa
Räpäytän silmii:
maailma loppuu
ja alkaa taas alusta
Joo se on outoo
ja kun on kaunista,
yhä nopeus kiihtyy
yhä kysyy mist tietää pitää kii
ja mistä hypätä vauhdista

Ehkä se koskettaa vain, jos paraikaa tasapainoilee reunalla, dippaa tennarin kärkeä kokeilevasti toiselle puolelle, uskaltaisiko tästä hypätä, laskeutuisiko sattumalta ohiajavan roska-auton lavalle kuten elokuvissa vai kasvot edellä katukiveen, ja kestääkö tämä naama enää yhtään osumaa.

Toinen syvää lämpöä herättänyt viimeaikainen lyriikanpätkä on kätkettynä Ruusujen Bubo buboon,

tarjosit taas naaman jota haluun maistella

, sillä myös se sisältää muiston keskittyneestä vimmaisuudesta, jolla uuden ihmisen opiskeluun parhaimmillaan haluaa heittäytyä.


Tuntuu epämääräisesti siltä, että elämä polkee paikoillaan. Ajattelin itseäni rohkaistakseni tehdä postauksen asioista, joissa olen mukiinmenevä tai jopa taitava. Hahmottelin erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia mielessäni, mulla on taito muovata arkipäiväiset sattumukset lystikkäiksi sanoiksi, mutta se kaikki tuntui päälleliimatulta ja falskilta enkä uskonut siihen itsekään.

Muistan, miten kerran vuosia sitten eräässä ystävän kanssa käydyssä sähköpostikeskustelussa puhuttiin tuhoavista parisuhteista, siitä, miten huonoon vointiinsa tottuu ja miten se kaikki alkaa nakertaa oman persoonan kivijalkaa, sitä ominta minuutta pala palalta niin, että eräänä päivänä herätessään huomaa olevansa sisältä ihan ontto eikä enää tunnista itseään oikein peilistäkään. Minusta tuntuu nyt siltä, mutta syynä ei ole parisuhde. Ei tän näin pitänyt mennä, ei musta tällaista pitänyt tulla.

Onko tämä nyt se keski-iän kriisi?