Myös minun kukkahattuni kiristää normaalioloissa

On hyvä, että marraskuu vihdoin loppuu. Tämä loputon märkyys imee paitsi vähäisenkin valon maailmasta myös sielun ihmisestä; tuntuu että kesä ja valo ja siten elämä ovat jossain kaukana ja nykyhetkessä vain tahmea horroksisuus ja penseä vastahanka. Olen paitsi innostumaton myös kärsimätön ja räpsähtelevä, ja kiivastun kohtuuttomissa määrin aivan mitättömistä asioista. Toisin sanoen en ole kovin mukavaa seuraa juuri nyt, mikä onkin sikäli hyvä etten jaksa ketään nähdäkään eikä minkään tekeminen edes huvita.


Aivan erityistä, sellaista verisuonet poksumaan saavaa ja täysin leppymätöntä vihaa minussa synnyttävät tällä hetkellä latteudet. En tarkoita nyt niitä konventionaalisia tilannelatteuksia, joita ihmiset sanovat juuri vanhempansa haudanneelle kollegalle tai sille hyvänpäiväntutulle, joka aivan yllättäen käy kohdatessa itkemään vakavasti sairastunutta lastaan - sanovat, kun eivät hädissään muuta keksi. Se on ymmärrettävää ja se on inhimillistä, eikä moisissa tilanteissa kai kenenkään oleteta luovimmillaan olevankaan.

Puhun niistä huumorishengessä heitellyistä itsestäänselvyyksistä, niistä jutuista joiden tulon aavistaa jo hyvissä ajoin samalla tavalla kuin alakouluikäisen runossa riimin ("eilen illalla / kävelin sillalla / hyppäsin alas / siellä oli valas"). Ihmiset jauhavat niitä kuluneita ja mitään uutta sosiaaliseen kanssakäymiseen tuomattomia juttujaan, ja lisäksi siihen peliin kuuluu, että kuulijoiden pitää sitten reagoida asianmukaisesti, nauruun remahtamalla tai vähintään hymähtämällä vitsin tunnistamisen merkiksi. Minä en jaksa sellaista pitkästyttävää turhanpäiväistä kekkulointia yhtään, miksei väki käytä sitäkin vähäistä älyllistä energiaansa jonkin uuden sananparren tai edes näkökulman keksimiseen? Tai, mikä vielä parempaa: ole hiljaa? Hiljaa oleminen on aivan liian niukasti hyödynnetty keino ihmisten välisessä kanssakäymisessä - jos ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, ei ole lainkaan hassumpi ajatus olla yrittämättä sitten sanoa yhtään mitään.
(Työskentelen pakon edessä päivittäin seitsemän tädin ympäröimänä, koko kahdeksantuntisen työpäiväni. Tätiuniversumissa latteuksien viljeleminen on huumorin ylin muoto: olen näiden neljän ja puolen vuoden aikana tullut niin niiden kyllästämäksi, etten jaksa enää edes hymyillä - en tädeille enkä etenkään heidän kaskuilleen.)


Aina kun jossain säännöllisesti seuraamassani valtamediassa mainitaan feminismi, terästäydyn oitis. Tänään vaistomainen selänsuoristamiseni palkittiin ruhtinaallisesti, kun törmäsin Hesarissa juttuun Minja Koskelasta, omien sanojensa mukaan tiukkapipoisesta feminististä. Näinä aikoina, kun tuntuu olevan yhteiskunnallisesti hyväksytympää kiiruhtaa kieltämään olevansa feministi, en todellakaan hyi olkoon älä nimittele, minusta on suunnattoman virkistävää törmätä johonkuhun, joka ylväästi nimittää itseään paitsi feministiksi myös tiukkapipoiseksi sellaiseksi.

Ne, jotka tuntevat minut, tietävät joviaalin hassuttelijan olevan minulle silkka rooliasu, johon sonnustaudun halutessani olla hieman lähestyttävämpi, mukavampi, helpompi käsitellä. Sisimmässäni olen silti minulle tärkeiden asioiden äärellä yhä se kahdeksanvuotias tosikko, joka sai raivokohtauksen tehdessään Hevoshullun humoristiseksi tarkoitettua testiä ymmärtämättä sitä huumoriksi, kai mä olisin vastannut tähän jotenkin hauskasti jos olisin tiennyt ettei tää oo mikään oikee! Toisin sanoen aika vähän jaksan nauraa sovinismille, patriarkaatille ja sen ylläpitämille valtarakenteille, eikä minua enää nykyään useinkaan huvita painaa havaitsemiani edellämainittujen ilmiöiden räikeitä esiintymiä villaisella. Ei maailma muutu jos sitä ei muuteta.
Eikä nyt pidä ymmärtää väärin, huumori ja leikkisyys yleisesti ovat minulle aivan elimellisen tärkeitä arvoja elämässä ja ihmissuhteissani. Se, mikä sitten kulloinkin ketäkin naurattaa ja miksi, onkin sitten paljon monitahoisempi keskustelu.

Mitä yritän tässä siis sanoa on, että oma piponikin istuu sangen napakasti, mutta jostain ihmeen syystä yhäkin vaivaudun tätä faktaa peittelemään. (Se, meneekö savuverhoni läpi keneltäkään mistään mitään ymmärtävältä, onkin sitten kokonaan toinen tarina.) Tästä syystä ilahdun pidäkkeettömästi, kun joku tohtii kursailematta ilmoittaa edustavansa kanssani samaa lajiketta näiltä osin.

Tässä kannanotossaan Minja Koskela kiteyttää mielestäni kaiken olennaisen siitä, miksi tässä päivässä jokaisen, ihan jokaisen mutta etenkin jokaisen naisen, tulisi olla feministi:

 ”Naiseus on minulle poliittinen positio. En käyttäydy tietyllä tavalla, koska olen nainen. Mutta minua kohdellaan tietyllä tavalla, koska minua pidetään naisena.” 

Ja se intersektionaalisuus, siinäkin on yksinkertaistettuna kyse ihan vain tästä:

   ”Kuunnellaan niitä, joita ei ole kuunneltu. Ollaan tietoisia omista etuoikeuksista ja koetetaan tehdä niitä näkyviksi.”

Kiitos Hesarin artikkelin päädyin Koskelan blogiin ja sieltä edelleen Jeminan blogiin - ja yhtäkkiä olin jälleen niissä vuosissa kun uusia, kiinnostavia ja hyvinkirjoitettuja blogeja tuntui löytyvän viikoittain.
Oivaltaviin iskulauseisiin mieltyneenä tahtoisin kovasti istuttaa Viikon sloganin osaksi myös omia bloggauskäytäntöjäni.

Jyrki ja aivopieruverkkarit

Perjantaina törmäsin muuan Facebook-kaverini jakamana Jyrki Lehtolan kolumniin Pirkko Arstilan kohukolumnista (pullea takamus ja salainen sola, muistattehan?). Olen useinkin reaktioissani sangen kärkäs ja jarruttelematon, pääni sisällä vähintäänkin, mutta tämä ulostulo kippasi kuppini kumolleen aivan kerta kaikkiaan. Olen nyt muutaman päivän yrittänyt hengitellä ja ottaa etäisyyttä ja saada sanoiksi sitä, miksi reaktioni oli niin veretseisauttava - oikeasti, maailmani pimeni hetkellisesti täysin verenpaineeni ottaessa sellaiset jengat lukukokemuksesta. Olen useinkin sangen eri mieltä ikääntyvien (mies)kolumnistien kanssa asioita (ja toivon hartaasti, että uusia kiinnittäessään päätoimittajilla ei enää menisi niin kovin taajaan älyllinen terävyys ja ja halpahintainen ilkeys sekaisin aivoissaan) - tuhahtelen useinkin lievästi kimpaantuneena Facebook-kaverieni linkkijaoille (toki etenkin lähinnä niiden, jotka eivät vaikuta oman suloisen lähikuplani tuntumassa). Miksi nyt siis tajunnanmenetys ja täydellinen kilahdus olivat aivan ovella?

Ensinnäkin on ihan uskomattoman löysää, typerää ja kunnianhimotonta journalismia käyttää sananvapauskorttia tässä yhteydessä. Pirkko Arstilalla on yhä edelleen lain turvaama oikeus olla haluamaansa mieltä ja kirjoitella siitä mihin ikinä parhaaksi näkee. Valtiovalta ei Suomessa hänen ajatuksiaan tai tekstejään etukäteen sensuroi silkan typeryyden poisseulomiseksi (laittomuudet olisivat toki asia erikseen ja niistähän tässä ei ole kysymys alkuunkaan, rakkaat saivartelijat); hän ei varmasti joudu karsseriin tai viranomaistarkkailuun kirjoittelunsa vuoksi, eikä hänen henkensä ole (ainakaan valtiovallan taholta) näistä toimista uhattuna.

Sananvapaus ei ole yhtä kuin julkaisupakko. Jos ET-lehti asiaa tarkemmin revaluoituaan (tai ehkä tutustuttuaan Arstilan kolumniin kerta kaikkiaan ensimmäistä kertaa, mistä minä tiedän miten heidän kustannustoimittajuutensa toimii) toteaa, etteivät Arstilan näkemykset edusta heidän arvojaan ja maailmankuvaansa ja päättää sen vuoksi poistaa kolumnin sivuiltaan, ei sillä ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä.

Sananvapauden nimissä henkilö, esim. Arstila saa ajatella, olla mieltä ja kirjoittaa näistä valitsemallaan julkaisualustalla. Sananvapauden nimissä julkaisualusta, esim. ET-lehti, saa päättää, millaista maailmankuvaa ja millaisia arvoja haluaa edustaa, ja sen nojalla sensoroida (huom! Tämä on eri sana kuin sensurointi eikä edes tarkoita samaa! Yksi kirjain, iso ero, ajatella!) julkaisemaansa sisältöä. Sananvapauden nimissä sosiaalisen median kiivastujat voivat ottaa kipinää sydäntään lähellä olevasta aiheesta ja purkaa tuntojaan nettiin (disclaimattakoon tässä myös oitis, etten missään nimessä hyväksy henkilöön menevää parjausta saati vihapuhetta, tapahtui se omalla nimellä omalla sosiaalisen median tilillä tai nimimerkin turvin internetin keskustelupalstalla tai kommenttiosiossa. Piste.).
Yhteistä kaikille edellämainituille on, sananvapauden nimissä, että kukin joutuu kantamaan vastuun ratkaisustaan.

Toista pointtiani varten pitää hiukan pohjustaa. Kestäkää kanssani.

Kesällä päivänvalon näki Jay Z:n viimeisin albumi 4:44, joka tuoreeltaan oli voimasoitossa Radio Helsingin viikon levynä - syy, miksi ylipäänsä tiedän koko kiekosta yhtään mitään, sillä Jay Z:n tuotannon ei voida väittää kuuluvan ns. musiikillisen ydinosaamisalueeni piiriin. Levyn nimikappaleessa on kohta, jossa sanotaan näin:

Look, I apologize, often womanize
Took for my child to be born
To see through a woman's eyes

Tämä ei ole ensi kerta kun kuulen tämänkaltaisen väittämän: että vasta itseensä läheisessä suhteessa olevan olennon (oman äidin, sisaren tai, kuten tässä, tyttären) kautta yksilö pystyy asettumaan sen verran toisen yksilön kenkiin, että kykenee arvioimaan omaa toimintaansa tätä toista yksilöä kohtaan. Eli siis: olen ollut karmea naissankari ja kohdellut monia, myös sinua, kultaseni, huonosti. Mutta nyt, kun oma tyttäreni syntyi maailmaan, ymmärrän, millainen ihmishirviö olen ollut ja että älyttömän huonosti olen tehnyt, sori siitä.
Tämä on asia, jota minun on tolkuttoman vaikea ymmärtää. Onko empatia tosiaan niin pois muodista, että toista ihmistä on näin vaikea nähdä yksilönä - ilman, että pitää mennä sillä lailla yhteismaan kautta että "entä jos joku tekisi mun tyttärelleni näin ni oisko ok"? Olen myös sitä koulukuntaa, että haluan ajatella sukupuolen vain yhtenä attribuuttina lukuisten persoonaani määrittävien seikkojen joukossa. Minusta sukupuoli ei suinkaan ole se iso definitiivinen seikka, joka erottaa minut noin puolesta maailman muusta väestöstä ja heidän perustunteistaan merkittävällä tavalla. Tarkoitan tällä sitä, että jos tekee mieli sikailla, kannattaa ihan ensimmäisenä miettiä, miltä tuntuisi jos itse olisikin sikailun kohde - ja vetää se johtopäätös, että tuon ajatuksen herättämällä tunteella saattaa olla heijastuspintaa myös siinä toisessa hahmossa jota kohtaan oli ryhtymässä sikailemaan - ja sitten tehdä ratkaisunsa tämä mielessä pitäen.
Kamoon, ihmisiähän tässä ollaan kaikki.

Mitä tekemistä tällä ranttaamisella siis on Jyrkin ja tuon kolumnin jaon kanssa? Jyrkin kanssa ei ilmeisesti mitään, sillä vaikuttaa siltä, että hänen tapauksessaan tällaista Jay Z -heräämistä ei ole vielä(kään) tullut. Joutua arvostelevan katseen kohteeksi ruokakaupassa käydessään, oletuksena että naisen pukeutumisen ja ulkonäöllisten valintojen tulisi aina ensisijaisesti olla heteromiestä ja hänen silmäänsä miellyttäviä - päätyä sitten kolumnin aiheeksi lehteen ulkonäköineen, pulleine takamuksineen ja salaisine solineen. Pirkolta se oli vain huonoa tilannetajua ja ikiaikaisen ulkonäköfasisimin uusintamista, minkä lisäksi toki itsensä korottamista tuon kassajonossa nähdyn objektin yläpuolelle, vähintäänkin tyylillisesti. Mutta jos Jyrki Lehtola ei tähän ikään ja elämänkokemukseen pysty ymmärtämään, miksi a) alkuperäisestä kolumnista nousi äläkkä ja b) noussut äläkkä oli tärkeä ja sen seurauksena tapahtunut alkuperäisen kolumnin poisveto tarpeellinen linjanveto, hän on varmaankin elänyt niin pitkään pää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei sitä enää käy pelastaminen.

Tiptoe through our shiny city with our diamond slippers on

Eilen olin sattumalta keskustassa auringonlaskun aikaan. Koko päivä oli ollut pilviin kietoutunut ja hikisen tennissukan värinen, mutta äkkiä kello neljä taivas Lasipalatsin takana loimotti anilliinina. Jäin ratikasta pois yhtä pysäkkiä aiemmin ja ylitin kävellen Bulevardia, kun aika pysähtyi. Jalankulkijat jäivät keskelle vilkasta risteystä raiteiden väliin kuvaamaan Länsirannan yllä liekehtivää horisonttia. Kaikki punaisen, oranssin ja keltaisen sävyt roihusivat ympärillä niin intensiivisinä, että tunsin astuneeni suoraan mukulakiviltä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Maaginen valo heijastui vielä märkänä kiiltelevästä kadusta, talojen ikkunoista, muutamiin puihin unohtuneista kellastuneista lehdistä. Eikä yksikään auto töötännyt.
Kymmenen minuutin kuluttua pimeys oli jo laskeutunut, ja Instagram täyttynyt sadoista tulenkarvaisista tunnelmapaloista. 


Tänään kotimatkalla näin äkkiä auton, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Joudutin askeleitani saadakseni tieni kohtaamaan sen kanssa, nähdäkseni, kuka sitä ajoi. Viimeiset metrit jo melkein juoksin, mutta fyysisellä rasituksella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten hurjasti sydän reuhtoi kylkiluita vasten.
Eikä hahmo autossa kuitenkaan ollut se, jonka pelkäsin sen olevan.

Miksi ihmisen muisti on niin epäreilu ja julma? Miksei se muistuta kaikesta siitä ikävästä, pitkistä hiljaisista illoista ja aamuista joina ei keksi yhtään syytä nousta sängystä, epävarmuudesta ja surusta? Tuhannesta petetystä lupauksesta ja siitä kaiuttomasta äänestä joka syntyy, kun minuus vähitellen murenee, miten omasta ytimestään on valmis tinkimään palan kerrallaan niin, ettei lopulta enää tunnista itseään eikä sitä, miten tilanteeseen oikein päätyikään?
Voiko olla niin, että jollakulla on näin suuri valta minuun - aina?


Elämässäni on paraikaa meneillään niin monta jännittävää tilannetta, etten useimpina päivinä tiedä miten päin olisin. Lisää jännittävyyksiä odottaa kulman takana, valmiina jonossa kuin dominopalikat: jos se avainpalikka kellahtaisi eteenpäin, seurauksena olisi huikea vyöry, ja sen jäljiltä maailma ehkä aivan eri asennossa.
Lukuisista luonteenpiirteistäni kärsivällisyys ei koskaan ole ollut se määräävin. Miten tässä on tarkoitus jaksaa odotella?

Itse en käy uimahallissa

Aina toisinaan itsensä altistaa kulttuurielämykselle, josta ei tiedä etukäteen juuri mitään. Eilen lähdin äidin seuraksi KOM-teatteriin katsomaan Koko Suomi vihaa -nimistä "ihanaa musiikkivihoittelua". Esityksen nimi ja etenkin alaotsikko toivat mieleen UIT:n hassuttelut ja kaikki muut kotimaiset puskafarssit, enkä odottanut liikoja. Tarkistin etukäteen esiintyjien nimet (en tuntenut heistä yhtäkään) sekä esityksen keston (1 h 20 min, sen verran jaksaa kyllä katsoa pakon edessä vaikka Timo Koivusalon elokuvaa).

KOM-aulanäyttämö oli tosiaankin KOMin aula, sisustettuna eräänlaiseksi näyttämöksi portaikkoineen päivineen. Noin pienessä,  stetsonmenetelmin arvioiden ehkä 50 henkeä vetävässä katsomossa aina vähän jännittää, että entä jos tämä onkin taas sitä muodikasta immersiivistä teatteria ja entä jos pitää osallistua jotenkin, nousta ylös vaikka ja jotain tanssia hetkuttaa esimerkiksi. Hirveän kiusallista.
(Paljastan, vähän piti osallistua. Mutta tosi vähän, eikä sekään edellyttänyt edes penkistä kohottautumista. Helposti meni, oli ok.)

Kuten sanottua, odotukset olivat matalalla ja mieli epäileväinen. Mutta teos, sepä olikin huikaiseva: se oli älyttömän hauska ja mielettömän koskettava, yhtä aikaa kuten parhaat kokemukset ovat. Taustamateriaalin toimitus oli timanttista ja toteutus oivaltavaa. Eri tarinat ja tunnetilat oli rytmitetty kyllin ilmavasti ja turhia puskematta; siirtymät tunnetilasta toiseen olivat hienovaraisia ja luontevia, vailla pakottamista ja väkivaltaisia repäisyjä. (Vain joulukohtausta olisi minusta voinut aavistuksen tiivistää.) Näyttelijäntyö oli täsmällistä ja kyllin vähäeleistä sekin: vaikka monessa kohtauksessa luotiin äärimmäisen tunnistettavia, jopa samaistuttavia hahmoja, ei niissä ollut mitään liioiteltua tai sketsimäistä, halpahintaista piirteiden paisuttelua ja helppojen naurujen lypsämistä.

Esityksen teemana on vihapuhe, ja käsikirjoitus on laadittu viimekesäisten "vihaklinikoiden" sekä asiantuntijahaastattelujen pohjalta. Ihmisiä, keitä vain, pyydettiin soittamaan Vihapuhelimeen, tai lähettämään sähköpostia vihapostilaatikkoon, tai tulemaan vaikkapa Turun torille vihakojuun kahville - ja kertomaan siitä, mitä vihaavat ja miksi. Esitykseen näistä on koostettu monologeja, musiikkikappaleita ja sketsejä, joita Anna, Oona ja Laura Airola sekä Ilkka Tolonen tulkitsevat.

Monet kiukun kohteet tuotiin julki suoraan: ihmiset jotka eivät tervehdi, vesipulloa mukanaan kanniskelevat aikuiset, roskaajat, julkisten vessojen törkyisyys. Jotkut taas implikoitiin kohtauksissa, joissa tunnistettavat pienoismaailmat avautuivat ja vihaamiseen samaistui vaivattomasti: erilaisten palveluautomaattien palvelun ja epäkuntoon menemisen kohteeksi joutuminen, koulukiusaajat, työvoimatoimistossa asioiminen.

Sitten olivat ne kohtaukset, joita katsoessa sydän oli pakahtua. Lastaan vihaavan naisen laulu En tiedä miksi vihaan häntä, "vielä yli kymmenen vuotta pitää jaksaa, kunpa kuolisin ennen sitä". Ilkka Tolosen rintasyöpäpotilaan monologi, "kyllä mä haluan vielä kuolinvuoteellakin tietää mitä mun kavereille kuuluu". Ja lopulta Oona Airolan tyylikäs yksinäinen rouva, jonka vähittäinen romahtaminen kuristi kurkkua vielä pitkään jälkikäteenkin.

Ihmiset ja niiden vihanaiheet, niin tunnistettavina ja inhimillisyydessään liikuttavina.

"Työryhmämme empiirisen tutkimuksen mukaan ihmiset vihaavat eniten omaa vittumaista elämäänsä, sairauksia, rikkinäiästä mopoa, köyhyyttä, vanhuutta ja kuolemaa. Lyhyttä kesää, naistentanssien puutetta, migrin käännytyspäätöksiä ja armotonta maailmaa."

(Olisin tässä kernaasti vähän mainostanut, että menkää ihmiset näkemään tämä, ensi viikollakin vielä kolme esitystä. Mutta kas, ne taitavatkin kaikki olla jo loppuunmyydyt. Harmin paikka.)