Eilen olin sattumalta keskustassa auringonlaskun aikaan. Koko päivä oli ollut pilviin kietoutunut ja hikisen tennissukan värinen, mutta äkkiä kello neljä taivas Lasipalatsin takana loimotti anilliinina. Jäin ratikasta pois yhtä pysäkkiä aiemmin ja ylitin kävellen Bulevardia, kun aika pysähtyi. Jalankulkijat jäivät keskelle vilkasta risteystä raiteiden väliin kuvaamaan Länsirannan yllä liekehtivää horisonttia. Kaikki punaisen, oranssin ja keltaisen sävyt roihusivat ympärillä niin intensiivisinä, että tunsin astuneeni suoraan mukulakiviltä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Maaginen valo heijastui vielä märkänä kiiltelevästä kadusta, talojen ikkunoista, muutamiin puihin unohtuneista kellastuneista lehdistä. Eikä yksikään auto töötännyt.
Kymmenen minuutin kuluttua pimeys oli jo laskeutunut, ja Instagram täyttynyt sadoista tulenkarvaisista tunnelmapaloista.
Tänään kotimatkalla näin äkkiä auton, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Joudutin askeleitani saadakseni tieni kohtaamaan sen kanssa, nähdäkseni, kuka sitä ajoi. Viimeiset metrit jo melkein juoksin, mutta fyysisellä rasituksella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten hurjasti sydän reuhtoi kylkiluita vasten.
Eikä hahmo autossa kuitenkaan ollut se, jonka pelkäsin sen olevan.
Miksi ihmisen muisti on niin epäreilu ja julma? Miksei se muistuta kaikesta siitä ikävästä, pitkistä hiljaisista illoista ja aamuista joina ei keksi yhtään syytä nousta sängystä, epävarmuudesta ja surusta? Tuhannesta petetystä lupauksesta ja siitä kaiuttomasta äänestä joka syntyy, kun minuus vähitellen murenee, miten omasta ytimestään on valmis tinkimään palan kerrallaan niin, ettei lopulta enää tunnista itseään eikä sitä, miten tilanteeseen oikein päätyikään?
Voiko olla niin, että jollakulla on näin suuri valta minuun - aina?
Elämässäni on paraikaa meneillään niin monta jännittävää tilannetta, etten useimpina päivinä tiedä miten päin olisin. Lisää jännittävyyksiä odottaa kulman takana, valmiina jonossa kuin dominopalikat: jos se avainpalikka kellahtaisi eteenpäin, seurauksena olisi huikea vyöry, ja sen jäljiltä maailma ehkä aivan eri asennossa.
Lukuisista luonteenpiirteistäni kärsivällisyys ei koskaan ole ollut se määräävin. Miten tässä on tarkoitus jaksaa odotella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!