Itse en käy uimahallissa

Aina toisinaan itsensä altistaa kulttuurielämykselle, josta ei tiedä etukäteen juuri mitään. Eilen lähdin äidin seuraksi KOM-teatteriin katsomaan Koko Suomi vihaa -nimistä "ihanaa musiikkivihoittelua". Esityksen nimi ja etenkin alaotsikko toivat mieleen UIT:n hassuttelut ja kaikki muut kotimaiset puskafarssit, enkä odottanut liikoja. Tarkistin etukäteen esiintyjien nimet (en tuntenut heistä yhtäkään) sekä esityksen keston (1 h 20 min, sen verran jaksaa kyllä katsoa pakon edessä vaikka Timo Koivusalon elokuvaa).

KOM-aulanäyttämö oli tosiaankin KOMin aula, sisustettuna eräänlaiseksi näyttämöksi portaikkoineen päivineen. Noin pienessä,  stetsonmenetelmin arvioiden ehkä 50 henkeä vetävässä katsomossa aina vähän jännittää, että entä jos tämä onkin taas sitä muodikasta immersiivistä teatteria ja entä jos pitää osallistua jotenkin, nousta ylös vaikka ja jotain tanssia hetkuttaa esimerkiksi. Hirveän kiusallista.
(Paljastan, vähän piti osallistua. Mutta tosi vähän, eikä sekään edellyttänyt edes penkistä kohottautumista. Helposti meni, oli ok.)

Kuten sanottua, odotukset olivat matalalla ja mieli epäileväinen. Mutta teos, sepä olikin huikaiseva: se oli älyttömän hauska ja mielettömän koskettava, yhtä aikaa kuten parhaat kokemukset ovat. Taustamateriaalin toimitus oli timanttista ja toteutus oivaltavaa. Eri tarinat ja tunnetilat oli rytmitetty kyllin ilmavasti ja turhia puskematta; siirtymät tunnetilasta toiseen olivat hienovaraisia ja luontevia, vailla pakottamista ja väkivaltaisia repäisyjä. (Vain joulukohtausta olisi minusta voinut aavistuksen tiivistää.) Näyttelijäntyö oli täsmällistä ja kyllin vähäeleistä sekin: vaikka monessa kohtauksessa luotiin äärimmäisen tunnistettavia, jopa samaistuttavia hahmoja, ei niissä ollut mitään liioiteltua tai sketsimäistä, halpahintaista piirteiden paisuttelua ja helppojen naurujen lypsämistä.

Esityksen teemana on vihapuhe, ja käsikirjoitus on laadittu viimekesäisten "vihaklinikoiden" sekä asiantuntijahaastattelujen pohjalta. Ihmisiä, keitä vain, pyydettiin soittamaan Vihapuhelimeen, tai lähettämään sähköpostia vihapostilaatikkoon, tai tulemaan vaikkapa Turun torille vihakojuun kahville - ja kertomaan siitä, mitä vihaavat ja miksi. Esitykseen näistä on koostettu monologeja, musiikkikappaleita ja sketsejä, joita Anna, Oona ja Laura Airola sekä Ilkka Tolonen tulkitsevat.

Monet kiukun kohteet tuotiin julki suoraan: ihmiset jotka eivät tervehdi, vesipulloa mukanaan kanniskelevat aikuiset, roskaajat, julkisten vessojen törkyisyys. Jotkut taas implikoitiin kohtauksissa, joissa tunnistettavat pienoismaailmat avautuivat ja vihaamiseen samaistui vaivattomasti: erilaisten palveluautomaattien palvelun ja epäkuntoon menemisen kohteeksi joutuminen, koulukiusaajat, työvoimatoimistossa asioiminen.

Sitten olivat ne kohtaukset, joita katsoessa sydän oli pakahtua. Lastaan vihaavan naisen laulu En tiedä miksi vihaan häntä, "vielä yli kymmenen vuotta pitää jaksaa, kunpa kuolisin ennen sitä". Ilkka Tolosen rintasyöpäpotilaan monologi, "kyllä mä haluan vielä kuolinvuoteellakin tietää mitä mun kavereille kuuluu". Ja lopulta Oona Airolan tyylikäs yksinäinen rouva, jonka vähittäinen romahtaminen kuristi kurkkua vielä pitkään jälkikäteenkin.

Ihmiset ja niiden vihanaiheet, niin tunnistettavina ja inhimillisyydessään liikuttavina.

"Työryhmämme empiirisen tutkimuksen mukaan ihmiset vihaavat eniten omaa vittumaista elämäänsä, sairauksia, rikkinäiästä mopoa, köyhyyttä, vanhuutta ja kuolemaa. Lyhyttä kesää, naistentanssien puutetta, migrin käännytyspäätöksiä ja armotonta maailmaa."

(Olisin tässä kernaasti vähän mainostanut, että menkää ihmiset näkemään tämä, ensi viikollakin vielä kolme esitystä. Mutta kas, ne taitavatkin kaikki olla jo loppuunmyydyt. Harmin paikka.)