Siitä, mistä ei halua puhua, kannattaa vaieta

Olin lapsena totinen (ja omistautunut Dingo-fani). Näin elämäni ensimmäisen livekeikan - tietysti Dingon - Salon Viestin-talolla ollessani viisivuotias. Istuin äitini hartioilla ja tuijotin lumoutuneena lavalle, jonka edessä, aivan eturivissä, minua kuusi vuotta vanhempi serkkuni hillui ranteensa ympärille kiedottua sifonkihuivia heristäen ja tupeerattua tukkaansa viskellen. Keikasta en muista mitään, mutta jälkikäteen Miisa julisti onnistuneensa koskettamaan Nipaa ja ettei tämän vuoksi tulisi pesemään kättään enää koskaan. (Pakollinen korona-vitsi: Tänä päivänä toivon tuon julistuksen jo rauenneen.)

Minä olin päiväkoti-ikäinen enkä oikein edes ymmärtänyt, mikä bändissä ja erityisesti juuri Neumannissa minuun vetosi. Kun hän lauloi Nahkatakkisessa tytössä väräjävällä äänellään a capella -kohdan, minun sydämeni kääntyi nurinniskoin. Valkoisten tiikerien tiukka laukkakomppi, taustan ruoskaniskuja muistuttavat efektit ja eläimelliset välikarjahdukset saivat vatsanpohjan tuntumaan muurahaisten täyttämältä ja olon selittämättömällä tavalla levottomalta.

Sitten olivat vielä lyriikat. Niihin oli siroteltu viljalti mystisiä elementtejä kuten noitia ja aaveita, ja ne pullistelivat reissuromantiikkaa, merimiehiä ja päihteiden vaaroja. Usein, etenkin jälkikäteen tarkasteltuna niiden kryptisyys haki vertaistaan - kaiken tämän hyväksyi mukisematta, sillä lapsena monet asiat ovat käsittämättömiä ja kiihdyttäviä ja tuntuvat sisältävän sekä seikkailuja että kuolemanvaaroja, ja sellainen maailma vain on.

Kuulin joitain aikoja sitten pitkästä aikaa sattumalta kappaleen Kirjoitan. Pystyin ensinnäkin yhä laulamaan mukana miltei virheettä; pystyin myös saumatta solahtamaan niihin ajatuksiin, joita sen lyriikat pienissä aivoissani aikanaan herättivät.

Aavikolta tuulee lyöden saluunan ovet kii.
On nurkassa piano, sen äärellä aaveet tanssivat balettii. 
On seinään naulittu ässä, naula on läpi sydämen. 
Ja minä seison tässä, kun aaveet tarttuvat käsiini kuiskien.

 

Aaveet olivat luonnollisesti sellaisia Aku Ankasta tuttuja valkoiseen silmäreiälliseen kaapuun sonnustautuneita hahmoja, ei kysettäkään. Mutta balettia ne eivät mielikuvissani suinkaan tanssineet vaan piirileikkiä, riemastuneesti koikkelehtien ja toisiaan käsistä pitäen. Saluuna tuskin kuului sanavarastooni, sillä minusta tapahtumapaikkana oli selvästikin tavallinen puutalo. Mutta missä kohtaa S-kirjainta on sydän? Tässä värssyssä ei mielestäni ollut järkeä, mutta eihän aikuisten maailmassa useinkaan.

 

Ne vievät mut baaritiskille tarjoten iloliemiään.
Juovun ja pyydän pianistia soittamaan sävelmää,
Jossa on tuuli ja vesi, niitty ja omenapuu.
Aavikon laidalta tuulee.
On kaunista se, mitä muistoissain tapahtuu.

 

Tämän säkeistön kaihoisuus lävisti pateettisen runotytön sydämeni erehtymättä. Minusta tuo sävelmä kuulosti kauneimmalta koskaan kirjoitetulta, olin sen sisällä ja pystyin haistamaan tuulen kantaman suolantuoksun ja omenankukat, ja sieluni oli pakahtua tuon juopuneen muistelijan vuoksi.

 

Kirjoitan seiniin autiotalojen.
Kirjoitan, kuinka sinua tarvitsen.
Kirjoitan rappukäytäviin yksinäisten.
Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan.

 

Vanhainkodit tiesin, samoin erilaiset palveluasuntolat. Niinpä kuvittelin, että on olemassa jonkinlaisia kerrostalonmuotoisia säilytysyksikköjä myöskin yksinäisille ihmisille, ja että niiden seiniin Neumann kävi tussailemassa hempeitä rivejään. (Tämän rohkaisemana yritin samaa itsekin, huopakynällä meidän tavallisen taloyhtiömme tavallisen elementtikerrostalon tavalliseen rappaukseen. Sain hirveät torut talonmieheltä ja musertavan häpeän kannettavakseni.) 

 

Sammun ja uneksin intiaanista, joka mua opettaa,
Että ihmisillä on siivet ja rakastavaisilla luvattu maa.
Tuo vanha intiaaninainen rukoilee unessa puolestani.
Se sirottaa liekkeihin tuhkaa, ja minä näen sinun kasvosi edessäni.

 

Koska Neumann on Porista, hänen fraseerauksensa on välillä sangen omintakeista. Olin kasvanut länsirannikon tuntumassa itsekin, mutten silti ymmärtänyt jäännöslopukkeetonta puheenpartta: niinpä vuosia luulin, että luvattuma on jotain ikävän ihottuman kaltaista, jota esiintyy erityisesti rakastavaisilla, ehkäpä jonkinlaisena rangaistuksena.

 

Herään siihen, kun saluunastani juoksee joku pois.
Se ei ole aave, joka mieltäni kiusata vois.
Minä tiedän, että olit täällä jossakin.
Ei ole niittyä eikä vettä, joka omenapuutamme kastelisi kauemmin.

 

Tämä säkeistö herätti minussa voimakkaan tunnevasteen kuumehoureesta. Se oli samanaikaisesti kauhistuttava ja kiehtova, surullinen ja kiihdyttävä, juokse sen perään, ehdit vielä varmasti!

 

Kun joitain vuosia sitten eräällä road tripillä lanseerasimme ystävieni kanssa Dingon lyriikoita tutkivan neumatismin aatesuunnan ja tätä harjoittavan neumaatikkojen yhdistyksen, vain pieni sirkama minusta vitsaili. Loppuosa oli kuolemanvakavissaan.

Lauletussa musiikissa vokalisti on minulle rampauttavan tärkeä. Kuten Ruuhkaradiossa kerran keskustelimme, toisille laulaja on vain yksi instrumentti muiden joukossa. Nähdäkseni näin sen tulisikin olla: osanen kokonaisuudesta, täydentämässä soundia ihmisäänen ulottuvuuksin.
Minä en kuitenkaan pääse siitä yli. Esimerkiksi Kurt Vilen Pretty Pimpin' on minulta iäksi pilalla, sillä hänen äänestään mieleeni johtuu Paperi T ja siitä suorana jatkumona taas kaikki tämän maailman pseudosyvälliset kolmen pennin koticoelhot lyriikkanikkareina ja sitten en pysty enää mihinkään. Aivan erityisesti minua raastaa Vilen tapa ääntää mirror, m-kirjain uskomattoman nasaalisena ja iitä venyttäen, niin että saan inhonpuistatuksia silkasta mielikuvasta.
Kesä 2015 oli tavattoman raskasta aikaa Radio Helsingin uskolliselle kuulijalle, sen verran tiuhaan kyseinen raita siellä soi.


Kuulin radiosta mainoksen Museokortista. Se tuntui kuuluvan johonkin muinaiseen, vielä hatarin muistikuvin mieleeni kiinnittyvään aikaan ja huomasin banaalisti ajattelevani Handmaid's Talea ja Gileadin ihmisiä, tältäkö tuntui muistaa jotain joka oli ajallisesti vasta hetki sitten mutta kulttuurillisesti valovuosien päässä?
Kun nyt, elettyämme kaksi viikkoa poikkeusaikaa tuntuu tältä, miltä tuntuukaan vappuna? Tai kesäkuun toisella viikolla, tai elokuussa? Minä olen sentään toistaiseksi voinut henkisesti hyvin, tutkinut innokkaasti uusia mahdollisuuksia elää ja toimia näitä erityisiä tilanteita hyödyntäen. Monilla on jo nyt ollut paljon vaikeampaa. Jännittää ja pelottaa nähdä, millainen maailma tämän karanteenisuojapeitteen alta lopulta kuoriutuukaan - millainen maailma ja millaiset ihmiset.

Koskettamisesta

Satuin tänään lukemaan Jussi Sudenlehden artikkelin Onko järjen vallankumous saanut meidät unohtamaan kosketuksen merkityksen? Se kertoo Hanna Brotheruksen miehille tarkoitetusta tanssiryhmästä, jossa Sudenlehden mukaan työskennellään liikkeen kautta tutkien ja harjoitellen koskettamista.

Meillä kotona halailtiin paljon. Olimme tiivis tiimi, yksinhuoltajaäiti ja hänen ainoa tyttärensä, toistemme lomaan kasvaneet. Vielä varhaisteini-ikäisenä vaelsin arkiaamuisin oman herätyskelloni soitua äidin sänkyyn jatkamaan unia vielä hetkeksi hänen kylkeensä. Läheisen koskettaminen oli sillä lailla vaivatonta kuin se parhaimmillaan on: sellaista, ettei siihen tarvitse erikseen keskittyä tai uhrata ajatuksia.
Yhä edelleen, kun joskus jään yökylään äitini luo, illan päätteeksi hän hieroo päänahkaani ja kasvojani niin, että vuoteeseen hoipertelee nirvanaan vaivutettu, ytimiään myöden rentoutunut aikuisyksilö. En osaa ratkaista, johtaako tähän nimenomainen akupisteiden manipulointi vai yksinkertaisesti se, että arjessaan kosketusta vailla nääntyvä ihoni imee kaiken kontaktin itseensä pesusienen lailla ja alkaa sitten nuokkua kosketuksella kyllästettynä.

Tästä mutkattomuudesta huolimatta muiden ihmisten koskettaminen on minulle joka kerta pulmallista. En ole sitä ihmistyyppiä, joka luontevasti laskisi kätensä toisen olalle keskustelun tuoksinassa, tarttuisi keskustelukumppaninsa pöydällä lepääviin käsiin tai kuten eräs muinainen ystäväni, piirtäisi sormellaan toisen tatuoinnin ääriviivoja oman puheenvuoronsa aikana, hajamielisesti ja puolihuolimattomasti kuin lapsi, selvästi liikettään itse edes rekisteröimättä. Olen liian tietoinen oman kehoni rajoista, omani ja sen toisen. En halua ylittää näkymätöntä, tunkeilla toisen alueelle. En halua tulla tulkituksi väärin.

Luonnollisesti olen viettiolento siinä missä kuka tahansa muukin, enkä missään tapauksessa vastusta eroottista kosketusta. Silti minua surettaa se, että kaikki aikuisten välinen kosketus on aikuisen (yksinelävän) ihmisen maailmassa niin latautunutta, niin merkityksistä painavaa, että viaton, toverillinen, yhteisöön kuulumista ilmaiseva koskettaminen on moninkertaisesti hankalampaa kuin sen toivoisi olevan.
Ihminen, laumaeläin, tarvitsee kosketusta. Hänen koko minuutensa muovautuu kosketuksen kautta - muistan lukeneeni tutkimuksista, joissa havaittiin vauvan psyykkisen kehityksen vahingoittuvan pahan kerran, jos tämä jäi vaille kosketusta ensimmäisinä kuukausinaan. Nyky-yhteiskunnassa koskettaminen on kuitenkin perin juurin seksualisoitu tai vähintäänkin eristetty yksityiselämän piiriin.

 Kontaktiharjoituksessa miehet näyttävät toisilleen kehostaan kohdan, joka eniten kaipaa kosketusta, ja lähtevät liikkeelle musiikin mukaan, jolloin parin pitää koskea kohtaa koko tanssin tai liikkeen ajan. Hetken salissa on shamanistinen tunnelma. Epämääräistä liikettä, pää toisen kainalossa tai koko vartalo toisen käsissä.

Tämä kohta tekstissä herätti kaipauksen. Muistan, miten derbyssä parasta oli kehojen sulaminen yhdeksi, joukkueeksi, työvälineeksi. Ruumiinosat menettivät muut merkityksensä, koskettamisesta tuli jälleen luontevaa, turhat reviirirajat purkautuivat. Se heijastui myös siihen, millaisen siivun reaalimaailmasta keholleen valtasi: miten otti ja käytti tilaa, miten sen teki suhteessa muihin kehoihin ja niitä asuttaviin ihmisiin. Sen myötä tuntui oikealta ja ongelmattomalta olla muutenkin lähellä toisia, kontaktissa koko vartalon mitalta, osana yhdessä rentoutuvaa laumaa.
Sitä, kollektiivista ruumiillisuutta ja luonnollista läheisyyttä kaipaan, toisinaan niin että ihoani särkee.

"Puheella voi valehdella, keho ei valehtele", Brotherus sanoo.