Elio! Oliver!

Tiesin etukäteen Call Me By Your Namesta vain sen, että kyseessä on ensirakkauden kuvaus, joka sijoittuu Italiaan - ja että se monien mielestä on kauneinta koskaan.
Kerrankin elokuvasalista poistuessani olin onnellinen, etten tiennyt mitään enempää: Saatoin luoda oman kokemukseni aivan itse, pelkästään omine havaintoineni, ja upottautua elokuvan maagiseen maailmaan kokonaan.

Call Me By Your Name on lumoava. Se on valtavan aistillinen, älykäs ja juuri niin riipivä kuin vain ensirakkaus on. Se onnistuu kuvaamaan jotain äärettömän henkilökohtaista ja samalla täysin universaalia syvän tunnistettavasti, ja se tekee sen osoittelematta ja alleviivaamatta, eleettömän koskettavasti.
Kesäinen Italia on huikentelevainen ja ryöppyävä, sen kaikkinainen ylenpalttisuus synnyttää kiihkoa ja särkee sydämiä.

Kuulin juuri taannoin jonkun pohtivan ensirakkauden käsitettä, esittävän väitteen että eikö olekin niin, että koko käsitteeseen on sisäänkudottuna sen päättyminen, rakkauden menettäminen? Että ensi viittaa siihen, että tulee vielä muitakin, ettei tämä ole lopullista?
Tämän elokuvan nähtyäni olen taipuvainen allekirjoittamaan tuon analyysin. Tulee vielä lisää, tulee vielä muitakin. Eikä mikään enää koskaan tunnu samalta.

Sitten on vielä sekin, että jokaikisen ihmisen pitäisi saada syntyä Perlmanien kaltaiseen perheeseen. Älykkäät, sivistyneet, empaattiset vanhemmat, jotka antavat tilaa ihmisen kasvaa ja löytää omat rajansa. Jotka tarjoavat autonsa ja loputtoman myötätuntonsa, ja hienotunteisesti kaiken tilan maailmassa. Jotka kiteyttävät kaiken olennaisen monologiin, joka viimeistään pirstoo myös minun sydämeni.

We rip out so much of ourselves to be cured of things faster than we should that we go bankrupt by the age of thirty and have less to offer each time we start with someone new. But to feel nothing so as not to feel anything - what a waste!

- - 

How you live your life is your business, just remember, our hearts and our bodies are given to us only once. And before you know it, your heart is worn out, and, as for your body, there comes a point when no one looks at it, much less wants to come near it. Right now, there's sorrow, pain. Don't kill it and with it the joy you've felt.

Kotimatkalla yritän saada kiinni nykyhetkestä. Ilmassa tuoksuu kiristyvä pakkanen; seison ratikkapysäkillä, kun yhtäkkiä kaupungin katuvalot syttyvät. Se tuntuu taianomaisesti täydentävän omituisen epätodellisen tunnelmani, pehmentävän laskua helmikuiseen iltaan.
Ajatukseni palaavat elokuvan maailmaan vielä pitkään.

Nature has cunning ways of finding our weakest spot.

Kuolleita kaloja uima-altaassa

Huomaan kevättalven olevan minulle usein tarmokasta ja toiveikasta uuteenryhtymisen aikaa. Tänä vuonna toki ymmärrän vimmaisen kokemusten janoamiseni olevan osin suoraa seurasta derbyeläköitymisestäni, mutta tunnistan saman muutoksen- ja uudistumisentarpeen myös aiemmilta vuosilta. Tuntuu, että nyt vapaa-ajan lisäksi elämääni on yhtäkkiä ilmestynyt henkistä tilaa, joka mahdollistaa liikkeen - ehkä myös vähän voimia, joilla muutosta tehdä.


Viime viikonloppuna näin The Shape of Waterin. Olin varautunut lumoutumaan, kuten aikanani Pan's Labyrinthistä - tarina ja siten itse elokuva eivät kuitenkaan vieneet mukanaan, ja jouduin tästä suorastaan ymmälleni. Jälkikäteen menin kansainväliseen internettiin tutkimaan, millaisia ulottuvuuksia muut olivat saaneet irti filmistä. Arvioissa leffaa luonnehditaan paitsi saduksi myös fantasiakauhuksi: Kauhun elementtejä en varsinaisesti löytänyt (joskin lähes täydellinen tietämättömyyteni kyseisestä genrestä saattaa vaikuttaa asiaan); sen sijaan elokuva sisälsi mielestäni yllättävää, brutaalia väkivaltaa, johon en ollut varautunut ja jota ilman olisin pärjännyt varsin mainiosti.
Kokonaan oma juttunsa on sitten se, miten La La Landin jymymenestyksen myötä musikaaliaineksia tuntuu olevan välttämätön ujuttaa jokaiseen box office -hitiksi tähtäävään rainaan, ja miten päälleliimattuna ja väsyneenä itse moista pidänkään.
Näyttelijöiden roolitöiden arvoa ei missään tapauksessa käy kiistäminen. Pidin itsestäänselvänä, että tarinan eteläamerikkalainen vesihirviö Amphibian Man olisi tyyten digiteknologian tuotos - niinpä yllätyinkin pahan kerran, kun jälkikäteen luin kyseessä olevan oikean näyttelijän työn tuloksen. Sally Hawkins puolestaan oli roolistaan ehdolla parhaan naispääosan palkintoon sekä Golden Globeissa että Oscareissa 2018, ja vahvaa todistusta hän toki esittääkin.


Eilen toteutin omaa #livealittle2018-kampanjaani ja menin taas elokuviin, arki-iltana! (Vaikka työaikani ja siten arkiset aikatauluni eivät ole muuttuneet mihinkään, oivalsin juuri voivani viikollakin satunnaisesti lipsua nukkumaanmenoajasta, kun univajeen nyt voi kuroa kiinni viikonloppuisin! Kun ei tarvitse joka aamu herätä treeneihin!) Olin lukenut ylistäviä arvioita The Florida Projectista, ja kun Finnkinokin käyttää nettisivujensa synopsiksessa sanaa pakahduttava, tuntui välttämättömältä nähdä se.

Elokuva jätti jälkeensä typertyneen hämmennyksen ja niin monien tunteiden mylläkän, etten eilen vielä osannut pukea sanoiksi niistä yhtäkään. En ehkä osaa yhäkään, mutta yritän vähän.

Ennakkotietojeni perusteella kuvittelin näkökulman olevan vahvemmin Mooneen, tarinan 6-vuotiaan rääväsuisen ja huimapäisen sankarin, aina kamerakulmaa ja aikuisten käytösten observointia myöden. Sean Bakerin ratkaisu on kuitenkin kattavampi, ulkopuolisen silmän, ja tuo siis näkösälle aikuistenkin toilailuja luulemaani enemmän. Luonnollisesti tämä laajentaa katsojan vastuun koskemaan myös kokonaiskuvaa ja niitä aikuisia, mikä oli omiaan synnyttämään minussa näköalatonta maailmantuskaa ja lannistunutta surua.

Multiongelmaisten yksinhuoltajavanhempien kurittomat pennut, Disney Worldin slummiliepeiden psykedeelinen värimaisema, Floridan tukahduttava bensankatkuinen helle sekä kaiken yllä alituisesti väkivaltaisen äänekkäästi lätkyttävät helikopterit; muunneltua maissitärkkelystä ja E-aineita tihkuvat valmisruuat, aivoja syövyttävä niljainen r'n'b ja metreittäin ihmislihaa näkösälle jättävät narutopit; ihmiset tomuisissa ikkunattomissa takahuoneissa, vinoonliimatuilla paperiröyhelöillä somistettujen tiskien takana, kainaloihin saakka vyötetyissä pussittavissa khakihousuissaan, jonkun crackiä polttelevan muinaisen poikaystävän raaputtamat rumat tatuoinnit nahassaan. Ja sen kaiken yllä leijuva toivottomuus, epämääräinen pysähtynyt tunne nalkkiin jäämisestä, kun horisontissa siintää vain seuraava sätkä, seuraava poka, seuraava lauantai. Eikä kukaan koskaan pääse pois.

Muistan kouluikäisenä tunteneeni vastentahtoista ihailua ja kunnioitusta kapinallisia kovistyttöjä kohtaan. Niitä viittä vaille tarkkislaisia, joiden ongelmat kulminoituivat julkeaan salaröökaamiseen ja keskisormen näyttämiseen opettajille. Niitä, jotka värjäsivät tukkaa jo ala-asteella, kulkivat revityissä farkuissa ja ilman pipoa pakkasessa ja joutuivat kaupungilla nyrkkitappeluihin toisten kaltaistensa kanssa.
Hieman vanhempana tunsin salaista, syyllisyyden värittämää vetoa strippariestetiikkaan: tolkuttomiin silikonirintoihin, näyttäviin hiuslaitteisiin ja voimakkaaseen meikkiin. Usein moinen habitus kytkeytyy vahvasti alempiin sosiaaliluokkiin ja tietynlaiseen vähäosaisuuteen: Ymmärsin toki jollain tasolla jo silloin, etteivät oppimisvaikeudet tai päihdeongelmat sekä niiden arjessa näkyvät seuraukset olleet millään tavalla ihannoitavia saati kadehdittavia. Minua kiehtoi se asenne ja röyhkeys, joilla nuo naiset näennäisesti todellisuuttaan hallitsivat.
Jälkikäteen on helppo nähdä edes osanen niistä mahdollisista sosioekonomisista kudelmista, joiden mutkikkaiden verkkojen tuloksena tuo estetiikka ja koko siihen kytkeytyvä elämäntyyli ovat syntyneet. Tuolloin nuo räväkät villikissat vaikuttivat kuitenkin kuningattarilta, joiden edessä nöyrtyivät niin sovinnaiset normit kuin tuntemani todellisuuden rajatkin. Halusin olla yksi heistä.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kyökkipsykologi osatakseen vetää syyseuraussuhteet oman, tiukasti auktoriteettiuskoisen kiltin suorittajatytön arkeni ja tuon tarunhohtoisena väikkyvän omaehtoisen kapinallismaailman välille.

Tätä samaa tukahdutettua viehätystä tunnistin Bria Vinaiten näyttelemässä Halleessa - nyt tunteeseen sekoittui tarvetta ravistella hahmoa väkivaltaisesti saadakseen hänen aivojensa osaset ehkä loksahtamaan oikeille paikoilleen, sekä vääjäämätöntä masennusta ihmisestä ja hänen tolastaan. Näin sä valitset elää, päivästä toiseen? Mikset sä halua enempää?

Menkää katsomaan se. Haluan tietää, mitä se teidät saa tuntemaan.   

Unelmia ja radiohommia

Näin viime yönä juuri ennen heräämistäni hellää ja keskinäisen kipinän värittämää unta eräästä lempipuotini myyjähahmosta, jota en luonnollisestikaan oikeasti tunne muuten kuin naamasta. Tunnelma oli leikkisä ja silti sähkön kyllästämä; tajusin kaipaavani tuota tunnetta silmittömästi.
Moiset unet jättävät aina jälkeensä tosielämän ujostutuksen ja valtavan ambivalenssin. On useimmiten hankala muistaa, että unen toisella osapuolella ei ole aavistustakaan tapahtuneesta, ja samaan aikaan itseä punastuttaa ja hihityttää ja ehkä vähän ihastuttaakin, täysin kuvitteellisin perustein. Joka tapauksessa nousin sängystä pitkästä aikaa hymyillen.


Radio Helsinki on viime aikoina lanseerannut kiinnostavia eriteemaisia puheohjelmasarjoja (tälle on pakko olla jokin järkevämpikin kattotermi), joista jo aiemmin mainitsemani Naisen kengissä oli ensimmäinen. Nyt käynnissä on Koukussa, joka pureutuu kussakin jaksossaan erilaisiin addiktioihin ohjelman vetäjän Jussi Kinnusen sekä jaksoittain vaihtuvien asiantuntija- ja kokemusvieraiden voimin. Ensimmäinen jakso käsitteli kemiallisia riippuvuuksia ja onnistui nousemaan paikka paikoin siivilleen sangen mainiosti - siksipä minua hieman jäikin kismittämään, että toinen, läheisriippuvuuteen keskittyvä jakso typistyi lopulta päihderiippuvaisten läheisten ja perheiden elämän ruotimiseen. Saattaa olla kiistaton fakta, että monien päihderiippuvaisten puolisot ja perheenjäsenet ovat läheisriippuvaisia. Olisin silti kaivannut laajempaa otosta ja näkökulmaa omaan riippuvuuden lajiinsa, jota nyt käsiteltiin ikään kuin vain päihderiippuvuuden yhtenä lieveilmiönä.
Eilen ilmestyneessä jaksossa teemana on urheiluriippuvuus ja siihen aion paneutua huomenna. Luvassa on vielä episodit ainakin työ-, seksi- ja someriippuvuudesta. Odotukseni ovat korkealla.

Rakastan asioita, jotka jättävät jälkeensä tunteen siitä, että olen niiden parissa viihdyttyäni jollain lailla täydempi, pikkuisen parempi ihminen. Saman kanavan Long Play -sarja on tällainen, tai ainakin sen toinen osa Mistä mediassa ei puhuta - mistä pitäisi puhua?, jonka kuuntelin tänään. Minusta on suunnattoman virkistävää kuunnella erinomaisesti taustatoimitettua ja täsmällisesti vedettyä ohjelmaa, jonka vieraat on valittu huolellisesti - ja jotka puolestaan ovat itse valmistautuneet rooliinsa asianmukaisesti. Se herättää tunteen siitä, että älyllinen ja merkityksellinen keskustelu on vielä mahdollista, ihmiskunnassa mutta myös mediassa, että sitä tarvitaan ja että sillä on väliä. Haluan lisää tällaisia kokemuksia.
Toisaalta muuta en suuresti ihailemaltani Anu Silfverbergiltä odottanutkaan.

Valittaen täytyy todeta, että osa näistä uutuuksina lanseeratuista keskusteluohjelmista on silkkaa nasaalia Jep, niinpä -viisastelua ja länkytystä, jonka kanssa en tahdo pärjätä ollenkaan. Ei pidä käsittää väärin, viisastelulle ja länkytykselle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa (joskin nasaalius on radiossa vähintään pakkotyön arvoiseen rangaistukseen johtava ominaisuus). Jos ohjelmaa kuitenkin mainostetaan osana jonkinlaista teemasarjaa, vieläpä vaikka sateenvarjo-otsakkeella "kulttuurin tulevaisuus", toivoisi sisällöltä jonkinlaista vankempaa rakennetta ja, no, sitä sisältöä esimerkiksi, eikä silkkaa vapaata assosiaatiota ja yleismutuhöpöttelyä.


Löysin lopultakin, tavoilleni uskollisena vain neljä vuotta jälkijunassa Broad Cityn. Olen sillä lailla epäkiitollista yleisöä kaikenlaisille sekoiluhassutteluille, että ahdistun kovin helposti katsoessani hahmoja, joiden elämänhallinta on totaalisen hukassa ja jotka kompuroivat suunnatonta myötähäpeää aiheuttavien tilanteiden läpi jakso toisensa perään. Pahempaa ovat mielestäni vain "komediat", jotka rakentuvat kokonaan vaivaannutuksen ja myötähäpeän varaan, kuten vaikkapa Meet the Parents -elokuvasarja. En pysty, ei naurata yhtään. Broad Cityn kohdalla ahdistus kuitenkin hellitti muutaman episodin jälkeen, ja nyt ajattelenkin hahmoja jollain lailla ehkä jonkin kaverin pikkusiskoina, joiden säätämistä on ajoittain ihan lystikäs seurata sivusta, mutta joiden elämään ei luojan kiitos tarvitse itse puuttua millään lailla.


Viime viikonloppuna pelattiin roller derbyn World Cup Manchesterissa. Reilu seitsenvuotinen luistelu-urani päättyi ennalta suunnitellusti siihen, ja nyt minulla on äkkiä käsissäni niin paljon vapaa-aikaa, etten muista milloin viimeksi. Olen jo varannut kahdet elokuva- ja yhdet teatteriliput; seuraavat kaksi lauantaita ja yhden perjantain aion viettää sosiaalisissa tapahtumissa ehkä varovaisesti kemuttaen; näen aktiivisesti unia työn vaihtamisesta ja koiranhankinnasta. En vielä oikein itsekään ymmärrä elämänmuutokseni mittakaavaa, mutta veikkaan sen valkenevan viimeistään ensimmäisten aamutreenittömien viikonloppujen myötä.
Haikeaa. Jännittävää.