It's a doggy dog world

"Totaaliseen elämänmuutokseen on mahdoton valmistautua, sillä muuttujia on niin monta. Kukaan ei voi tietää etukäteen, millainen vauva on ja mitä tunteita vanhemmuus kenessäkin herättää.", kirjoittaa Maria Veitola kirjassaan Veitola, ja ensimmäistä kertaa elämässäni minä tunnen ymmärtäväni tämän täysin.

En ole saanut lasta enkä siis tullut oikeasti äidiksi. Toukokuun alussa adoptoin Espanjasta koiran, ja kesäkuun 4. Matti Perronpää (eli tuttujen kesken Perro) muutti luokseni. Perrosta tiedetään faktana seuraavaa:
- Hän on hieman yli vuoden ikäinen.
- Hänet oli hylätty tuntemattomasta syystä joulukuussa Badajozin pikkukaupungin koiratarhalle, josta useimmat koirat päätyvät suoraan taivaaseen.
- Hänessä on ulkonäön ja käytöksen perusteella enemmän kuin pikku rippunen bullterrieriä. Arvelen, että sekaan on saattanut lorahtaa myös annos jonkinlaista seisojaa, riistavietin ja kiinnostavien asioiden pointtaamisen perusteella.
- Hän rakastaa ruokaa, aivan minkätahansalaista ruokaa.

Kokemuksen perusteella tiedämme hänestä myös seuraavaa:
- Hän on iloinen, ystävällinen ja hirmuisen rohkea. Hän ei pelkää oikeastaan mitään eikä ketään, ja jos joskus hieman pelkääkin, hän ei väistä saati pakene, vaan menee suoraan tulta päin, urhoollisesti haukkuen ja maailmaa uhmaten.
- Hän on ylenpalttinen aivan kaikessa. Kun hän on innoissaan (vaikkapa toisten koirien kohtaamisesta), hän heittelee voltteja, valittaa ääneen eikä pysy aloillaan nanosekuntiakaan. Kun hän nukkuu, minä saan kömpiä parvelta vessaan kahden oven taakse, vetää vessan ovet auki ja palata sänkyyn, eikä hän herää.
- Hän on sinnikäs, yritteliäs ja neuvokas. Hän on voimakas, aktiivinen ja melko fiksu. Hän oppii uusia asioita suht vaivattomasti, mutta vain, jos palkka on hänestä riittävä. Pelkkä kiitos ja kehu eivät sitä ole.
- Hän on aikuisen kokoinen, mutta mieleltään vielä aivan lapsi. Hän hyppii, hammastelee ja hepuloi kuin pentu - ei vain ollessaan energinen ja toimelias vaan myös ollessaan lopen uuvuksissa, fyysisesti tai psyykkisesti. Eron tekeminen näiden syiden välille on minulle yhä haastavaa.

Ensimmäiset puolitoista viikkoa olivat kammottavia. Koirassa ei ollut mitään vikaa, hän nukkui yöt mainiosti (nukkuu onneksi yhä), söi kaiken tarjottavan ruuan mukisematta, ei vetänyt remmissä lainkaan (suurimman osan aikaa ei vedä vieläkään) ja oli kotona vieraskorea ja melko kiltti. Olin itse henkisesti aivan raunioina, en pystynyt ahdistusoksetukseltani syömään ja liikuin kotona henkeäni pidätellen ja vierasta olentoa varoen. Ulkomaailmassa ollessani ajatukset luuppasivat hysteerisinä erilaisten tuhokauhukuvien ympärillä: kotona yksin oleva koira onnistuu varmasti saamaan hellan levyt päälle ja polttamaan koko talon, tai se jyrsii sähköjohtoja ja kalttaa itsensä hengiltä. Tai se pudottaa television - itsensä päälle - tai syö itsensä ovesta läpi ja rappukäytävään, ja raatelee naapurin kissan. Sain holtittomia itkukohtauksia ja mietin, mikä on hyväksyttävä mielenterveydellinen piste, jossa täysin terveen nuoren koiran voi antaa eteenpäin tai viedä piikille ihan vain siksi, ettei itse pystynytkään. Klassiset pakokauhunväriset "mitä helvettiä mä olen mennyt tekemään"-kelat täyttivät aivoni - joka ikinen takaisku ja vastaantullut ongelma tuntui maailmanlopulta, enkä pystynyt iloitsemaan uudesta perheenjäsenestäni lainkaan. Hirveintä oli, kun koira toisena päivänä alkoi esittää stereotyyppistä käytöstä: äiti oli tullut katsomaan tulokasta, karvaista lapsenlastaan. Päivänsankari hääräsi kotona kyvyttömänä rauhoittumaan, ja alkoi lopulta kirsikkana kakun päällä jahdata häntäänsä tyhjä katse pienissä koiransilmissään. Avuttomuus toisen ahdistuksen edessä on pahinta: näen, että et voi hyvin, mutta keinoni auttaa sinua voimaan paremmin ovat sangen rajalliset.

Olin järkyttävän pettynyt itseeni ja tunteisiini: enkö minä tätä ollut halunnut, jo vuosien ajan? Lukenut netistä koirankoulutusblogeja, ollut onnellinen kaikista ystävieni koirakontakteista, kaivannut omaa karvaista seuralaista? Enkö ollutkaan valmis, enkö pystyisikään? Ja ennen kaikkea: miksi olin näin saatanan palasina koko ajan?

Lähettelin itkuisia ja itsesääliä tulvivia viestejä ystävilleni, nyyhkytin puhelimessa äidilleni. Kaikki lohduttivat minua sanoen ajan kulumisen auttavan: kunhan koira asettuisi taloksi ja tottuisimme toisiimme, kaikki varmasti helpottaisi. Korvaamaton apu, koirankouluttajaystäväni neuvoi pitämään onnistumispäiväkirjaa edistyksen dokumentoimiseksi ja todentamiseksi: kun sitten taas kerran tuntuisi siltä, ettei mikään ole onnistunut tämän koiran kanssa koskaan ikinä milloinkaan ja kaikessa tulee vain takapakkia, voisin päiväkirjaa lukemalla muistella, miten joskus oli vielä vaikeampaa ja miten moni asia on jo nyt paremmin.

Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että oloni oli näin karmea ja rakkauteni koiraa kohtaan olematon. Miksi en osaa olla niin kuin muut? Miksen hullaannu sinänsä sangen valloittavasta eläinpersoonasta ja nauti kaikesta? Miksen ole onnellisempi kuin koskaan?
Viisas ystäväni muistutti minua siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja normaaleja, myös inho, ahdistus ja pelko. Että vaikkei kotiini muuttanut olento ollutkaan ihmislapsi, tilanne oli silti äitiyteen verrattava elämänmuutos ja siksi myös kriisi. Tuntui äärettömän tärkeältä saada muistutus siitä, että elämän sävyihin kuuluvat myös ne synkemmät, eikä niiden kokeminen tee minusta hullua saati viallista.

Ja kas: päivät kuluivat, oksetus lakkasi, koiran hassut ilmeet alkoivat naurattaa minua. Huomasin, että minussa oli kehittynyt aitoja lämpimiä tunteita tuota luupäistä muukalaista kohtaan. Iloitsin yhteisistä onnistumisistamme ja rintani paisui ylpeydestä, kun joku sanoi siitä kauniita sanoja.

Koska minä olen minä, koen edelleen musertavaa riittämättömyydentunnetta koiran pidossa. Vaikka lenkittäisin sitä henkihieveriin saakka, järjestäisin sille aivojumppaa koulutuksen ja aktiivilelujen muodossa ja stressiä helpottavaa sallittua pureskeltavaa, en silti koskaan pysty tarjoamaan sille sellaista lajinomaista puuhaa, jonka toisten koirien seura voisi tarjota.
(Miksi et sitten vie sitä koirapuistoon sosiaalistumaan ja purkamaan energiaansa, sinä kysyt. Olen yrittänyt. Lähtökohtaisesti koirani on vain suunnattoman innoissaan lajitovereistaan, mutta terriereille ominaiseen tapaan se ilmaisee innostustaan niin holtittomasti ja pidäkkeettä, että muut koirat lähes poikkeuksetta provosoituvat - ja kun niille alkaa riittää, Perro on täysin valmis ottamaan vastaan myös tappeluhaasteen. Mielessäni näen sen sinä ylivilkkaana päihteiden liikakäyttöön taipuvaisena yläkouluikäisenä, joka hakee huomiota keinolla millä hyvänsä ja päätyy siksi usein paitsi selviämisasemalle myös päivystyspolille. Ja tarkkikselle.)
Siksi olen ottanut vastaan avosylin viimeaikaisen trendin, joka on esitellyt minulle sohvalle rauhoittuvan ja nokosia ottavan koiran. Hän on vähitellen oppinut rentoutumaan kotona, ja siinä onkin iso plussa onnistumispäiväkirjaamme.

Olen myös useammin kuin kerran saanut itseni kiinni ajatuksesta, miten mukavaa olisi, kun arkea ja vastuuta olisi jakamassa toinen aikuinen. Ikään kuin minulle olisi jotenkin tullut yllätyksenä tämä yksinhuoltajuuteni ja se, että joka ikinen päivä ajan kuluttaminen ja puuhan keksiminen ja ruuan hankkiminen ja kaikki lenkit ja siivoamiset ja luidenantamiset ja pallonheittämiset ovat kaikki, ihan kaikki vain ja ainoastaan minun vastuullani ja hoidettavanani.
Käsi sydämellä: en minä ennen koiraakaan arki-iltaisin sen kummempia puuhastellut, tulin töistä salin kautta kotiin, katsoin Netflixiä ja menin nukkumaan. Nyt silti tuntuu kuin minut olisi suljettu avovankilaan: mä en enää koskaan voi mennä arki-iltaisin mihinkään muualle kuin kotiin. Eihän sen yllätyksenä olisi pitänyt tulla, mutta konkreettisuudessaan se tuntuu välillä musertavalta.

Olisin kiinnostunut kuulemaan, miten muut koirayksinhuoltajat aikatauluttavat arkensa. Meidän tavallinen päivämme näyttää suunnilleen tältä:
05.00 kello soi
05.30-06.15 aamulenkki
06.50-07.20 bussilla töihin
07.20-15.20 töissä
n. 16.15-17/18 lenkki
treenausta, luun syömistä, ehkä aktivointilelun kanssa puuhaamista kotona
n. 18.45 ruoka koiralle
19-20 iltalenkki
20.45 sänkyyn
21-05 unta

Kunpa pärjäisi vähemmällä unella. Kunpa voisi tehdä osan töistä etänä. Kunpa voisi ottaa koiran mukaan toimistolle. Kunpa olisi teleportti.

Mutta ennen arkea ja siitä vääjäämättä seuraavaa syksyn saapumista lomailemme vielä ensi viikon. Otan kernaasti vastaan ehdotuksia siitä, mitä voisimme tehdä ja kenen kanssa: meitä saa pyytää puistohengailuseuraksi ja kyläilemään ja lenkille, jos kestää tohkeissaan loikkivan koiran, sen kuolan ja irtokarvat. Koirakontaktit ovat vielä hieman harkinnanvaraisia, mutta niitäkin voi järkevillä spekseillä toki yrittää.
Ehkä me vähitellen opimme, me molemmat.

Käpylä state of mind

Minä olen muuttanut. Asuin Kalliossa miltei 19 vuotta, enkä suurimpaan osaan siitä ajasta osannut edes kuvitella muuttavani koskaan pois. Kallio oli enemmän kuin kaupunginosa: se oli koti, vähän elämänasennekin. 

19 vuotta on pitkä aika. Siihen mahtuu monta elämänvaihetta, työpaikkaa, ihmissuhdetta. Muutama rakastuminen ja pari sydänsurua. Monta vuotta opintoja, kaksi leikkausarpea, yksi urheilu-ura. Juhlia, krapuloita, ikkunalaudalla poltettuja savukkeita. Ystäviä ja onnea.

Se on niin pitkä aika, että nyt, asuttuani kolme viikkoa uudessa kodissani minusta tuntuu edelleen kuin olisin turisti Airbnb-asunnossa. 

Ehkä tätä on keski-ikäistyminen: minä en sentään muuttanut puutaloon kasvattamaan perhettäni, vaan yhä vuokralle, yhä itseni kanssa, mutta vähän kauemmas kaupungista, vähän kauemmas strippiluolista ja street food -kuppiloista. Kun käyn lauantai-iltana ystävän kanssa syömässä Kurvissa, minun pitää katsoa Reittioppaasta bussi kotiin ja jostain syystä sekin tuntuu rauhoittavalta. Kun lähden lenkille, aloitan keskeltä puistobulevardia ja olen tuota pikaa Arabianrannassa, jossa uudet korskeat kerrostalot katsovat suoraan merelle eikä niillä lasitetuilla parvekkeilla kukaan säilytä pyöränraatoja tai vettyneitä muuttolaatikoita. Lähikaupassa on ainakin kymmentä erilaista kasvimaitoa ja korttelitoiveena sileää luomumaapähkinävoita. Taloyhtiön roskakatoksessa on kierrätysohjeet ja rappukäytävän ilmoitustaululla lappu pihatalkoista.

Ja nyt täällä olen myös minä.

Ennen muuttoani ehdin nähdä hieman lisää kulttuuria. Näin Komin Veriruusut ja vaikutuin sydänjuuriani myöden. Tuntuu hirveän triviaalilta ja banaaliltakin edes sanoa, miten historia tulee eläväksi ja iholle vasta yksilöiden kohtaloiden kautta, mutta sanon sen silti. Sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat kovin kaukaisia ja niukalla kosketuspinnalla omaan arkeeni. Kun sitten tämä osa menneisyyttämme tuodaan silmien eteen niiden yksilöiden kautta, vieläpä yksilöiden, joihin minun entisenä teinityttönä on helppo samaistua, aivan kaikki muuttuu. Historia on nykyisyyttä ja kaikki ne tilastotietona kuitatut kuolemat ovat aina jonkun elämiä, ainutkertaisia ja erityisiä.

Tämän lisäksi Kom-teatterin uusi näyttelijäsukupolvi on fantastinen. Heidän roolityönsä on vähäeleistä ja luontevaa, tavattoman taidokasta ja uskottavaa, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Lisäksi kaikki osaavat soittaa, laulaa ja tanssia. Tämä ei vielä näyttelijäsukupolvi sitten ollut mikään itsestäänselvyys, minkä vuoksi olen edelleen rajattoman riemuissani ja huojentunut moisesta ammattitaidon laaja-alaisuudesta.

Erityisen vaikutuksen edellämainitun lisäksi minuun teki lavastus, joka toteutti samoja periaatteita. Yksinkertaisen oivaltavaa niin, että päähuomio kiinnittyi juuri näyttelijöihin - kuten teatterissa ymmärtääkseni tuleekin.

(Sivuhuomiona mainittakoon, että näin myös Q-teatterissa Arjen ja kauhun, ja siinä päin vastoin yksinään lavastuksen värimaailma aiheutti minulle lähes fyysistä kipua. Itse biisikään ei saanut minua lainkaan haltioihini, minkä vuoksi en käsittele sitä tässäkään tämän enempää.)

 

Lisäksi olen vihdoin saanut itseltäni luvan ottaa myös HBO Nordicin tilauksen. Ahmaisin ensi töikseni Big Little Liesin ensimmäisen kauden ja heti perään Handmaid's Talen, josta nyt kuin tilauksesta on juuri alkanut toinenkin kausi. Jälkimmäisestä olen syvästi järkyttynyt: mitään uskottavuudessaan niin pelottavaa ja ajankohtaista en ole koskaan maailmassa nähnyt. Luin ensimmäisen kauden katsottuani verkosta lähes kaiken aiheesta löytämäni, sillä olisin halunnut tehdä syväluotaavan analyysibloggauksen sarjan ansioista. En kuitenkaan onnistunut löytämään sanoja kokonaiseen postaukseen - löysin kuitenkin muun muassa Margaret Atwoodin esseen New York Timesistä, ja se ei ollutkaan huono löytö se. 

Jos ensimmäinen kausi oli hyytävä, on toinen vielä kaksin verroin ahdistavampi. Olen katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa: jo niiden aikana jouduin keskeyttämään katsomisen useasti ihan vain siksi, että näkemäni tuntui liian rankalle. Repliikkejä ja dialogia on niukasti, tunteita ja tapahtumia sitäkin enemmän. Takaumat kiinnittävät tarinan aikaan ja henkilöt tarinaan, kuvasto ammentaa kaikista tuntemistamme historian hirmutöistä (kuten minua huomattavasti sivistyneempi Radio Helsingin aamutoimittaja Arto Koskelo eräässä aamulähetyksessä mainitsi, esimerkkejä luetteloiden, enkä voinut kuin nyökytellä mykistyneenä tästä oivalluksesta). Eivätkä ihmiset muutu koskaan yhtään jalommiksi.

Handmaid's Talen kausien välissä ehdin katsoa myös Westworldin ja vaikuttua myös siitä. Nyt kakkoskauden alettua teema vaikuttaa minusta tavallaan hieman valjummalta, kun inhimillisyyden problematiikka on ensimmäisen kauden myötä jos nyt ei ratkaistu kokonaan niin ainakin lähtenyt keriytymään auki väkivaltaisesti. Raakuuteen, teloituksiin ja kostoon turtuu nopeasti. Toivon samanlaisia eksistentiaalisia jysäreitä kuin ensimmäiselläkin kaudella, myös kognitiivisella puolella. T. Runotyttö '79 Käpylästä

Tästä vaikuttaa tulevan muutosten vuosi. Jännittää, hyvällä tavalla.

Paha ja tuntematon

Levottomat ilmestyi vuonna 2000. Olin juuri täyttänyt 20 ja muuttanut Helsinkiin, kirjautunut yliopistolle ja tutustunut ensimmäisiin uusiin cooleihin helsinkiläisiin ystäviini. Kävimme katsomassa leffan yhdessä silloin vielä uutuudenkarheassa Tennispalatsissa ja filmi jysähti kuin ei mikään aikaisemmin. Muistan seisseeni hälisevässä porukassa Eteläisen rautatiekadun varrella ja haukkoneeni henkeä, kykenemättä osallistumaan nenäkkääseen ja itsetietoiseen pika-analyysiin.

Siitä alkoi palava rakkauteni Aku Louhimiehen töihin. Isänmaan toivot ja Irtiottoja-sarjat, Paha maa, Käsky, vielä Vuosaarikin. Ahmin kuvia, voin huonosti niiden voimasta ja tunsin ymmärtäväni maailmaa jotenkin syvemmin niiden kautta. Minusta Louhimies onnistui lohduttoman synkällä ja ahdistuneella ihmiskuvallaan tavoittavan jotain olennaista ajastamme, jotain, mihin saatoin tarttua ja mistä löytää todellisuuden tasoja.
Vasta 8-pallon aikaan huomasin, ettei tyyli enää puhutellut minua. Katsoin sen muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen (enkä siis tuoreeltaan kuten edelliset teoksensa), enkä enää päässyt tunnetiloissani Louhilandiaan.
Aiemmat merkkiteokset ovat kuitenkin yhä osa minua, osa henkilökohtaista kulttuurihistoriaani, sen vaalittuja kotimaisia kulmakiviä.

Tänä aamuna luin Ylen paljastusartikkelin Tuntematon ohjaaja ja jostain syystä - ehkä tuon yhteisen audiovisuaalisen taipaleemme vuoksi - järkytyin syvästi. Tuntui siltä, kuin jotain tuttua ja vähän pyhääkin olisi särjetty, tahrattu ja mitätöity.

Jutussa on niin monta kulmaa, etten edes tiedä mistä lähtisin ahdistustani purkamaan.

Ensinnäkin on se, että näyttelijät kertovat tapahtumista ja tuotantoryhmän jäsenet vahvistavat kertomukset.
Louhimies muistaa toisin, kieltää kaiken eikä tunnista näyttelijöiden kuvaamia tapahtumia.
Hän väittää asioista sovitun etukäteen näyttelijöiden kanssa. Näyttelijät kiistävät mitään sopimuksia tehdyn.
Mielestäni on järisyttävän oireellista, että tässä - jälleen kerran - toistuu läpi #metoo-narratiivin kulkeva teema: todellisuus jakautuu kahtia, eikä väärintekijä voi ymmärtää lainkaan, mistä uhrit puhuvat. Ei voinu sattuu ei tuu vertakaan.

Louhimiestä puolustavat ihailtavan johdonmukaisesti hänen hyväveliverkostonsa jäsenet, jutun mukaan Eero Aho ja Mikko Kouki. Kun Louhimiehen kerrotaan järjestelmällisesti sabotoineen naisnäyttelijöiden psyykeä ja itsetuntoa kuiskimalla näiden korvaan, miten surkeita, epäuskottavia ja jopa rumia nämä ovat, Aholta ei riitä sympatiaa.

"Eero Ahon mukaan Louhimies ei hänelle kuiski eikä hän sellaista kuuntelisikaan.
– Minulla on tietenkin eri suhde siihen ihmiseen. Uskallan sanoa hänelle vastaan ja tehdä niin kuin haluan. En usko, että tuollainen metodi edes toimisi, hän sanoo."

Että kannattais, tytöt, teidänkin olla reippaita vaan ja sanoa vastaan. Eikä kuunnella kaiken maailman kuiskimisia. 
Toinen juttu onkin se, miten hyvin usein nämä kaltoinkohdellut näyttelijät ovat olleet uransa alussa olevia nuoria naisia. Heidän asemassaan ohjaajaa vastaan nouseminen ja kohtauksista kieltäytyminen ei ehkä ole tuntunut edes mahdolliselta. Ala on herkkä, piirit ovat pienet, eikä kukaan halua tuhota uransa tulevaisuutta hankkimalla hankalan ja yhteistyökyvyttömän tiukkapipon mainetta heti kärkeen yhdeltä maan tunnetuimmista ja arvostetuimmista ohjaajista.

 Toisen kerran, kun Louhimies suuttui Grabowskyn vastauksesta yksityisessä keskustelussa, hän sanoi, ettei malta odottaa, että pääsee roolittamaan Grabowskyn huoraksi johonkin elokuvaansa.

Myös Lotta Lehtikari kertoi, kuinka kieltäydyttyään äärimmäisistä seksikohtauksista Irtiottoja-sarjaa roolitettaessa hänet heivattiin produktiosta. Rooliin palkattiin toinen näyttelijä, ja kas, käsikirjoituksestakin seksikohtaukset olivat yhtäkkiä kadonneet.

– Eli minun olisi pitänyt vain alistua hänen tahtoonsa. Sitten olinkin puoli vuotta työttömänä, koska olin tyhjentänyt Louhimiehen pyynnöstä kalenterini roolia varten, Lehtikari sanoo.

- -

Louhimies ihmettelee, miksi osa naisista on jatkanut työskentelyä hänen kanssaan ikävien kokemusten jälkeenkin ja alleviivaa pitävänsä heistä suurinta osaa ystävinään.

Oikeasti nyt Aku.


Louhimies väistää vastuuta, jopa koomisissa määrin. Hänen mukaansa vastuu on milloin näyttelijän, milloin tuottajan, milloin stunt-koordinaattorin: näyttelijä olisi voinut kieltäytyä, tuottajan olisi pitänyt valvoa, stunt-koordinaattorin homma olisi ollut kieltää. Koska vastuu sitten olisi Louhimiehen itsensä? Ylen haastattelun perusteella syntyy outo vaikutelma yhteiskunnan ja inhimillisen käytöksen ulkopuolisesta luonnonvoimasta, joka ei itse voi tai jonka ei tarvitse huolehtia käytöstavoista, kuvausturvallisuudesta, ihmisten asianmukaisesta kohtelusta tai näyttelijöiden mielenterveydestä. (Tulee banaalisti mieleen se takavuosien vaippamainos, jossa lattialla jokeltelee vauva ja voice over sanoo: "Minä vaan juon ja pissaan, muut saa selittää!")

Työturvallisuusriskit. Järin vastuullista kuvaa ei Akun toiminnasta jutun perusteella synny - millä tahansa muulla alalla noin räikeästi turvallisuusmääräyksiä rikkova - alaisiaan itsetarkoituksellisesti hengenvaaraan asettava - johtoasemassa oleva henkilö olisi saanut kenkää, nopeasti ja armottomasti.

Sitten on vielä lapsinäyttelijöiden kohtelu. Minkälainen sairas kusipää kuiskaa lapselle tämän vanhempien juuri kuolleen saadakseen irti mielestään kyllin aidon itkun?


Kun Lauri Törhönen kärähti sikailustaan, ajattelin muiden mukana ja huokeasti kyseen olleen vanhasta tunkkaisesta ajasta ja elähtäneistä sedistä jäämässä nykyisyyden jalkoihin. Ehkä siksi Louhimiehen paljastuminen siksi manipulatiiviseksi ja sadistiseksi pahoinpitelijäksi, jollaisen kuvan Ylen juttu hänestä maalaa tuntui niin järisyttävältä ja henkilökohtaisesti satuttavalta: emme ehkä kuulu samaan ikäpolveen, mutta kuvittelin hänen kuitenkin elävän kanssani samankaltaisemmassa todellisuudessa kuin kaiken maailman törhösten ja turkkien.

Myytti todellisuuden ja kuolevaisten lakien ulottumattomissa olevasta auteurista on aikansa elänyt, eikä taide enää kelpaa alibiksi mille tahansa perseilylle.

– Taiteen nimissä ei voi vaatia mitä tahansa, eikä taiteen hinta voi olla se, että kuvauspaikalla pelätään. Pelko on este luovuudelle.

Elina Knihtilä, Yle.fi

Elio! Oliver!

Tiesin etukäteen Call Me By Your Namesta vain sen, että kyseessä on ensirakkauden kuvaus, joka sijoittuu Italiaan - ja että se monien mielestä on kauneinta koskaan.
Kerrankin elokuvasalista poistuessani olin onnellinen, etten tiennyt mitään enempää: Saatoin luoda oman kokemukseni aivan itse, pelkästään omine havaintoineni, ja upottautua elokuvan maagiseen maailmaan kokonaan.

Call Me By Your Name on lumoava. Se on valtavan aistillinen, älykäs ja juuri niin riipivä kuin vain ensirakkaus on. Se onnistuu kuvaamaan jotain äärettömän henkilökohtaista ja samalla täysin universaalia syvän tunnistettavasti, ja se tekee sen osoittelematta ja alleviivaamatta, eleettömän koskettavasti.
Kesäinen Italia on huikentelevainen ja ryöppyävä, sen kaikkinainen ylenpalttisuus synnyttää kiihkoa ja särkee sydämiä.

Kuulin juuri taannoin jonkun pohtivan ensirakkauden käsitettä, esittävän väitteen että eikö olekin niin, että koko käsitteeseen on sisäänkudottuna sen päättyminen, rakkauden menettäminen? Että ensi viittaa siihen, että tulee vielä muitakin, ettei tämä ole lopullista?
Tämän elokuvan nähtyäni olen taipuvainen allekirjoittamaan tuon analyysin. Tulee vielä lisää, tulee vielä muitakin. Eikä mikään enää koskaan tunnu samalta.

Sitten on vielä sekin, että jokaikisen ihmisen pitäisi saada syntyä Perlmanien kaltaiseen perheeseen. Älykkäät, sivistyneet, empaattiset vanhemmat, jotka antavat tilaa ihmisen kasvaa ja löytää omat rajansa. Jotka tarjoavat autonsa ja loputtoman myötätuntonsa, ja hienotunteisesti kaiken tilan maailmassa. Jotka kiteyttävät kaiken olennaisen monologiin, joka viimeistään pirstoo myös minun sydämeni.

We rip out so much of ourselves to be cured of things faster than we should that we go bankrupt by the age of thirty and have less to offer each time we start with someone new. But to feel nothing so as not to feel anything - what a waste!

- - 

How you live your life is your business, just remember, our hearts and our bodies are given to us only once. And before you know it, your heart is worn out, and, as for your body, there comes a point when no one looks at it, much less wants to come near it. Right now, there's sorrow, pain. Don't kill it and with it the joy you've felt.

Kotimatkalla yritän saada kiinni nykyhetkestä. Ilmassa tuoksuu kiristyvä pakkanen; seison ratikkapysäkillä, kun yhtäkkiä kaupungin katuvalot syttyvät. Se tuntuu taianomaisesti täydentävän omituisen epätodellisen tunnelmani, pehmentävän laskua helmikuiseen iltaan.
Ajatukseni palaavat elokuvan maailmaan vielä pitkään.

Nature has cunning ways of finding our weakest spot.

Kuolleita kaloja uima-altaassa

Huomaan kevättalven olevan minulle usein tarmokasta ja toiveikasta uuteenryhtymisen aikaa. Tänä vuonna toki ymmärrän vimmaisen kokemusten janoamiseni olevan osin suoraa seurasta derbyeläköitymisestäni, mutta tunnistan saman muutoksen- ja uudistumisentarpeen myös aiemmilta vuosilta. Tuntuu, että nyt vapaa-ajan lisäksi elämääni on yhtäkkiä ilmestynyt henkistä tilaa, joka mahdollistaa liikkeen - ehkä myös vähän voimia, joilla muutosta tehdä.


Viime viikonloppuna näin The Shape of Waterin. Olin varautunut lumoutumaan, kuten aikanani Pan's Labyrinthistä - tarina ja siten itse elokuva eivät kuitenkaan vieneet mukanaan, ja jouduin tästä suorastaan ymmälleni. Jälkikäteen menin kansainväliseen internettiin tutkimaan, millaisia ulottuvuuksia muut olivat saaneet irti filmistä. Arvioissa leffaa luonnehditaan paitsi saduksi myös fantasiakauhuksi: Kauhun elementtejä en varsinaisesti löytänyt (joskin lähes täydellinen tietämättömyyteni kyseisestä genrestä saattaa vaikuttaa asiaan); sen sijaan elokuva sisälsi mielestäni yllättävää, brutaalia väkivaltaa, johon en ollut varautunut ja jota ilman olisin pärjännyt varsin mainiosti.
Kokonaan oma juttunsa on sitten se, miten La La Landin jymymenestyksen myötä musikaaliaineksia tuntuu olevan välttämätön ujuttaa jokaiseen box office -hitiksi tähtäävään rainaan, ja miten päälleliimattuna ja väsyneenä itse moista pidänkään.
Näyttelijöiden roolitöiden arvoa ei missään tapauksessa käy kiistäminen. Pidin itsestäänselvänä, että tarinan eteläamerikkalainen vesihirviö Amphibian Man olisi tyyten digiteknologian tuotos - niinpä yllätyinkin pahan kerran, kun jälkikäteen luin kyseessä olevan oikean näyttelijän työn tuloksen. Sally Hawkins puolestaan oli roolistaan ehdolla parhaan naispääosan palkintoon sekä Golden Globeissa että Oscareissa 2018, ja vahvaa todistusta hän toki esittääkin.


Eilen toteutin omaa #livealittle2018-kampanjaani ja menin taas elokuviin, arki-iltana! (Vaikka työaikani ja siten arkiset aikatauluni eivät ole muuttuneet mihinkään, oivalsin juuri voivani viikollakin satunnaisesti lipsua nukkumaanmenoajasta, kun univajeen nyt voi kuroa kiinni viikonloppuisin! Kun ei tarvitse joka aamu herätä treeneihin!) Olin lukenut ylistäviä arvioita The Florida Projectista, ja kun Finnkinokin käyttää nettisivujensa synopsiksessa sanaa pakahduttava, tuntui välttämättömältä nähdä se.

Elokuva jätti jälkeensä typertyneen hämmennyksen ja niin monien tunteiden mylläkän, etten eilen vielä osannut pukea sanoiksi niistä yhtäkään. En ehkä osaa yhäkään, mutta yritän vähän.

Ennakkotietojeni perusteella kuvittelin näkökulman olevan vahvemmin Mooneen, tarinan 6-vuotiaan rääväsuisen ja huimapäisen sankarin, aina kamerakulmaa ja aikuisten käytösten observointia myöden. Sean Bakerin ratkaisu on kuitenkin kattavampi, ulkopuolisen silmän, ja tuo siis näkösälle aikuistenkin toilailuja luulemaani enemmän. Luonnollisesti tämä laajentaa katsojan vastuun koskemaan myös kokonaiskuvaa ja niitä aikuisia, mikä oli omiaan synnyttämään minussa näköalatonta maailmantuskaa ja lannistunutta surua.

Multiongelmaisten yksinhuoltajavanhempien kurittomat pennut, Disney Worldin slummiliepeiden psykedeelinen värimaisema, Floridan tukahduttava bensankatkuinen helle sekä kaiken yllä alituisesti väkivaltaisen äänekkäästi lätkyttävät helikopterit; muunneltua maissitärkkelystä ja E-aineita tihkuvat valmisruuat, aivoja syövyttävä niljainen r'n'b ja metreittäin ihmislihaa näkösälle jättävät narutopit; ihmiset tomuisissa ikkunattomissa takahuoneissa, vinoonliimatuilla paperiröyhelöillä somistettujen tiskien takana, kainaloihin saakka vyötetyissä pussittavissa khakihousuissaan, jonkun crackiä polttelevan muinaisen poikaystävän raaputtamat rumat tatuoinnit nahassaan. Ja sen kaiken yllä leijuva toivottomuus, epämääräinen pysähtynyt tunne nalkkiin jäämisestä, kun horisontissa siintää vain seuraava sätkä, seuraava poka, seuraava lauantai. Eikä kukaan koskaan pääse pois.

Muistan kouluikäisenä tunteneeni vastentahtoista ihailua ja kunnioitusta kapinallisia kovistyttöjä kohtaan. Niitä viittä vaille tarkkislaisia, joiden ongelmat kulminoituivat julkeaan salaröökaamiseen ja keskisormen näyttämiseen opettajille. Niitä, jotka värjäsivät tukkaa jo ala-asteella, kulkivat revityissä farkuissa ja ilman pipoa pakkasessa ja joutuivat kaupungilla nyrkkitappeluihin toisten kaltaistensa kanssa.
Hieman vanhempana tunsin salaista, syyllisyyden värittämää vetoa strippariestetiikkaan: tolkuttomiin silikonirintoihin, näyttäviin hiuslaitteisiin ja voimakkaaseen meikkiin. Usein moinen habitus kytkeytyy vahvasti alempiin sosiaaliluokkiin ja tietynlaiseen vähäosaisuuteen: Ymmärsin toki jollain tasolla jo silloin, etteivät oppimisvaikeudet tai päihdeongelmat sekä niiden arjessa näkyvät seuraukset olleet millään tavalla ihannoitavia saati kadehdittavia. Minua kiehtoi se asenne ja röyhkeys, joilla nuo naiset näennäisesti todellisuuttaan hallitsivat.
Jälkikäteen on helppo nähdä edes osanen niistä mahdollisista sosioekonomisista kudelmista, joiden mutkikkaiden verkkojen tuloksena tuo estetiikka ja koko siihen kytkeytyvä elämäntyyli ovat syntyneet. Tuolloin nuo räväkät villikissat vaikuttivat kuitenkin kuningattarilta, joiden edessä nöyrtyivät niin sovinnaiset normit kuin tuntemani todellisuuden rajatkin. Halusin olla yksi heistä.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kyökkipsykologi osatakseen vetää syyseuraussuhteet oman, tiukasti auktoriteettiuskoisen kiltin suorittajatytön arkeni ja tuon tarunhohtoisena väikkyvän omaehtoisen kapinallismaailman välille.

Tätä samaa tukahdutettua viehätystä tunnistin Bria Vinaiten näyttelemässä Halleessa - nyt tunteeseen sekoittui tarvetta ravistella hahmoa väkivaltaisesti saadakseen hänen aivojensa osaset ehkä loksahtamaan oikeille paikoilleen, sekä vääjäämätöntä masennusta ihmisestä ja hänen tolastaan. Näin sä valitset elää, päivästä toiseen? Mikset sä halua enempää?

Menkää katsomaan se. Haluan tietää, mitä se teidät saa tuntemaan.   

Unelmia ja radiohommia

Näin viime yönä juuri ennen heräämistäni hellää ja keskinäisen kipinän värittämää unta eräästä lempipuotini myyjähahmosta, jota en luonnollisestikaan oikeasti tunne muuten kuin naamasta. Tunnelma oli leikkisä ja silti sähkön kyllästämä; tajusin kaipaavani tuota tunnetta silmittömästi.
Moiset unet jättävät aina jälkeensä tosielämän ujostutuksen ja valtavan ambivalenssin. On useimmiten hankala muistaa, että unen toisella osapuolella ei ole aavistustakaan tapahtuneesta, ja samaan aikaan itseä punastuttaa ja hihityttää ja ehkä vähän ihastuttaakin, täysin kuvitteellisin perustein. Joka tapauksessa nousin sängystä pitkästä aikaa hymyillen.


Radio Helsinki on viime aikoina lanseerannut kiinnostavia eriteemaisia puheohjelmasarjoja (tälle on pakko olla jokin järkevämpikin kattotermi), joista jo aiemmin mainitsemani Naisen kengissä oli ensimmäinen. Nyt käynnissä on Koukussa, joka pureutuu kussakin jaksossaan erilaisiin addiktioihin ohjelman vetäjän Jussi Kinnusen sekä jaksoittain vaihtuvien asiantuntija- ja kokemusvieraiden voimin. Ensimmäinen jakso käsitteli kemiallisia riippuvuuksia ja onnistui nousemaan paikka paikoin siivilleen sangen mainiosti - siksipä minua hieman jäikin kismittämään, että toinen, läheisriippuvuuteen keskittyvä jakso typistyi lopulta päihderiippuvaisten läheisten ja perheiden elämän ruotimiseen. Saattaa olla kiistaton fakta, että monien päihderiippuvaisten puolisot ja perheenjäsenet ovat läheisriippuvaisia. Olisin silti kaivannut laajempaa otosta ja näkökulmaa omaan riippuvuuden lajiinsa, jota nyt käsiteltiin ikään kuin vain päihderiippuvuuden yhtenä lieveilmiönä.
Eilen ilmestyneessä jaksossa teemana on urheiluriippuvuus ja siihen aion paneutua huomenna. Luvassa on vielä episodit ainakin työ-, seksi- ja someriippuvuudesta. Odotukseni ovat korkealla.

Rakastan asioita, jotka jättävät jälkeensä tunteen siitä, että olen niiden parissa viihdyttyäni jollain lailla täydempi, pikkuisen parempi ihminen. Saman kanavan Long Play -sarja on tällainen, tai ainakin sen toinen osa Mistä mediassa ei puhuta - mistä pitäisi puhua?, jonka kuuntelin tänään. Minusta on suunnattoman virkistävää kuunnella erinomaisesti taustatoimitettua ja täsmällisesti vedettyä ohjelmaa, jonka vieraat on valittu huolellisesti - ja jotka puolestaan ovat itse valmistautuneet rooliinsa asianmukaisesti. Se herättää tunteen siitä, että älyllinen ja merkityksellinen keskustelu on vielä mahdollista, ihmiskunnassa mutta myös mediassa, että sitä tarvitaan ja että sillä on väliä. Haluan lisää tällaisia kokemuksia.
Toisaalta muuta en suuresti ihailemaltani Anu Silfverbergiltä odottanutkaan.

Valittaen täytyy todeta, että osa näistä uutuuksina lanseeratuista keskusteluohjelmista on silkkaa nasaalia Jep, niinpä -viisastelua ja länkytystä, jonka kanssa en tahdo pärjätä ollenkaan. Ei pidä käsittää väärin, viisastelulle ja länkytykselle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa (joskin nasaalius on radiossa vähintään pakkotyön arvoiseen rangaistukseen johtava ominaisuus). Jos ohjelmaa kuitenkin mainostetaan osana jonkinlaista teemasarjaa, vieläpä vaikka sateenvarjo-otsakkeella "kulttuurin tulevaisuus", toivoisi sisällöltä jonkinlaista vankempaa rakennetta ja, no, sitä sisältöä esimerkiksi, eikä silkkaa vapaata assosiaatiota ja yleismutuhöpöttelyä.


Löysin lopultakin, tavoilleni uskollisena vain neljä vuotta jälkijunassa Broad Cityn. Olen sillä lailla epäkiitollista yleisöä kaikenlaisille sekoiluhassutteluille, että ahdistun kovin helposti katsoessani hahmoja, joiden elämänhallinta on totaalisen hukassa ja jotka kompuroivat suunnatonta myötähäpeää aiheuttavien tilanteiden läpi jakso toisensa perään. Pahempaa ovat mielestäni vain "komediat", jotka rakentuvat kokonaan vaivaannutuksen ja myötähäpeän varaan, kuten vaikkapa Meet the Parents -elokuvasarja. En pysty, ei naurata yhtään. Broad Cityn kohdalla ahdistus kuitenkin hellitti muutaman episodin jälkeen, ja nyt ajattelenkin hahmoja jollain lailla ehkä jonkin kaverin pikkusiskoina, joiden säätämistä on ajoittain ihan lystikäs seurata sivusta, mutta joiden elämään ei luojan kiitos tarvitse itse puuttua millään lailla.


Viime viikonloppuna pelattiin roller derbyn World Cup Manchesterissa. Reilu seitsenvuotinen luistelu-urani päättyi ennalta suunnitellusti siihen, ja nyt minulla on äkkiä käsissäni niin paljon vapaa-aikaa, etten muista milloin viimeksi. Olen jo varannut kahdet elokuva- ja yhdet teatteriliput; seuraavat kaksi lauantaita ja yhden perjantain aion viettää sosiaalisissa tapahtumissa ehkä varovaisesti kemuttaen; näen aktiivisesti unia työn vaihtamisesta ja koiranhankinnasta. En vielä oikein itsekään ymmärrä elämänmuutokseni mittakaavaa, mutta veikkaan sen valkenevan viimeistään ensimmäisten aamutreenittömien viikonloppujen myötä.
Haikeaa. Jännittävää.   

Aww I wish I could - but I don't want to

Sanottakoon heti kärkeen, että olen tutustunut Aziz Ansari -caseen sangen pintapuolisesti, enkä siksi lähde ruotimaan sitä sen tarkemmin saati ottamaan juuri siihen kantaa puolesta tai vastaan. Tämä Hesarissa julkaistu Tuomas Peltomäen kolumni kuitenkin sai minut pohtimaan asiaa, jota käsiteltiin jonkin verran julkisuudessa Cat Person -novellin ilmestyttyä viime vuoden loppupuolella: oikeutta muuttaa mieltään seksin harrastamisesta ns. kesken pelin.

Kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa, jossa ensin saattaa olla hyvinkin innoissaan petipuuhista uuden (tai miksei entuudestaan tutunkin) hahmon kanssa, mutta jossa innostus sitten on myöhemmin syystä tai muusta laantunut. Kukapa ei tuolloin olisi tullut ajatelleeksi tehneensä lupauksen harrastaa seksiä, ja että olisi noloa, tahditonta tai jopa törkeää moista luvattuaan mennä pyörtämään puheensa ja sanoa että ei sittenkään, kiitos. Miksi ilmassa värjyvä seksin häive tulkitaan niin pyhäksi, että mielensä muuttaminen sen suhteen tuntuu, no, pyhäinhäväistykseltä ja sikamaiselta petokselta? Kuten Sexpon seksuaaliterapeutti Henriikka Sundell Hesarin haastattelussa sanoo,

”Sitä pidetään eräänlaisena reiluuden etikettinä, ettei jo annettua suostumusta vedetä yhtäkkiä takaisin. Seksi on vakava asia, jolla ei voi lähteä pelleilemään – suostumusta ei voi vetää takaisin tai kaikki menee pieleen.”

Varmasti tämä toimii tietyllä frekvenssillä kaikessa elämässä, etenkin hieman toisilleen vieraampien ihmisten kesken. Menet vaikkapa kollegan tai jonkun puolitutun luo kyläilemään, tämä tarjoutuu keittämään kahvit ja sanot että mikäpä siinä, kyllähän tässä kupponen maittaisi. Kun kahvi on tippunut, on sumpinhimosi kuitenkin jo ehtinyt mennä ohi - tuntuisi silti tahdittomalta ja tökeröltä sanoa ihmiselle, joka varta vasten on kiehauttanut pannullisen mokkaa sinua varten, että itse asiassa antaapa sittenkin olla, aamulla on aikainen herätys ja vähän närästääkin. Tai että ei vaan teekään enää mieli.

Vanhana käytöstapojen arvostajana minua toki ilahduttaa, että ihmiset miettivät asioita myös muualta kuin omasta välittömästä fiiliksestään käsin, ja ehkä joskus jopa vähän jonkun toisen perspektiivistä. Mutta silti. Ensinnäkään minusta seksiä ei pitäisi koskaan harrastaa kohteliaisuussyistä, tai siksi että kokee olevansa jollekulle jotakin, vaikkapa nyt pikku penetraation velkaa. 

Toisekseen, aivan varmasti sille osapuolelle, joka seksiä on odottanut pikapuoliin harrastavansa ja onkin nyt mahdollisesti jäämässä ilman, tilanne on epämukava, ehkä jopa fyysisesti tukala. Toisaalta sille, jonka mieli on matkalla muuttunut ja jota ei enää koko homma hotsitakaan, tilanne on myös epämukava, ehkä jopa fyysisesti tukala: kumman mielipaha tai epämukavuus tulisi arvottaa korkeammalle? Onko "oikeus seksiin" (mikä merkillinen sanapari, ja mikä kammottava ajatus: että tällaisia oikeuksia jokuko jossain myöntää ja samalla jollekulle toiselle langettaa velvollisuuden sitä tarjoilla) tärkeämpi kuin itsemääräämisoikeus?

Mitä vonkaamiseen tulee, se on minusta yksinomaan vaivaannuttavaa ja jo itsessään melkoinen turnoff. Jos ajatellaan sen tavoitteen olevan tavallisesti tilanteen päättyminen seksiin, toimii se sangen usein siis (ainakin omalla kohdallani, muiden puolesta en toki voi puhua) itseään vastaan. Lisäksi hiukan ehkä hurskastellen olen monesti miettinyt, eikö seksi tunnu jotenkin epätäydemmältä ja -tyydyttävämmältä, jos sen tietää olevan tulosta vain pitkällisestä maanittelusta ja ylipuhumisesta sen sijaan että se olisi kaikkien osapuolien yhtäläisesti haluama toimitus? 

Koko aihe tai edes case Ansari ei toki itsessään tyhjene vaivatta ja yksiselitteisesti mihinkään yleismaailmalliseen totuuteen, ainakaan tässä bloggauksessa. Minusta päälinjauksena voi yhä pitää, että kenenkään ei voi odottaa lukevan kenenkään toisen ajatuksia, ja että jokainen on vastuussa itsestään, ensisijaisesti itselleen. Jos alkaa tuntua, ettei sittenkään huvita, olisi velvollisuus omaa itseään ja hyvinvointiaan kohtaan kieltäytyä, selvästi ja pontevasti. Tämä ei luonnollisestikaan poista problematiikkaa siitä, että kieltäytyminen voi joskus olla eri syistä ja vaikkapa valtasuhteista johtuen hankalaa tai jopa mahdotonta. Tämä ei myöskään poista sitä, että erityisesti tämänkaltaisissa herkissä ja helposti haavoittavissa tilanteissa (mutta ehkä monesti muutenkin ihmisten kesken oltaessa) on hyvä olla aistit avoimina, valmiina kuuntelemaan ja vähän tulkitsemaankin toista, eikä yrittää piiloutua suorien kieltojen puuttumisen taakse.

Missään tapauksessa en tässä(kään) yhteydessä yritä väittää, että minkäänlainen pakottaminen tai painostaminen, fyysinen tai verbaalinen tai yhtään minkäänlainen, olisivat ikinä ok ja koskaan kenenkään muun kuin pakottajan vastuulla.

 

Toisaalta minua myös kylmää ajatus seksistä tai ylipäänsä ihmistenvälisestä kanssakäymisestä liikesuhteena, jossa kaikesta sovitaan etukäteen kirjallisesti ja allekirjoituksin, kuten LegalFling-sovelluksessa kaavaillaan. Voitaisiinko olla vain vähän... inhimillisempiä ja empaattisempia toisiamme kohtaan?   

Confidence is a preference for the habitual voyeur of what is known as Parklife

Tänään Radio Helsingin aamuissa soi täysin odottamatta Anoukin Nobody's Wife, ja se sai minut ajattelemaan omaa teini-ikääni. Olin murrosikäinen aikana, jolloin kyseisen kappaleen esittäjän paljastuminen siviilisäädyltään aviossa olevaksi tuntui suurimmalta kuviteltavissa olevalta petkutukselta. Miten se kehtasi!
Pitää muistaa, että elettiin pre-internetiaanista aikaa, joten tuon jymyfaktan vuotaminen julkisuuteen oli vaatinut huomattavasti enemmän kuin nykyään - mistä syystä myös sen shokkiarvo oli (tai ainakin tuntui olevan) valtavan paljon suurempi.

Olin esiteininä hirveän kiltti ja auktoriteettiuskoinen, mutta suurimman syyn siihen, etten rötöstellyt ja keppostellut ympäriinsä kuten niin monet ystävistäni kuulemma tekivät, uskon olleen sen, ettei minulla kerta kaikkiaan ollut mielikuvitusta mihinkään tihutöihin. Kävin soittotunneilla ja kuorossa ja ratsastamassa, ja ne muut vapaat ajat hengailtiin kavereiden kanssa kaupungilla: Matin Halpiksessa nuuhkimassa erilaisia ihania dödöjä (violetti Fii 4eva!) ja Anttilassa tsekkailemassa niitä maailman isoimpia julisteita, joissa oli ehkä suutelevan parin siluetti vasten pastellinväristä auringonlaskua tai isotissinen blondi antavassa topissa ja revityissä farkkusortseissa, ehkä nousemassa uima-altaasta tukka märkänä ruoskana harteilla. Oli tärkeää kävellä kauppakeskuksen käytäviä edestakaisin, tunti tolkulla, tietyssä järjestyksessä rullaportaat alas ja kierroksen jälkeen toiset takaisin ylös.
Minä en myöskään saanut pyöriä kartsalla viikonloppuiltaisin, joten menin torin kulmille notkumaan muutaman kaverin kanssa kuudelta perjantai-iltana. Ja lähdin yhdeksältä kotiin, koska kotiintuloaika. En yksinkertaisesti edes tullut ajatelleeksi, että jotenkin toisinkin olisi voinut toimia, tai olla vaikka tottelematta.

Välillä mietin, miten toisenlaista elämäni voisi nyt olla, jos olisin viettänyt vähän rajumman nuoruuden.


Olen ollut muutenkin viime päivinä nostalgisella tuulella ja kaivannut asioita kotona asumisesta. Kyltymätöntä heppailua, koiran lenkitystä. Mutsin kanssa saunomista ja Der Alten katsomista, jopa koeviikkoja ja kerrostalokeskittymän yhteispihalla karjuvia nuorempia lapsia. Kyllä minä sen ymmärrän, etten oikeasti kaipaa takaisin 90-luvulle enkä siihen klaustrofobisen ahtaaseen varsinaissuomalaiseen kylään, en samaan luokkaan niiden liimaa haistelevien moponrassaajapoikien ja tupeerattujen, röökipaikalla seiniin syljeksivien kovismimmien kanssa. Kaipaan siihen henkilökohtaiseen aikaan, kun maailmassa oli järkeä ja järjestys, kaikki oli selvää ja joko oikein tai väärin eikä mitään epämääräisiä harmaita alueita esiintynyt. Oma tulevaisuus ja vaihtoehdot näyttivät mittaamattomilta ja ihan koko maailma vaikutti olevan aivan siinä kädenojennuksen päässä, poimittavissa. Tavallaan toisinaan kaipaan myös siihen maailmanaikaan, kun MTV vasta teki tuloaan Suomeen eikä muitakaan taivaskanavia oikein ollut. Internetistä uneksivat vain muutamat insinöörit ja Makuuneista sai todellakin vain VHS:iä vuokralle eikä ostettua mitään tuhatta eri irtomakeislaatua. Ymmärrän myös kaihoni olevan hyvin etuoikeutetun ja normeihin mahtuvan ihmisen haikailua -  jos olisin kuulunut seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön, ollut vaikkapa liikuntarajoitteinen tai näkövammainen tai jos minulla olisi ollut erilainen etninen perimä, tuskin muistelisin nyt niitä vuosia tällaisten linssien läpi.

Tokihan minuakin koulussa kiusattiin, ketä nyt ei vähän olisi, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen vainoamiseen, mitä jotkut joutuivat kestämään. Syyksihän teini-ikäisille riittää esimerkiksi vähän huono iho tai ärrävika tai punainen tukka - minä kirkasotsaisena oikeudenpuolustajana yritin kerran saada erään erityisen julman, koko yläasteen jatkuneen piinaamisen loppumaan kertomalla luokanvalvojalle: kiusatun nimen ja niiden kiusaajien. Mitään ei tapahtunut, Teroa kidutettiin kolme vuotta lähes päivittäin, ja yhä sitä ajatellessani voin huonosti. Muutama vuosi sitten etsin hänet Facebookista, vain saadakseni tietää hänen olevan yhä elossa. Hän oli, ja vaikutti elävän tavallisennäköistä elämää. Muttei varmaankaan muistele yläastevuosiaan yhtä lämmöllä.

Not all those who wonder wanna know

Luvassa epäkoherenttia horinaa toisiinsa liittymättömistä topiikeista. Ei mitään uutta siis.

Podcastit

Mainitsin jo viime tekstissäni The Incredible Jessica Jamesin ja nyt aiheeseen on palattava jälleen. Ihastuin katsoessani väkevästi pääosaa näyttelevään Jessica Williamsiin (hyvä on, myös hänen vastanäyttelijäänsä Chris O'Dowdiin, mutten yhtä kokonaisvaltaisesti), minkä seurauksena palasin lukemaan sen Hesarin jutun, josta koko leffan alunperin bongasin.

Kyllä, olen niin hip, cool ja pinnalla, että luen Helsingin Sanomista popkulttuurivinkkejä ja sitten testaan niitä innoissani ja nyökyttelen hyväksyvästi ja olen viittä vailla lähettämässä kaalipiirakoita lehden toimitukseen että miten hienoa että joku vielä tämmöistäkin toimittaa.

Jutussa mainittiin Williamsin podcast, 2 Dope Queens, ja yhä edelleen leffan nostattamissa fiilis- ja emansipaatiopäissäni googlasin sen ja kas, nyt olen kuunnellut jo usean jakson. Olen muutenkin löytänyt podcastit aivan vasta ja kuunnellut tätä ennen lähinnä Depressiopäiväkirjoja enkä varsinkaan mitään huumoria, joten tämä on merkityksellistä ajankäyttöä minulle sikälikin. Williamsin ja Phoebe Robinsonin komediapodcast on räävitön, ajankohtainen ja niin hauska, että nauran monesti ääneen sitä kuunnellessani. Ongelmia tästä koituu lähinnä siksi, että kuunteluni sijoittuu tavallisesti linjaliikenneautoon. Olenkin suunnitellut hankkivani tästä syystä sellaiset kunnolliset kuppikuulokkeet (ehkä ne kuuluisat Lidlin tosi hyvät ja halvat), jotta kanssamatkustajilla olisi edes jonkinlainen visuaalinen vinkki etupenkissä höröttävän mytyn huvituksen lähteestä.
Podcastin kuunteleminen herättää minussa oudon samaistumisharhan. Kun Williams ja Robinson sanailevat keskenään, tunnen usein voimakasta ymmärrystä ja vähän sellaista heimotunnetta heitä ja heidän juttujaan kohtaan - ikään kuin olisin millään tavalla heidän viitekehyksessään tai edes koko podcastin kohderyhmässä. Tulee sellainen kevyt ja nuori ja vähän villi olo, ihan kuin olisi todellakin täysin mahdollista vain ottaa passinsa ja varata lennot NYCiin ja alkaa sitten elää siellä ehkä hiukan kuluttavaa mutta antoisaa ja valtavan elämyksellistä struggling young artist -elämää, ajatella mielenkiintoisia, kontroversiaaleja ajatuksia ja hengata muun muassa näiden kahden siistin kuningattaren kanssa. Et jos mä oikeesti tosissani mietin ni mikä mua muka estäis.
Se on mukava tunne, erityisesti kun istuu bussissa kuntopyörällä polkemisen jälkeen hikisenä ja punakkana ja odottaa pääsevänsä kotiin lämmittämään eilistä uuniruokaansa ja nukkumaan puoli kymmeneltä.

Tänään aloin suunnitella kysyväni Facebook-ystäviltäni vinkkejä ruotsinkielisiin podcasteihin. Tiedättehän, helposti seurattavaa ja ymmärrettävää, ei liian puhekielistä ruotsia tai liian skånea, ilmainen.

Summauksena: yleisesti podcasteille vahva suositus, Depressiopäiväkirjoille suositus, Jessica Williamsille ja 2 Dope Queensille erityisvahva suositus.


Makeiset:

Salmiakin ja lakritsin syömisen terveyssyistä lopetettuani jne jne jne. Ikävä ei kai kuole koskaan, mutta olen löytänyt niitä aivan hyviä korvikkeitakin kuten aiemmin olen maininnut. Mm. lempipuotini Roobertin Herkku mutta myös esims Postitalon K-kauppa CandyKing-hyllyineen myyvät BUBSin mansikan ja juustokakun makuisia vaahtotimantteja (ja hyvä on, ensinmainittu myös lakritsin ja juustokakun makuisia, joita olen saattanut joskus salaa ostaa vähän). Sitten kauppoihin on saapunut myös Fazerin kookosmaitosuklaapatukka, joka on uskomattoman herkullinen pötkylä.
Ja siinäpä tärkeimmät siltä saralta.


Tinderistä:

Menin jälleen, kuukausien tauon jälkeen takaisin Tinderiin ja muistin oitis, miten surkea ja masentava paikka se on. Lisäksi se taitaa olla jo samalla lailla passé kuin Facebookkin, siellä pyörii lähinnä vain vanhoja säälittäviä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sinne jälkikasvuaan stalkattuaan tai jonkun coolin kahden vuoden takaisen kesäapulaisen juttuja muistellessaan. Suurimmalle osalle ihmisistä (tässä tapauksessa miehistä, sillä heitä siellä selaan enkä siten osaa sanoa naisten profiileista omaani lukuunottamatta yhtään mitään) tuntuu olevan tolkuttoman vaikeaa laatia itsestään järjellistä profiilia deittipalveluun. Jos ajatellaan, että kyse on kuviin perustuvasta valintamyymälästä, olisiko esimerkiksi kasvokuva hyvä alku? Ja sitten ehkä jopa kasvokuva, jossa näkyvät myös silmät? Ehkä jonkinlainen kokovartalokuvakin, tai aktiivikuva? Ei kolmea samaa suhruista selfietä perättäin (etenkään sillä lailla karmivan meemihenkisesti jatkuvasti lähemmäs zoomattuna), ei kuvia auringonlaskuista, omasta Corollasta tai naapurin suomenajokoirasta. Ei urheilujengin logoa, ei omaa vanhaa hääkuvaa. Ja sitten on vielä semmoinen homma etten ollenkaan ymmärrä mitä varten jengi latailee moiseen profiiliin omia lapsuudenkuviaan. Mitä siinä on oikein taustalla?

Esittelytekstit tunnetusti ovat kyseisessä sovelluksessa yleisesti täysin toissijaisia enkä niihin tässä yhteydessä edes viitsi puuttua - mainittakoon silti, että itse luen ne hyvinkin tarkkaan ja olen elämässäni aiemminkin ihastunut ihmiseen silkan verbaalisen ulosannin perusteella. Tiedän kuitenkin olevani tässä suhteessa häviävän pienessä vähemmistössä eikä minua tässä sovelluksessa varsinaisesti kannusteta mieltymykseni suhteen.

Monesti tunnen syvää turhautumista ja toivottomuutta sovelluksen parissa. Ei ole ketään kiinnostavaa. On kiinnostavia, muttei tule matcheja. Tulee matcheja, mutta kukaan ei aloita keskustelua tai tartu minun aloitukseeni. Keskustelu käynnistyy, mutta treffejä ei koskaan saada onnistumaan. Treffit saadaan onnistumaan, mutta paperilla täydellinen hahmo onkin livenä täysin karismaton tai ilmassa ei vain ole yhden yhtä kipinää. Kipinä tai edes etäinen aavistus siitä on ja tapaillaan, mutta esiin tulee faktoja (mielipiteitä, preferenssejä, tapoja), joiden valossa suhde ei vain voi jatkua - tai sitten se kipinää enteilevä väreily osoittautuukin silkaksi kangastukseksi, eikä missään leimua edes revontulia.
Ja niin palaan kotiin jälleen kerran yksin.
Ja vanhenen yksin.
Ja kuolen yksin.
Eikä kukaan koskaan poista profiiliani Tinderistä, eikä siihen yhäkään tule yhtään matchia.

Silti palaan sinne aina uudestaan ja uudestaan, sillä a) tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat tavanneet nykyisen, hyvän, kunnollisen ja ihanan kumppaninsa siellä, rakastuneet ja ostaneet yhteisen asunnon ja elävät nyt elämäänsä onnellisina loppuun saakka Tinder-matchinsa rinnalla. Ja b) en oikein keksi missä muuallakaan ihmisiä nykyään voisi tavata, kun ei enää jaksa dogabailatakaan viikonloppuja läpeensä, viikoista nyt puhumattakaan.
Oma hauska ilmiönsä ovat kaverit, joita pyytää hommaamaan itselleen sokkotreffit jonkun oman kaverinsa kanssa. "Joo totta kai! Pitäis vaan ensin keksiä joku sopiva ja kiva tyyppi, on niin monta semmosta vähän epämäärästä..." Miten jokaisen tuttavapiiriin kuuluu kyllä oikeanikäisiä mutta muuten epäilyttäviä ja ehkä elämäntavoiltaan vähän kyseenalaisia sinkkumiehiä?

Olisinpa Uskomaton Jessica James.

Olen ollut lukutoukka koko elämäni. Opin lukemaan kuusivuotiaana, mistä alkaen luin kaiken käsieni ulottuvilla olevan. Tästä johtuen olen myös pilannut itseltäni useita hienoja teoksia lukemalla ne liian nuorena - tämä ei luonnollisestikaan auttanut myöskään ainoan lapsen helmasyntiin, pikkuvanhuuteen.
(Toisinaan omaa lapsuuttani muistellessani ihmettelen, miten minulla ylipäänsä oli ainuttakaan omanikäistäni kaveria. Minun on täytynyt olla ikätovereilleni enimmäkseen täysin sietämätön, ja sitä paitsi vietinkin aikaani kernaammin aina aikuisten kanssa. Niillä oli yleensä huomattavasti kiinnostavammat jutut, ainakin silloin kun eivät huomanneet minun kuuntelevan.)

Lukeminen on siis ollut elimellinen osa minua aina. Kuitenkin muutama vuosi sitten elämäntilanteestani ja muista tekemistäni valinnoista johtuen energiani ja aivokapasiteettini ei enää tuntunut riittävän lukemiselle. Vierähti vuosi, sitten toinen, joina en lomia ja pitkiä lentomatkoja mukaan laskematta lukenut juuri mitään. Ja - tämä kuulostaa nyt väistämättä hieman kornille, pahoittelen - kävi niin, että sieluni näivettyi. En huomannut sitä silloin, mutta kielestä, joka oli aina ollut minulle elinehto ja heti hengittämisestä seuraava välttämätön toiminto, olikin tullut jotain syrjääntyönnettävissä olevaa, toisarvoista - tai ehkä minun arkeeni liian kallista, kuin italialainen erikoiskahvi tai ne Stockalta ostettavat, yksinkertaisin mutta linjakkain etiketein varustetuissa läpinäkyvissä astioissa myytävät, santelipuun ja sitruunaruohon tuoksuiset vessanpesuaineet.
Samalla kirjoittamiseni lakastui. En moneen vuoteen tuntenut tarvetta ilmaista itseäni kirjoitetuin sanoin, en, vaikka minua siihen erikseen kehotettiinkin.

Sen olisi pitänyt olla huolestuttavaa, se oli hälyttävää, mutta minun olisi pitänyt säikähtää sitä paljon enemmän ja ymmärtää, että olin vaarassa menettää jotain minuudestani.

Viime vuonna aloin lopulta elpyä ja tunnelikatseenikin laveni jälleen vähitellen. Löysin kirjat uudestaan ja kas, halusin alkaa myös itse kirjoittaa taas. Käynnistyminen on ollut hieman kankeaa ja väliin väkinäistäkin, mutta ruoste on pikku hiljaa karisemassa: löydän jo toisinaan oman ääneni, ehkä vielä vain virke kerrallaan mutta kuitenkin.

Joulunpyhinä sain äidiltä lainaksi Nathan Hillin Nixin, 700-sivuisen järkäleen, jonka sisäänhengitin neljässä päivässä. Tempauduin monipolviseen ja -ääniseen tarinaan täysin, joka sivua himoiten, kuumeisesti toivoen sen jatkuvan ikuisesti (ensimmäiset 400 sivua kiskoin lähes taukoja pitämättä tapaninpäivän aikana, sohvallani retkottaen ja silmät palaen). Sen verran muistan vielä aktiivilukuajoistani, että moista uppoutumista on syytä vaalia yksisarvisena: tuollaisten matkojen vuoksi on toisinaan maltettava lukea joskus jotain vähän matalalentoisempaakin - ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei moisia helmiä ole olemassa niin paljon kuin ihmisen pitää lukea ollakseen onnellinen.

Sain joululahjaksi lahjakortin Stockmannille, joten säntäsin ensitilaisuuden tullen Akateemiseen lehteilemään ja nuuhkimaan uutuusteoksia (sillä painomuste on parasta huumetta). Huolellisen kiertelyn ja punnitsemisen tuloksena päädyin ottamaan yhden kotimaisen uutuuden ja yhden kansainvälisen arvostelumenestyksen: Juha Itkosen Minun Amerikkani ja Zadie Smithin Swing Timen.

Itkoseen tartuin saman tien. Hänen tuotantoaan rakastan ja olen rakastanut aina, jo Myöhempien aikojen pyhistä alkaen. Anna minun rakastaa enemmän teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen, ehkä samaistumispintojensa vuoksi, ja ehkä juuri samasta syystä Perhoset puolestaan saivat aikaan lievän pettymyksen; pidin minä siitäkin, paikoin kovastikin, mutten langennut siihen ja sen maailmaan yhtä pidäkkeettä kuin olisin halunnut.
Nyt siis jotain hieman erilaista, dokumentaristisempaa. Yllätyin Itkosen Amerikka-faniudesta, vaikkei varmaankaan olisi pitänyt; yllätyin, sillä tunnistan tuosta kiehtovuudesta ja samalla sen aiheuttamasta lievästä nolostumisesta itseni,

Tuntuisi älykkäämmältä olla samalla tavalla kiinnostunut Venäjästä (---).

Niinpä.

Itkonen ei tyylilajin muutoksesta huolimatta petä. Hän kirjoittaa kauniisti ja kuvaa tapahtumia sekä niiden aiheuttamia mielenliikkeitä tunnistettavasti, samaistuttavasti. Hän luo sattumalta kohtaamistaan ihmisistä henkilöitä tarinaansa, kuvittelee näille tarvittaessa elämän ja kohtalon, moraalin ja valinnat, kehykset. Hän on tässä taitava, henkilöt ovat uskottavia, myötätuntoakin herättäviä.
Mutta kuitenkin, jokin Itkosen kuvauksissa nostaa toistuvasti niskakarvani pystyyn. Tummaihoinen, jostain syystä hän kokee tarpeelliseksi mainita kohtaamiensa ihmisten ihonvärin toistuvasti, aivan kuin se olisi heidän ulkoisessa olemuksessaan ainoa huomionarvoinen tai jollain lailla se kaikkein definitiivisin seikka. Ehkä se hänelle onkin - ja jos näin on, kertoo se puolestaan hänestä asioita, joita en ehkä olisi halunnut edes tietää. Toki se on teoksen luonteen ja tarkoituksen huomioonottaen ajoittain kohtalaisen perusteltua, mutta monesti vain täysin tarpeetonta ja liian irrallinen huomio oikeuttaakseen itsensä.
Lisäksi, olkoonkin ettei POC:lle ole suomenkielessä järkevää ja täsmällistä mutta latautumatonta vastinetta, tummaihoinen, musta, afroamerikkalainen ja erityisesti värillinen kuulostavat termeinä paitsi hieman vanhanaikaisilta myös turhan luokittelevilta ja, no, latautuneilta.
Lisäksi kohta

Ganoo on kuulemma suurin piirtein saman ikäinen, samaa etnistä taustaa edustava (Amerikassa tällä on enemmän merkitystä kuin Suomessa), mielellään ehkä jollain tasolla tuttukin henkilö, joka on riistänyt sinulta urasi: kirjailijan tapauksessa toisin sanoen kirjoittanut ne kirjat, jotka olisit halunnut kirjoittaa ja saavuttanut niillä menestyksen, josta voit vain ikuisesti unelmoida.

kuulostaa täsmennyksensä osalta miltei yksinomaan naiivilta, jopa banaalilta: Amerikassa tällä on enemmän merkitystä kuin Suomessa, todellako? Kyse ei varmaankaan voi olla siitä, että Suomessa asuvalla valkoisella ihmisellä sama etninen tausta ei tarkoita toistaiseksi juuri mitään, sillä se on oletusarvo - voi todellakin olla, ettei Suomessa asuvalla sadannen polven kantasuomalaisella ole yhäkään tuttavapiirissään tai edes yleisessä kokemushorisontissaan ketään jotain toista etnistä taustaa edustavaa henkilöä, eikä eri etninen tausta siten edes ole hänelle minkäänlainen faktori.

Sitten on kaikkien Juhan kehittelemien tarinoiden läpitunkema heteronormatiivisuus. Kun Itkonen kuvittelee tuntemattomalle henkilölle perheen, hän mainitsee olemassaolevan tai jo päättyneen heteroparisuhteen, aviomiehen tai -vaimon, poikkeuksetta, sillä se on ilmeisesti olennaisen tärkeää. Vai onko se hänelle ainoa mieleentuleva vaihtoehto?

Lopulta on vielä yksi juttu, josta itse otin miedon kipinän. Se on aivan mitättömän pieni sivuseikka, tuskin edes maininta, ja ymmärrän kyllä kipinäni leimahtaneen siitä omanapaisesta tosiasiasta, että olen itse (jatkuvasti enemmän ja enemmän) tatuoitu, muun muassa käsivarsistani. Eikä se silti tarkoita, että minulla olisi ollut millään mittapuulla kova elämä tai että olisin sen johdosta (uskomatonta!) automaattisesti kamanvetäjä tai edes alkoholisti.

Nainen näyttää siltä, että on jo ehtinyt nähdä elämästä muitakin kuin valoisia puolia. Juonut, käyttänyt aineita, mutta ryhdistäytynyt sitten, saanut tämän työpaikan josta aikoo nyt pitää kiinni. Käsivarsissa on tatuointeja, periaatteessa kai vaaleat hiukset viimeksi kauan sitten värjätyt. Hampaat ovat huonot.

Ruokkomattomat hiukset ja erityisesti huonot hampaat vielä jotenkin hyväksyn merkkinä jonkinlaisesta (menneestä) rappiotilasta - jos siis puhutaan siitä perinteisestä meth mouthista eikä mistään lievästä nököhampaisuudesta tai vaikka röökin kellastamista leegoista (jota toki sitäkin voi ehkä pitää eräänlaisena elämänvalintojen tuloksena). Mutta tatuoidut käsivarret, miksi ne on olennaista mainita tämän kuvauksen yhteydessä? Jotenkin kaipaisin näiden yhteydessä jonkinlaista disclaimeria Juhalta, osoitusta siitä, että hän elää ihan nykyajassa moderneine mielleyhtymineen, ja että tämänkaltaiset luonnehdinnat ovat vain tarinankerronnallisissa funktioissa mutta eivät muuten edusta hänen arvomaailmaansa ytimeltään. Sillä nyt syntyvä vaikutelma on näiltä osin vähän tunkkainen, jotenkin kovin sovinnainen ja oudon keskustalainen, enkä haluaisi uskoa sellaista ihailemastani käytännössä oman sukupolveni äänestä.

Seuraavaksi tartun Swing Timeen, heti kun saan oman kappaleeni Iltasaduista kapinallisille tytöille luettua loppuun.


Lopuksi vielä mihinkään liittymätön, nukkumaanmenoajan vuoksi pikainen maininta Netflixin The Incredible Jessica Jamesista. Katsoin eilen, olen myyty. Myyty, kuulitteko! Katsokaa se!