Jutussa siis Riikka Lahti ja Cécil Fagerström kertovat paitsi tavallisesta perhe-elämästään myös esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten puolelta kohtaamistaan haasteista ja ennakkoluuloista:
Neuvolassa ja virastoissa eteensä saa yhä lomakkeita, joissa on kohdat äidin ja isän tiedoille. Joskus taas Fagerströmistä on tuntunut, että häntä luullaan Lahden siskoksi tai ystäväksi.
Kumpikin pariskunnasta suhtautuu väärään roolittamiseen ja väärinkäsityksiin jutusta syntyneen kuvan perusteella ymmärtäväisesti, joskin myös avoimesti kertoen, ettei se tunnu mukavalta:
”Saatan sortua itsekin oletukseen, että naispuolisella henkilöllä on mies, joten ymmärrän, kuinka helppoa on tehdä oletuksia. Valtaosan ajasta puhun kuitenkin puolisosta, ja kiinnitän siihen nykyään yhä enemmän huomiota”, sanoo Riikka Lahti, Fagerströmin vaimo ja se äideistä, joka on äitiyslomalla ja vauvan kanssa kotona.- -
Jos Lahti kertoo uudelle tuttavuudelle puolisostaan, tämä saattaa kysyä, mitä mies tekee työkseen.
”Se on aina tosi ikävää, kun joutuu korjaamaan”, Lahti sanoo.
”Vähän kuin tulisi aina uudestaan kaapista”, Fagerström lisää.
Hän uskoo, että perheiden monimuotoisuutta voi olla vaikea huomioida, jos siitä ei ole lähipiirissä kokemusta. Perinteisen ydinperheen malli jättää ulkopuolelleen laajan kirjon todellisia perheitä, joissa voi olla yksi, kaksi tai useampia vanhempia.
”Aivan yhtä lailla yksinhuoltajaäidistä voi tuntua kurjalta, jos häneltä kysytään automaattisesti, mitä hänen miehensä tekee”, Fagerström sanoo.
Uskoisin, että jokaisen ihmisen yksi perustavanlaatuisia toiveita on tulla nähdyksi ja ymmärretyksi omana itsenään: vaikkakin jonkin ryhmän tai erilaisten ryhmien edustajana, silti myös yksilönä. Tämä toki vaatii kanssaihmisiltä sensitiivisyyttä ja halua ottaa muut huomioon. Kuitenkin, koska tässä nyt on muiden ihmisten kanssa ja keskellä itse kunkin elettävä, ehkä Pentti Linkolaa lukuunottamatta, ei tämä mielestäni ole kohtuuton vaatimus - etenkin jos itse sattuu edustamaan sellaista ihmisryhmää, jota jo vuosisatoja on syystä tai muusta pidetty mittatikkuna kaikelle muulle olemiselle.
Ehkä eniten tässä yhteiskunnassa minua suututtaa, kun koulutetut, älykkäät ja maailmaa nähneet ihmiset sortuvat laiskaan ja tylppään, oman navan ympärillä pyörivään ajatteluun ja argumentointiin. Toinen syvästi pulmalliseksi kokemani seikka on, kun mainitunkaltaisten ihmisten empatiakyky tuntuu nojautuvan täysin omakohtaisiin kokemuksiin: tuntuu niin väsyneeltä vasta-argumentoida "entä jos sulla itelläs"-esimerkein, kun mielestäni inhimillisen ajattelun abstraktiotasoon pitäisi kuulua myötätunnon tunteminen myös ihan vaan yleisen ihmisyyden perusteella, ilman että se suoraan liippaisi omaa elämäntilannetta millään lailla.
Nyt vihdoin asiaan. Tuon Hesarin jutun oli noteerannut Facebook-seinällään myös muun vanha koulukaverini, jonka nimeä en tässä mainitse enkä hänen statustaan tähän linkkaa (enkä myöskään kokonaisuudessaan siteeraa, sillä oletettavasti hän on tarkoittanut julkaisunsa ensisijaisesti Facebook-kavereilleen eikä esims jonkun satunnaisen bloggaajan räävittäväksi). Siteeraan kuitenkin pätkiä tuosta jaosta voidakseni osoittaa, mihin tulkintani hänen tekstistään perustan ja mistä kiukkuni kärkensä ylipäätään sai.
Hän on laskenut prosenttiosuuden (0,07 %), joka kaikista suomalaisista lapsiperheistä (566 000) koostuu samaa sukupuolta olevien vanhempien perheistä (360). Vähemmistö on hänen mukaansa niin pieni, ettei muiden voi olettaa pystyvän huomiomaan tätä:
"- - onko kohtuullista odottaa kenenkään muistavan ja huomioivan arjessaan että juuri *sinä* saatat olla se erittäin epätodennäköinen juuri tähän vähemmistöön kuuluva?"
Vähemmistöön kuuluvan pitäisi hänen mukaansa vain "asettaa mielensä siihen asentoon", ettei tällaisesta kannata pahoittaa mieltään:
"Eikö kukaan enää ymmärrä ihmisen lähes sataprosenttista vastuuta omasta mielipahastaan?"
No. Minä olen kirjoittajan kanssa hyvin eri linjoilla - niin eri linjoilla, että minun piti tämä ulostulo luettuani rauhoittua muutama tunti ennen kirjoittamaan ryhtymistä, sillä kiivastumiseni oli fyysistä laatua (sykkeen nousu, käsien tärinä, näkökentän kapeneminen, tiedättehän). Tässä muutamia ajatuksiani aihetta koskien:
1. Miten se on keneltäkään pois, että huomioi toiset ihmiset heidän toivomallaan tavalla heidän arjessaan - etenkin, jos kyse on vaikkapa nyt juurikin perheenlisäystä odottavista vanhemmista ja heidät kohtaavista terveydenhuollon ammattilaisista? Vaatiiko tosiaan niin paljon psyykkistä työtä edes yrittää, ja olla inhimillinen ja kunnioittava toisia kohtaan? Mielestäni tämä korostuu tapauksissa, joissa keskiössä ovat kielenkäyttö ja sanavalinnat: se, että joutuu miettimään kaksi kertaa ennen kuin pulauttaa suustaan yhtään mitään, ei voi olla kohtuutonta kenellekään normaaleilla kognitiivisilla kyvyillä varustetulle henkilölle. Ketään ei siis pyydetä menemään siltakaatoon tai muuhunkaan fyysiseen solmuun; ei tarvitse kiertää pidempää reittiä töihin, ei tarvitse lahjoittaa rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei tarvitse edes valita sitä kauramaitoa kahviinsa.
En väitä, että oikeat sanavalinnat olisivat helppoja meille, jotka vaikutamme vähemmistön ulkopuolella. Käytännöt vaihtuvat ja se, mikä eilen oli vielä aivan hyväksyttävää kielenkäyttöä ei tänään sitä enää olekaan. En väitä, että osaan tätä itsekään: mokailen toistuvasti ja usein, ja monesti se hävettää aivan hirveästi kun tässä kuitenkin haluaisi itseään ajattelevana ja huomioonottavana ihmisenä pitää. Se ei kuitenkaan ole pointti: pitää haluta edes yrittää, olla valmis mukautumaan ja ottaa edes vähän selvää itse. Aina voi myös kysyä sen sijaan että olettelisi menemään. Harvoin on vilpittömästi ja sovinnollisesti kysyvää tietämättömyydestään kivitetty.
2. Edelliseen liittyen: kieli rakentaa maailmaamme. Sanavalinnat eivät ole sattumanvaraisia eikä kieli sellaisenaan ole neutraalia vaikka sitä helposti sellaisena halutaan pitää: siksi on merkitystä, mitä sanoja valitsemme kulloinkin käyttää ja millaista maailmaa siten uusintaa. Kärjistetysti: sanat eivät ole vain sanoja vaan todellisuutemme rakennuspalikoita. Se, mikä pintatasolla saattaa vaikuttaa turhalta mielensäpahoittamiselta väärän sanan käytöstä ulottuu paljon syvemmälle: se liittyy turvallisuuteen ja oikeuteen tulla nähdyksi itsenään. Siihen, millaista hoivaa ja kohtelua vaikkapa nyt naispari ja heidän lapsensa saa: viranomaisilta, auktoriteeteilta, terveydenhuollossa, koulutuksessa. Elämässä.
Se, mikä valtaapitävää ihmisryhmää edustavalle saattaa näyttäytyä kuriositeettina ja turhanpäiväisenä kitisemisenä, on kuitenkin niille toisille heidän oikeaa elämäänsä. Sitä ainutkertaista, jota he joutuvat puolustamaan kaiken maailman änkyröille, nettihuutelijoille ja pahimmillaan viharikosten tekijöille - lievimmilläänkin sille tympeälle sukulaiselle, jonka mielestä ei henkilökohtaisia valintojaan tarvitse tulla hieromaan kasvoihin ja minun televisiooni mainostamaan.
Haluammeko tehdä maailman, joka on kaikille turvallinen, hyväksyvä ja ihmisarvoa kunnioittava? Haluammeko edes yrittää? Vai haluammeko kaiken pysyvän sellaisena kuin se on aina ennenkin ollut: hyvänä ja helppona muutamille, hankalana, vaarallisena tai jopa mahdottomana monille?
3. Eikö tällä logiikalla ihan jokaisen vähemmistön olisi parempi vain pitää päänsä kiinni, niellä mielipahansa ja keskittyä elelemään omien ongelmiensa kanssa ihan keskenään, "normaaleja" niillä suotta vaivaamatta? Vammaisten, erityisherkkien? Tahattomasti lapsettomien, mielenterveyskuntoutujien? Että jos et kuulu enemmistöön niin harmin paikka, olisit valinnut paremmin?
Tästä koko postauksesta kaikuu niin tunkkainen vanhan maailman kaipuu, että ohimoita kiristää. Kyllä ennen oli sentään kunnollista kun ei tarvinnut kaiken maailman ihmeellisyyksiä miettiä ja kasvisvaihtoehtoja tarjolle asettaa, kaikki katsoivat Napakymppiä ja joivat piimää eikä siinä ollut sen kummempaa nurisemista kellään.
4. Se mietipä kohalles -argumentti. Postauksen kirjoittaja on perheellinen valkoinen heteromies: entä jos hänen perheeseensä sattuisi kuulumaan POC-lapsi? Olisiko hänestä mukavaa - tai edes neutraalia - vastata milloin missäkin yhteydessä uudestaan ja uudestaan kysymykseen, että kenenkäs lapsi tämä oikein onkaan kun ei selvästi sinun ainakaan?
Tai entä jos hänen lapsensa varttuu sateenkaariaikuiseksi, joka haluaa perustaa perheen? Olisiko ok, että hän silloin joutuisi kerran toisensa jälkeen perustelemaan ja selittelemään itseään erinäisille tahoille, itseään ja perhettään? Vai olisiko mukavampaa, että häntä ja hänen perhettään kohdeltaisiin kunnioittavasti ja arvostavasti, ilman turhia oletuksia jotka paitsi hankaloittavat myös vaarantavat hänen arkeaan?
Taas kerran toivoisin, että ihmiset ihan vähän vetäisivät päätään pois omasta pyllystään ja kysyisivät itseltään muutaman kysymyksen. Jos jokin asia vaikuttaa minusta triviaalilta tai kuriositeetilta, olisiko se sitä, jos olisin sattunut syntymään toisenlaiseen kehoon, toisenlaisilla aivoilla varustettuna, toisenlaiseen kulttuuriin? Vaatiiko asian huomioonottaminen minulta kohtuuttomia tai epämiellyttävän tuntuisia ponnistuksia - ja jos tuntuu vaativan, miksi näin?
Voitaisko yhdessä yrittää olla ihan pikkuisen parempia ihmisiä toisiamme kohtaan?
