"Totaaliseen elämänmuutokseen on mahdoton valmistautua, sillä muuttujia on niin monta. Kukaan ei voi tietää etukäteen, millainen vauva on ja mitä tunteita vanhemmuus kenessäkin herättää.", kirjoittaa Maria Veitola kirjassaan Veitola, ja ensimmäistä kertaa elämässäni minä tunnen ymmärtäväni tämän täysin.
En ole saanut lasta enkä siis tullut oikeasti äidiksi. Toukokuun alussa adoptoin Espanjasta koiran, ja kesäkuun 4. Matti Perronpää (eli tuttujen kesken Perro) muutti luokseni. Perrosta tiedetään faktana seuraavaa:
- Hän on hieman yli vuoden ikäinen.
- Hänet oli hylätty tuntemattomasta syystä joulukuussa Badajozin pikkukaupungin koiratarhalle, josta useimmat koirat päätyvät suoraan taivaaseen.
- Hänessä on ulkonäön ja käytöksen perusteella enemmän kuin pikku rippunen bullterrieriä. Arvelen, että sekaan on saattanut lorahtaa myös annos jonkinlaista seisojaa, riistavietin ja kiinnostavien asioiden pointtaamisen perusteella.
- Hän rakastaa ruokaa, aivan minkätahansalaista ruokaa.
Kokemuksen perusteella tiedämme hänestä myös seuraavaa:
- Hän on iloinen, ystävällinen ja hirmuisen rohkea. Hän ei pelkää oikeastaan mitään eikä ketään, ja jos joskus hieman pelkääkin, hän ei väistä saati pakene, vaan menee suoraan tulta päin, urhoollisesti haukkuen ja maailmaa uhmaten.
- Hän on ylenpalttinen aivan kaikessa. Kun hän on innoissaan (vaikkapa toisten koirien kohtaamisesta), hän heittelee voltteja, valittaa ääneen eikä pysy aloillaan nanosekuntiakaan. Kun hän nukkuu, minä saan kömpiä parvelta vessaan kahden oven taakse, vetää vessan ovet auki ja palata sänkyyn, eikä hän herää.
- Hän on sinnikäs, yritteliäs ja neuvokas. Hän on voimakas, aktiivinen ja melko fiksu. Hän oppii uusia asioita suht vaivattomasti, mutta vain, jos palkka on hänestä riittävä. Pelkkä kiitos ja kehu eivät sitä ole.
- Hän on aikuisen kokoinen, mutta mieleltään vielä aivan lapsi. Hän hyppii, hammastelee ja hepuloi kuin pentu - ei vain ollessaan energinen ja toimelias vaan myös ollessaan lopen uuvuksissa, fyysisesti tai psyykkisesti. Eron tekeminen näiden syiden välille on minulle yhä haastavaa.
Ensimmäiset puolitoista viikkoa olivat kammottavia. Koirassa ei ollut mitään vikaa, hän nukkui yöt mainiosti (nukkuu onneksi yhä), söi kaiken tarjottavan ruuan mukisematta, ei vetänyt remmissä lainkaan (suurimman osan aikaa ei vedä vieläkään) ja oli kotona vieraskorea ja melko kiltti. Olin itse henkisesti aivan raunioina, en pystynyt ahdistusoksetukseltani syömään ja liikuin kotona henkeäni pidätellen ja vierasta olentoa varoen. Ulkomaailmassa ollessani ajatukset luuppasivat hysteerisinä erilaisten tuhokauhukuvien ympärillä: kotona yksin oleva koira onnistuu varmasti saamaan hellan levyt päälle ja polttamaan koko talon, tai se jyrsii sähköjohtoja ja kalttaa itsensä hengiltä. Tai se pudottaa television - itsensä päälle - tai syö itsensä ovesta läpi ja rappukäytävään, ja raatelee naapurin kissan. Sain holtittomia itkukohtauksia ja mietin, mikä on hyväksyttävä mielenterveydellinen piste, jossa täysin terveen nuoren koiran voi antaa eteenpäin tai viedä piikille ihan vain siksi, ettei itse pystynytkään. Klassiset pakokauhunväriset "mitä helvettiä mä olen mennyt tekemään"-kelat täyttivät aivoni - joka ikinen takaisku ja vastaantullut ongelma tuntui maailmanlopulta, enkä pystynyt iloitsemaan uudesta perheenjäsenestäni lainkaan. Hirveintä oli, kun koira toisena päivänä alkoi esittää stereotyyppistä käytöstä: äiti oli tullut katsomaan tulokasta, karvaista lapsenlastaan. Päivänsankari hääräsi kotona kyvyttömänä rauhoittumaan, ja alkoi lopulta kirsikkana kakun päällä jahdata häntäänsä tyhjä katse pienissä koiransilmissään. Avuttomuus toisen ahdistuksen edessä on pahinta: näen, että et voi hyvin, mutta keinoni auttaa sinua voimaan paremmin ovat sangen rajalliset.
Olin järkyttävän pettynyt itseeni ja tunteisiini: enkö minä tätä ollut halunnut, jo vuosien ajan? Lukenut netistä koirankoulutusblogeja, ollut onnellinen kaikista ystävieni koirakontakteista, kaivannut omaa karvaista seuralaista? Enkö ollutkaan valmis, enkö pystyisikään? Ja ennen kaikkea: miksi olin näin saatanan palasina koko ajan?
Lähettelin itkuisia ja itsesääliä tulvivia viestejä ystävilleni, nyyhkytin puhelimessa äidilleni. Kaikki lohduttivat minua sanoen ajan kulumisen auttavan: kunhan koira asettuisi taloksi ja tottuisimme toisiimme, kaikki varmasti helpottaisi. Korvaamaton apu, koirankouluttajaystäväni neuvoi pitämään onnistumispäiväkirjaa edistyksen dokumentoimiseksi ja todentamiseksi: kun sitten taas kerran tuntuisi siltä, ettei mikään ole onnistunut tämän koiran kanssa koskaan ikinä milloinkaan ja kaikessa tulee vain takapakkia, voisin päiväkirjaa lukemalla muistella, miten joskus oli vielä vaikeampaa ja miten moni asia on jo nyt paremmin.
Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että oloni oli näin karmea ja rakkauteni koiraa kohtaan olematon. Miksi en osaa olla niin kuin muut? Miksen hullaannu sinänsä sangen valloittavasta eläinpersoonasta ja nauti kaikesta? Miksen ole onnellisempi kuin koskaan?
Viisas ystäväni muistutti minua siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja normaaleja, myös inho, ahdistus ja pelko. Että vaikkei kotiini muuttanut olento ollutkaan ihmislapsi, tilanne oli silti äitiyteen verrattava elämänmuutos ja siksi myös kriisi. Tuntui äärettömän tärkeältä saada muistutus siitä, että elämän sävyihin kuuluvat myös ne synkemmät, eikä niiden kokeminen tee minusta hullua saati viallista.
Ja kas: päivät kuluivat, oksetus lakkasi, koiran hassut ilmeet alkoivat naurattaa minua. Huomasin, että minussa oli kehittynyt aitoja lämpimiä tunteita tuota luupäistä muukalaista kohtaan. Iloitsin yhteisistä onnistumisistamme ja rintani paisui ylpeydestä, kun joku sanoi siitä kauniita sanoja.
Koska minä olen minä, koen edelleen musertavaa riittämättömyydentunnetta koiran pidossa. Vaikka lenkittäisin sitä henkihieveriin saakka, järjestäisin sille aivojumppaa koulutuksen ja aktiivilelujen muodossa ja stressiä helpottavaa sallittua pureskeltavaa, en silti koskaan pysty tarjoamaan sille sellaista lajinomaista puuhaa, jonka toisten koirien seura voisi tarjota.
(Miksi et sitten vie sitä koirapuistoon sosiaalistumaan ja purkamaan energiaansa, sinä kysyt. Olen yrittänyt. Lähtökohtaisesti koirani on vain suunnattoman innoissaan lajitovereistaan, mutta terriereille ominaiseen tapaan se ilmaisee innostustaan niin holtittomasti ja pidäkkeettä, että muut koirat lähes poikkeuksetta provosoituvat - ja kun niille alkaa riittää, Perro on täysin valmis ottamaan vastaan myös tappeluhaasteen. Mielessäni näen sen sinä ylivilkkaana päihteiden liikakäyttöön taipuvaisena yläkouluikäisenä, joka hakee huomiota keinolla millä hyvänsä ja päätyy siksi usein paitsi selviämisasemalle myös päivystyspolille. Ja tarkkikselle.)
Siksi olen ottanut vastaan avosylin viimeaikaisen trendin, joka on esitellyt minulle sohvalle rauhoittuvan ja nokosia ottavan koiran. Hän on vähitellen oppinut rentoutumaan kotona, ja siinä onkin iso plussa onnistumispäiväkirjaamme.
Olen myös useammin kuin kerran saanut itseni kiinni ajatuksesta, miten mukavaa olisi, kun arkea ja vastuuta olisi jakamassa toinen aikuinen. Ikään kuin minulle olisi jotenkin tullut yllätyksenä tämä yksinhuoltajuuteni ja se, että joka ikinen päivä ajan kuluttaminen ja puuhan keksiminen ja ruuan hankkiminen ja kaikki lenkit ja siivoamiset ja luidenantamiset ja pallonheittämiset ovat kaikki, ihan kaikki vain ja ainoastaan minun vastuullani ja hoidettavanani.
Käsi sydämellä: en minä ennen koiraakaan arki-iltaisin sen kummempia puuhastellut, tulin töistä salin kautta kotiin, katsoin Netflixiä ja menin nukkumaan. Nyt silti tuntuu kuin minut olisi suljettu avovankilaan: mä en enää koskaan voi mennä arki-iltaisin mihinkään muualle kuin kotiin. Eihän sen yllätyksenä olisi pitänyt tulla, mutta konkreettisuudessaan se tuntuu välillä musertavalta.
Olisin kiinnostunut kuulemaan, miten muut koirayksinhuoltajat aikatauluttavat arkensa. Meidän tavallinen päivämme näyttää suunnilleen tältä:
05.00 kello soi
05.30-06.15 aamulenkki
06.50-07.20 bussilla töihin
07.20-15.20 töissä
n. 16.15-17/18 lenkki
treenausta, luun syömistä, ehkä aktivointilelun kanssa puuhaamista kotona
n. 18.45 ruoka koiralle
19-20 iltalenkki
20.45 sänkyyn
21-05 unta
Kunpa pärjäisi vähemmällä unella. Kunpa voisi tehdä osan töistä etänä. Kunpa voisi ottaa koiran mukaan toimistolle. Kunpa olisi teleportti.
Mutta ennen arkea ja siitä vääjäämättä seuraavaa syksyn saapumista lomailemme vielä ensi viikon. Otan kernaasti vastaan ehdotuksia siitä, mitä voisimme tehdä ja kenen kanssa: meitä saa pyytää puistohengailuseuraksi ja kyläilemään ja lenkille, jos kestää tohkeissaan loikkivan koiran, sen kuolan ja irtokarvat. Koirakontaktit ovat vielä hieman harkinnanvaraisia, mutta niitäkin voi järkevillä spekseillä toki yrittää.
Ehkä me vähitellen opimme, me molemmat.
