Valo sammuu, haju jää

Joskus muinoin pohdin ikiaikaista dilemmaa suoruuden ja huonon käytöksen välillä; sitä, miten monet verhoavat moukkuutensa, tökeröytensä ja suoranaisen henkisen väkivallan temperamenttinsa kaapuun, jonka taakse itse piiloutuvat huutelemaan hävyttömyyksiään. Tämä johtui mieleeni, kun näin jälleen kerran arvion jostakin kirjallisesta teoksesta: "Tässä kirjassa sanotaan asiat suoraan ja kaunistelematta." Hirveän useinhan tuo ilmaus tarkoittaa sitä, että asiat toki sanotaan suoraan ja kaunistelematta, mutta yhdestä näkökulmasta ja vieläpä sangen pintapuolisesti taustoittaen. Älyttömän harvassa ovat ne asiat, jotka tässä maailmassa sisältävät vain yhden näkökulman ja jotka siten tyhjentyvät suoraan ja kaunistelematta yhteen lausuntoon, oli tuo lausunto sitten kirjan, kolumnin tai bloggauksen muotoinen. Sanomattakin lienee selvää, että poistan sen kuuluisan varmistimen aina kuullessani kyseisen luonnehdinnan.


Olen viime aikoina lukenut hieman kotimaista nykykirjallisuutta (jälleen kerran kirjastokierteeseen hankkiuduttuani). Ensimmäiseksi hamstraamastani viiden kirjan pinosta ahmaisin Saara Turusen Rakkaudenhirviön - ilmeisesti intensiivilukuajoistani on jo vierähtänyt kotvanen, sillä minun oli vaikea löytää sitä suurenmoisuutta, jota kirjaan väistämättä piti Hesarin esikoispalkinnon vuoksi sisältyä. Ymmälläni päädyin googlaamaan arvioita, jotta saisin kiinni sen erityislaatuisuudesta: monessa arviossa korostettiin raikasta näkökulmaa, joka omaan nuoren naisen kasvukertomukseen oli löydetty. Myös romaanin hauskuutta korostettiin, "Kipeä kasvutarina täynnä huumoria, "Hauska esikoisromaani tavattoman tylsästä aiheesta".

En päässyt puusta pitkään. Minusta teos oli hauska kenties ensimmäiset sata sivua, jonka jälkeen se oli lähinnä puuduttavan toisteinen; lisäksi odotin jatkuvasti, milloin tarina oikeasti alkaa ja puolen välin jälkeen minun oli myönnettävä, että taustoitukseksi luulemani jorina olikin koko kirjan ns. pihvi. Mielestäni myös päähenkilöstä oli kirjoitettu melkoisen mulkku emäntä - tilanne, joka merkittävästi vaikeuttaa kaunokirjallisuuteen upottautumistani. Mulkku emäntä, saatat kysyä, miksi siis? Hän on sulkeutunut ja lähes täydellisen neuvoton omien kipupisteidensä äärellä. Hän syyttää kaikista ongelmistaan neuroottista ja masentunutta kontrollifriikkiä äitiään, kotimaansa nihkeää ilmapiiriä ja yleisesti olosuhteita - hän vaikuttaa täysin kyvyttömältä ottamaan etäisyyttä, vetämään päätään pois omasta pyllystään tai hankkimaan sisältöä elämäänsä jatkuvan pakenemisen ja pakonomaisen syömisen (miksei ilmiselvää syömishäiriöteemaa elaboroida tarkemmin?) asemesta. Lakkaa olemasta avuton, teki mieleni huutaa, hanki apua itsellesi pässi!

Teosta voisi kuulemma lukea myös avainromaanina - onneksi tämä selvisi minulle vasta jälkikäteen, sillä todellisuusvastineiden bongailu olisi varmasti vienyt loputkin järjestäni (olisihan se toki saattanut tuoda teokseen enemmän kaipaamaani substanssia).

Olen Turusen (s. 1981) kanssa samaa ikäluokkaa ja hänen laillaan pienellä paikkakunnalla kasvanut. Monet romaanin kuvauksista olivat sangen tunnistettavia - siis osuvia? - mutta mitään erityistä myötäelämistä tämä ei minussa herättänyt. Toisaalta saattaa olla, että tämänkaltainen nostalgialuu puuttuu minusta kokonaan, sillä muistan ärsyyntyneeni samalla tavoin Kom-teatterin Pasi was heressä. Kyse ei ole siitä, ettenkö yleisesti nauttisi nostalgiasta ja menneiden muistelusta; ettenkö kokisi riemastusta jonkun nostaessa esiin jonkin ammoin unohdetun mutta aikanaan hyvinkin elimellisesti läsnä olleen yksityiskohdan; ettenkö vajoaisi usvasilmäiseen hymähtelyyn jonkun jakaessa tunnelmia ja tuokiokuvia, joiden keskellä itsekin kasvoin. Ehkä pulma on enemmänkin siinä, että kestän tavattoman huonosti maailmanselityksiä ja ihmisen psyyken loputonta vatvomista sen rakennuspalikoiden perusteella. Toki moisilla seikoilla on merkitystä, tiettyyn rajaan saakka aivan kiistämättä. Jossain vaiheessa ihmisen on kuitenkin myönnettävä tosiasiat, otettava itse vastuu kehittämästään persoonasta ja jatkettava elämässä eteenpäin: Kom-teatterin Pasin ehkä johonkin kouluun tai edes kehittävien harrastusten pariin ja Turusen romaanihenkilön terapiaan. Esimerkiksi.


Toinen ryhtymäni romaani on Virpi Pöyhösen Doe. Sen kanssa en vielä ole päässyt aivan kalkkiviivoille saakka, mutta hitusen hitaan alun jälkeen sen imu on parantunut ja kasaantuvat mystiset tapahtumat ovat herättäneet kiinnostuksen lukea loppuun saakka, saada selville, mistä oikein on kyse. Hämmentävää kyllä Pöyhönen kuvaa pikkukaupunki-Amerikkaa niin omistavasti ja sisältä käsin, että välillä unohdan lukevani alkukielistä teosta: saan itseni kiinni bongailemasta "käännösvirheitä" ja "tekstin läpi kuultavaa alkuperäistä kieltä". Ilmiönä tämä sekä huvittaa että hämmentää: onko ongelma Pöyhösen kielessä vai minun ennakko-odotusaivoissani?    

Oispa kaljaa

Minä olen kilpaurheilija. En ehkä täysipäiväinen saati ammattilainen, mutta se minä olen: minulla on pelikalenteri, tavoitteita, treeniohjelma eikä oikeastaan koskaan vapaa-aikaa.
Minä olen myös aikuinen ihminen: aikuinen siinä merkityksessä kuin sitä käytetään naistenlehtien kosmetiikka- ja muotijutuissa, joissa halutaan korostaa sitä, ettei tyylikkyyden ja sitä myöden elämän tarvitse olla ohi 35 ikävuoden tultua täyteen, ja että oikeesti nelkyt on uus kolkyt. Aikuisuus näkyy elämässäni siten, että kehollani on yhä enenevissä määrin vaatimuksia ja yhä tiukemmat reunaehdot tarjottavalleen: Jos haluan kehittyä, minun on treenattava. Jos haluan treenata, minun on levättävä. Jos haluan levätä, minulla ei voi olla muuta elämää (palkkatyön ja urheilemisen lisäksi siis). Ja jos, luoja paratkoon, joskus haluan juhlia, siihen on valmistauduttava kuin budjettivastuulliseen projektiin resurssikartoituksineen ja hypercareineen kaikkineen.

Aina ei ollut näin. Ikävuodet 20-32 elin hyvinkin irrallani, välillä jopa railakkaasti. Olin sosiaalinen, huikentelevainen ja vähän viinaanmenevä - toisin sanoen otin elämästä irti aika paljon juuri sitä parasta, mitä noilla vuosilla on tarjottavanaan. Derbyuran muuttuminen vakavammaksi tuntui siksi osin huojentavaltakin initiaatioriitiltä - jotkut hankkivat lapsia ja lopettavat ylimääräisen säntäilyn, toiset etenevät urallaan ja siirtyvät toisenlaisiin pöytiin. Minä aloin urheilla ihan tosissani ja ryhdyin elämään urheilijan elämää. Se tuntui - tuntuu - hyvältä, oikealta ja sopivalta. Minulta.

Viimeisen vuoden aikana olen varovasti koettanut totuttaa aivojani siihen, ettei tämä ole ikuista. Se ei voi olla, sillä tiedostan mainiosti kehoni ikääntyvän ja kovan treenaamisen sekä pelien vaativan veronsa. Aluksi tämänkaltainen pohdinta aiheutti hysteeristä lähentelevän paniikkireaktion: elämältä tuntui putoavan pohja, kuin olisin saanut rakastettuni kiinni petoksesta. Mihin minä muka into- ja kunnianhimoni investoisin jos en tähän?! Keiden kanssa hengaisin, mihin aikani käyttäisin? Kuka minä edes olisin ilman derbyä?

Vähitellen ajatus on lakannut pelottamasta. Olen jälleen muistanut, minkälainen ihminen joskus olin, mitä tein ja keiden kanssa. Olen muistanut, ettei elämäni alkanut roller derbystä (vaikka se toisinaan siltä tuntuukin) eikä se myöskään lopu siihen (vaikka se toisinaan siltä tuntuukin).
En ole valmis lopettamaan vielä, mutta tiedän pystyväni siihen sen hetken koittaessa.

Tänään menin töiden jälkeen salille etsimään poikittaista vatsalihastani, sillä ilmeisesti niin polvivammaiset tekevät. (He eivät voi juosta eivätkä he voi luistella, joten he harrastavat eräänlaista geokätköilyä erilaisilla lihaksilla, joita tavallista arkea elävien ihmisten ei tarvitse edes tietää nimeltä saati että tiedostaisivat koskaan niitä käyttävänsä.) Kotiin palatessani muistin yhtäkkiä, mitä perjantai joskus tarkoitti: aikaista kotiinkarkaamista ja ehkä päiväunia, vaatekriisiä ja tukan laittamista, siideriä ja röökitoppa kaupan hihnalla, etkoja. Poreilevaa odotusta, tunnetta siitä, että koska tahansa saattaa tapahtua mitä tahansa. Näin sen joka puolella ympärilläni, bussia odottavassa minihamemisukassa, marketissa jonottavassa raksahemmossa, kadulla vastaankävelevässä nuorukaislaumassa. Yhtäkkiä, pitkästä aikaa kaipasin siihen aikaan ja niitä ihmisiä, kaipasin niin että ihoa jomotti.

Sitten kävelin kotiin, käynnistin pyykkikoneen ja hain talvitakit vintistä. Ja juutuin sohvalle loppuillaksi tuijottamaan uutta kotimaista laatudraamaan ja napostelemaan dippivihanneksia.

Baareissa mimmeille freestylet korvaan

Ennen muinoin, kun minulla oli vielä ikää lapsen kengänkoon verran ja elämässäni päämääriä, käytin satunnaisesti toisinaan internetin tarjoamia deittipalveluita. Silloin juuri kellään ei ollut profiilinsa elävöityksenä kuvia itsestään - ei ollut kovasti vielä digikameroita, älypuhelimista nyt puhumattakaan, eikä selfietä sananakaan ollut vielä keksitty. Koko profiilin kiinnostavuus ja tutustumisen käynnistyminen perustuivat siis ihmisen itsestään laatimaan esittelytekstiin sekä kykyyn niin herättää kuin ylläpitää kiinnostavuuttaan sähköpostitse.

Nykyäänhän tilanne on lähestulkoon päinvastainen; suosituimmat deittipalvelut perustuvatkin puhutaasti kuvavirralle, ja profiilitekstinä toimii usein pelkistetysti henkilön pituus tai kryptinen "Ota selvää!/Kysymällä selviää!", jos biotekstiä ylipäänsä on koettu tarpeelliseksi laatia lainkaan. Niinpä ei pitäisi tulla yllätyksenä, että keskustelulla ei muutenkaan ole enää sitä painoa näissä jutuissa kuin sillä tapasi vielä 2000-luvun alkupuoliskolla olla. Silti minua ei lakkaa ihmetyttämästä se, miten alkeellisimmatkin ihmistenvälisen kanssakäymisen muodot vaikuttavat kerrassaan kadonneen niin monen sovelluksenkäyttäjän aivoista. (Keskeisin syy ongelmaan tässä lienee se, että nykyisten deittiappien vaivattomuus ja sosiaalinen stigmattomuus (ainakin mainitsemiini varhaisempiin palveluihin verrattuna) tuntuvat vapauttavan käyttäjänsä vastuusta - asia, jota tuskin koskaan lakkaan hämmästelemästä omalla (no, ainakin kai useimmiten omalla) naamalla ja nimellä toimittaessa.)

Tähän mennessä nokkelimmat ovatkin jo varmasti arvanneet, että viittasin edellä nimenomaan Tinderiin. Olen sillä lailla totinen ja oman osuuteni ns. irtolihasta louhinut, että taidan käyttää koko sovellusta vähän väärin: en hae satunnaisia panoja, seikkailuja tai ex tempore -kahviseuraa, enkä myöskään ole sitä mieltä että "kavereita ei koskaan voi olla liikaa" (koska voihan niitä olla, nykyisillekään oikeille ystäville ei riitä kylliksi aikaa ja huomiota niin miksi ihmeessä tahtoisin jakaa silkkaa frendailufokustani jollekulle tuikituntemattomalle?).
Profiilikuvaproblematiikkaa olen käsitellyt jo muissa yhteyksissä aiemmin, tässä muutamia (tekstuaalisia) huomioitani Tinder-seuranhakupalvelusta:

Jos henkilö näkee jotain häntä kiinnostavaa, jopa siinä määrin kiehtovaa että hän haluaa ryhtyä keskusteluun, hän saattaa tehdä sen vaikkapa näin: "Moi!". Tiedän monien pitävän tällaista aloitusta ja siten ehkä myös aloittajaa itseäänkin tylsänä, ankeana tai vaihtoehtoisesti laiskana; minusta tervehtiminen on kuitenkin aivan kelpo avaus, johon voi vastata esimerkiksi näin: "Moi itellesi!". Tästä kaiken pitäisi alkaa; tämän jälkeen homman ja jutustelun pitäisi nousta siivilleen melko vaivattomasti: tervehtiminen on suoritettu ja siihen on vastattu, lähtökohta ja keskustelukumppani on siis suopeaksi laskettavissa. Harmillisen usein homma lässähtää kuitenkin jo tässä vatsalleen: monet eivät tunnu tätä osaavan, mutta keskustelun kantaminen on a) aivan aluksi aloitteentekijän vastuulla ja sen jälkeen kaksisuuntainen tie, b) yleensä aika vaivatonta, jos molemmat ovat normaalilla sosiaalisella älyllä varustettuja aikuisia sekä edes teoreettisesti toisistaan kiinnostuneita, ja c) eri asia kuin haastattelunomainen kysymys-vastaus-patteristo, joskin taktisesti asetellut kysymykset saattavat auttaa asiassa alkuun. Ei varsinaisesti mitään korkeampaa rakettitiedettä vielä, vai mitä? Tästä huolimatta karkeasti arvioiden kahdeksan kymmenestä keskustelusta juuttuu tähän - vielä hämärämpää on, jos aloitteentekijä lähtee kohteliaisuuskärki edellä: "Moi sinä, sulla on tosi kiva tukka ja tykkään sun tyylistä muutenkin!" "Kas, kiitos!" "Ole hyvä! *peukutusemoji*" Viitseliäällä päällä ollessani saatan vastata vielä että hymyemoji, minkä jälkeen keskustelu tai vähintäänkin oma mielenkiintoni yleensä olikin sitten siinä. Miten nämä ihmiset olivat päässään ajatelleet tämän keskustelun kulkevan? Miten se olisi mennyt livekohtaamisessa? Mitä ne koko keskustelulta odottivat? Toki jos tarkoituksena oli vain käydä heittämässä irrallinen kohteliaisuus ja sen jälkeen poistua takaisin omalle puolelleen, se tuli kyllä hoidettua. Pointti vain jäi vähän hämäräksi.

Nuorison luku- ja kirjoitustaidosta on kohkattu aina, ja jokaisella sukupolvella on oma sudenkuoppansa, johon juuri heidän kohdallaan näiden kykyjen pelätään lankeavan täysin ja kokonaan. Meillä 90-luvulla teini-ikäämme viettäneistä vaaran paikkoja olivat ensin tietokonepelit ja sitten tekstiviestit, myöhemmin erilaiset pikaviestimet, chatit ja muut somepalvelut. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että emojien osalta vaaravyöhykkeessä eivät suinkaan ole nuoret vaan 30-40-vuotiaat miehet. He käyttelevät erilaisia kuvakkeita sangen ennakkoluulottomasti ja yltäkylläisesti; syntynyt vaikutelma tämänkaltaista tekstiä suoltavasta henkilöstä on poikkeuksetta epäedukas ja sosiaalisesti jokseenkin vajaaälyisen epileptinen. Kitsaasti säännösteltyinä emojit ovat oiva lisä kirjoitettuun tekstiin ja auttavat sävyjä sekä tunnetiloja välittymään vieraidenkin ihmisten kesken - yliannosteltuina ne menettävät uniikin ilmaisuvoimansa ja alkavat vituttaa.

Keskustelukulttuureissakin on merkittävää eroa. Minusta hyvä dialogi syntyy kuuntelemalla, kyselemällä ja reagoimalla: kun keskustelijalla numero yksi on jokin häntä itseään kiehtova aihe tai sattumus kerrottavanaan, hän avaa mainitsemalla aiheesta hieman tunnustellakseen, onko tämä jotain, josta toinen haluaa kuulla ja johon tämä ryhtyy. Näin hän syöttää dialogipallon toiselle, joka sitten voi päättää, tarttuuko siihen vai ei - tarkentava lisäkysymys merkitsee, että aihe kiinnostaa ja keskustelija numero kaksi tahtoo kernaasti kuulla siitä lisää, maininnan sivuuttaminen puolestaan joko minimipalautteella tai jopa täysin viestii siitä, ettei hän piittaa jatkaa aiheesta. Jälkimmäisessä tapauksessa myös vastuu keskustelun kuljettamisesta siirtyy tällöin hänelle. Mielestäni loogista ja hienotunteista: kummallakin keskustelijalla on tällöin mahdollisuus tarjota aiheta dialogille kuitenkaan tuputtamatta niitä, ja kummallakin on myös vapaus kieltäytyä tarjotusta ja nostaa topiikiksi jokin ehkä parempi vaihtoehto. 

Ilmeisesti 50 Shades of Gray vapautti jotain kansassamme. Latasin kyseisen deittisovelluksen ensimmäistä kertaa noin kaksi ja puoli vuotta sitten ja tällä aikaspektrillä erilaisten BDSM-tyyppisten hakijoiden määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti - ainakin omat hakuspeksini täyttävien ryhmässä. Ilmiönä on varmasti enimmäkseen positiivista, että eri tavoin suuntautuneet ihmiset voivat poistua kaapeistaan ja etsiä samanhenkistä seuraa melko vapautuneesti (joskin lähes poikkeuksetta yhä ilman omaa kasvokuvaansa). Toivon heidän - kaikkien - löytävän etsimänsä. Tähän nimenomaiseen seuranhakijoiden alalajiin näyttää kuitenkin liittyvän kiinteästi erittäin homogeeninen ja älyttömän mielikuvitukseton profiilikuvasto: yleensä kuva käsiraudoista, piiskasta ja/tai ballgagista silkkilakanoilla, jokin geneerinen Stockphoto-tyyppinen kuva teemanmukaisesti sonnustautuneen pariskunnan torsoista, ehkä vielä viekoitteleva otos raamikkaan miehen käsistä pitelemässä jotain sidontavälinettä paljastettujen, tiukkojen vatsalihasten edessä. Tämäkö on eräs niistä fetisismeistä, joissa viihtymisen keinot voivat olla mitä moninaisimmat? Näinkö mielikuvituksekkaan henkilön käsiin jonkun tulisi haluta itsensä asettaa? Vähäisten asiaan liittyvien tietojeni mukaan myös top on roolina ehdottomasti bottomia harvinaisempi ilmentymä - jostain syystä silti nimenomaan näitä kokeneita, kurittavia miehiä tuntuu Tinder olevan pullollaan.


Kävinpä eilen sammuttelemassa pahinta tatuointikuumettani ottamalla pari pientä uutta kuvaa kaverin luona. Illalla kotona kirvelevää ihoa vaaliessani muistin, miten Nuu joskus tuhat vuotta sitten vertasi uutta tatuointia lemmikkiin: Tamagotchin lailla se vaatii huomiota ja huolenpitoa, raikasta vettä ja suojaa maailman tuulilta. Kerta kerralta se pöydällä makaamisen raastava kärsimys unohtuu myös nopeammin - tänään olisin taas jo aivan valmis jatkamaan eilen keskenjäänyttä projektia ja täysin malttamaton odottamaan lukuisien leimaideoitteni realisoitumista.


Elämässäni on Anttilan mentävä aukko. Ennen käytin kyseistä tavarataloa paitsi päivittäiskosmetiikan hankintoihini (Plussa-tarjouksena kolme nestesaippuaa kahden hinnalla! Valikoimistamme poistuvia tuotteita alennettuun hintaan!) myös dvd-boksien haaveksivaan sormeiluun sekä esimerkiksi tekstiilivärien hankintaan - nyt jouduin kiertämään useita isoja puoteja keskustassa löytääkseni vanhoja kunnon Dylon-väripusseja eikä kaupungissa, jossa Stockallakaan ei enää ole kunnon Basementia ole liikettä, jossa laatusarjojen tuotantokausiin sijoittamista voisi arpoa levylaatikkoa kädessään tuumivasti punniten. Kuka astuu Veijo Anttilan saappaisiin ja täyttää sisimmässäni pullean punaisen A:n jättämän tyhjiön?

Taking steps is easy, standing still is hard

Nuoruuden ja ikääntymisen raja kulkee kuolemattomuusilluusiossa. Tiettyyn ikään saakka ihmisen ruumis kestää miltei mitä tahansa väärinkäyttöä; se antaa anteeksi, palautuu eikä juuri kanna kaunaa. Parikymppisenä vain harva piittaa esimerkiksi kehonhuollosta tai monivitamiineista (paitsi jos joku Kardashianeista tai Cara Delevingne sattuu promoamaan jompaakumpaa), ja kunnon yöunet tarkoittavat ensisijaisesti luopumista jostain paljon kiinnostavammasta meneillään olevasta.

Nuorena ihmisellä on usein lukuisia muunkinlaisia katteettomia illuusioita, esimerkiksi siitä, miten yhteiskunta toimii, millaiset kulmakarvat ovat tavoiteltavannäköiset sekä mitä käsittää asianmukainen pakkaspukeutuminen. Itse olin naiivi teini, joka uskoi poliisiin ja soitonopettajaan, joka sanoi että tärkeintä musiikin tekemisessä on täsmällisyys. Kasvoin pienessä kylässä, jossa terveyskeskuspäivystyksessä oli ruuhkaa kun odotushuoneessa oli kolme ihmistä yhtä aikaa ja jos kunnalliseen hammashoitoon varatun oikomisajan jätti käyttämättä, hammaslääkäri (joka todennäköisesti asui naapurissa) kävi soittamassa ovikelloa ja kertomassa vanhemmille tapahtuneesta henkilökohtaisesti. Kun siis (jo yhdeksänkymmentäluvulla) puhuttiin julkisen terveydenhuollon alennustilasta, resurssipulasta ja hoitojonossa riutuvista potilaista, emme me Varsinais-Suomen vehmailla vainioilla tienneet moisesta mitään.

Helsinkiin paluumuutettuani jouduin käyttämään julkisen terveydenhuollon päivystystoimintoja sangen säästeliäästi - välillä kului vuosia, etten edes tarkalleen tiennyt, missä osoitteessa akuuttihoitoa saisin sellaista tarvitessani. Kuitenkin satunnaisten vierailujen perusteella olin yleensä tyytyväinen niin saamaani palveluun kuin kokonaisodotusaikaankin ja maksoin verojani iloiten, suomalaista sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa juhlien.

Myöhemmin työpaikkojeni myötä tutustuin terveydenhuollon yksityiseen puoleen. Ratkaiseva ero kokemuksessa oli lähinnä hinnassa: kun palveluita pääsi käyttämään hintalaput framilla, ymmärsi antaa ilmaiselle perusterveydenhuollolle entistäkin suurempaa arvoa: eipä tarvinnut laskea tikkilangalle metrihintaa, kun aikanaan kävi Mariassa paikkauttamassa fuksisaunassa auennutta leukaansa.

Eilen olin maajoukkuepyrintöihin liittyen scrimmaamassa, kun äkkiä kaatumisen seurauksena jotain tapahtui eikä vasemmalle polvelleni enää käynytkään varaaminen. KKK-hoitoa suoritettuani ja tilannetta tovin tarkkailtuani päätin lähteä varmuuden varalta näyttämään polveani Haartmanniin: ymmärtääkseni jos jalalla ei voi kävellä, jotain saattaa olla ns. mäsänä, eikä näissä asioissa vitkastelu välttämättä ole aina hyve.

Kello 13 sunnuntai-iltapäivänä Haartmannissa oli ruuhkaa: pelkästään ilmoittautumisjonossa oli 15 ennen minua, ja itse odotushuoneessa vähintäänkin saman verran väkeä. En ollut tuskissani enkä muutenkaan kiireinen, ja aiempien päivystyskokemusteni tuomalla luottavaisuudella istuin rauhassa odottamaan epätietoisuuteni hälventävää ammattilaista. Vain puolisen tuntia odoteltuani minut kutsuttiin sisään (vastapäätäni odotushuoneessa istui nainen, joka kertoi puhelimeen vartoneensa kolme ja puoli tuntia vastaanotolle pääsyä). Kepasin huoneeseen parhaani mukaan puolellatoista jalalla konkaten - lääkäri tuli kotvan kuluttua osittain huoneeseen ja pidemmittä esittelyittä meni suoraan asiaan: "Sähän pystyt kävelemään sillä siis?" Myönsin, että näin pakon edessä se joten kuten onnistuu - lääkärin ilmeestä näin, että siinäpä ne tärkeimmät tutkimukset tältä erää sitten olivatkin. Asianmukaiset vääntelyt, pusertelut ja veivaukset tehtyään lääkärishahmo totesi, ettei "tää kyllä oo päivystyskamaa" mutta että röntgataan nyt kun kerran tulit - ja poistui huoneesta jättäen minut makaamaan tutkimuspöydälle epätietoisena ja yhä housutonna, harmikseni vahvasti derbylle löyhkäten. Kömmin takaisin lattialle ja pujottaessani jalkoja lahkeisiin tunsin olevani Babylonin portto hankkiutumassa kotiin yöjuoksultaan: tahmea, suttuinen ja rappukäytävässä vaivihkaa pukeutuva.

Löysin hoitajan ohjeistuksella röntgeniin ja poiskin. Palasin kuulemaan tuomiota - jonkintyyppinen apuhahmo, jonka rooli ei koskaan selvinnyt minulle sen tarkemmin - pyysi minut sisään ja sulki sähköllä toimivat automaattiovet niin, että olin vähällä jäädä niiden väliin. Mitäs kävelin niin hitaasti hoitajalta saamine keppeineni, joita en edes osannut käyttää. Lääkäri palasi huoneeseen kännykkäänsä räpläten ja tiivistettynä kertoi, ettei polvessani ole mitään vikaa. Sisäkierukka toki saattaisi olla rikki, mutta se näkyy vasta magneetissa, jonne julkisella puolella pääsisi kuudessa kuukaudessa. Tässä vaiheessa mainitsin urheiluvakuutuksestani, jolloin: "Ainahan sä voit tosiaan mennä sinne yksityiselle valittamaan tästä. Nehän siellä tekee kaikki kuvat ja kokeet, kun vaan saavat rahaa." Hämmennyin. "No mitä mä tän kanssa nyt saan tehdä?" "Ihan mitä vaan haluut. Tarviitsä noita keppejä? Ne pitää sitte kyllä palauttaa kun niitä ei enää tarvi."

Tällaiset tilanteet saavat ikävä kyllä lähes poikkeuksetta muuten niin terävän kieleni lamaantumaan ja aivoni ymmälleen. Jonkinmoinen typerä auktoriteettiusko (tai ehkä se on eloonjäämisvietti) myös estää minua kuittaamasta molopäisyyksiä mittansa mukaan: minä olen tässä aseettomana raajarikkona ja tuo hallitsee paitsi tämän tutkimuspöydän kauko-ohjainta myöskin kaikki nuo esilläolevat myrkyt enkä ole vielä valmis jättämään tätä maailmaa. Mutta onneksi minulla on tämä blogi, jotta voin purkaa kaiken sappeni, pettymykseni ja ilkeät matalamielisyyteni tänne. Kas tähän tapaan:
1. Ymmärtääkseni olen urheiluvakuutuksestani huolimatta yhä oikeutettu käyttämään julkisia terveydenhuoltopalveluita siinä missä kuka tahansa akuutin tarpeen tullen. Voin myös vannoa, etten tullut huvikseni ja vittuillessani viettämään aurinkoista sunnuntaipäivää odotushuoneessa sekakäyttäjien, dementikkojen ja muiden avohoitopotilaiden sekaan, kenenkään aikaa saati resursseja hukkaamaan. (Varmasti toki sellaisiakin ihmisiä on, ja varmasti juuri se tekee hoitohenkilökunnasta toisinaan harmillisen kyynistä. En minä heitä voi siitä syyttää.)
2. En minä tiedä, tarvitsenko keppejä. Enkö ole täällä juuri esims sitä arviota hakemassa?
3. Istumatyö ei välttämättä ole mikään kriteeri olla kirjoittamatta sairauslomaa. Tai sitä minä vaan, että olisihan sinne töihin mukava jollain keinoin päästäkin, vaikka onhan toki taksikin keino.

Minua harmittaa tämä myös muulla kuin henkilökohtaisella tasolla. Juuri tällaiset puolivillaiset kokemukset ovat omiaan vahvistamaan mielikuvaa, joka valitettavan monella julkisesta puolesta on: että osaaminen on vähän (tai erikoisalasta riippuen aika paljon) heikompaa kuin yksityisellä puolella, leipääntyneiden yleislääkäreiden ja ylemmyydentuntoisten erikoistuvien hiukan happamenhajuista jättömaata ja palvelultaan jotenkin niin kovin neuvostoliittolaista. Asia ei kategorisesti ole näin ja koulutuskin on ymmärtääkseni sama tutkintonimikettä myöden niin Kontulan terveysasemalla kuin Tilkan Dextrassakin. Sitä paitsi osataan sitä yksityiselläkin: muuan kanssakokelaani eilisistä maajoukkuekarkeloista joutui myös päivystykseen telottuaan nilkkansa. Kun hahmo kysyi yksityisen päivystyksen lääkäriltä tarkennusta vammastaan (ovatko nivelsiteet revenneet vai menneet ihan poikki asti), oli vastauksena "otetaanko veitsi ja katsotaan sisälle?".

Pointti? Työ on varmasti raskasta, vastuullista ja valtion taholta alati yhä aliarvostetumpaa. Silti jostain kumman syystä kaikki kohtaamani hoitajat ovat olleet - olivat myös eilen - lämpimiä, sydämellisiä ja aidosti kiinnostuneen oloisia, kun taas lääkärit - no niin. Oisko se ihmisen kohtaaminen mitään?        

Luulen, että viihde on hauskaa ja no, viihdyttävää vain silloin, kun se ei käsittele katsojan omaa erikoisalaa. Toki maailmaan on luotu ymmärtääkseni myös sangen totuudenmukaisia fiktiivisiä universumeja kuten ER - nämä ovat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia mutkia oikovassa viihdeteollisuudessa. Esimerkiksi entisenä heppatyttönä väsähdän oitis, kun ruutuun tulee hevosia. Ensinnäkin oletteko huomanneet, että välittömästi hevosen turvan vilahtessa jossain kuvan kulmassa alkaa ääniraidalta kuulua kiihtynyttä hirnuntaa? Hevosista mitään ymmärtävät tietävät, että hirnuminen ei suinkaan ole hevosten ensisijainen kommunikointikeino eivätkä ne normaalioloissa paljon ääntä pidäkään. Lisäksi leffojen ja sarjojen "hevosihmisiä" näyttelevät hahmot on pantu hosumaan, huitomaan ja heittelemään epäaitoja fraaseja kuten "Hevoseni pillastui!", "Misty on aivan vauhkoontunut, menetän sen hallinnan!" ja "Hän on hyppääjä." - toki osa ongelmaa on varmasti myös kääntäjien slangitaidottomuus.

Myös esimerkiksi ne ihmiset, jotka perustavat derbytietoutensa vaikkapa CSI Miamin Wheels Up -episodiin tai Whip It! -leffaan, saavat lajista hyvin hämmentävän ja sangen niukasti totuutta sisältävän kuvan. Toisaalta taas jos ihminen rakentaa yhtään minkään tietämyksensä puhtaasti populaarikulttuurin yksinkertaistusten varaan, hänen ehkä sietääkin jäädä pyörittelemään silmiään ikuisesti ennakkoluulojensa vankina.

Zoossa on kaikki onnistumisen elementit: otteessaan pitävä mutta kuitenkin kyllin uskottava tarina, ajankohtainen uhan mahdollisuus, selvästikin isolla rahalla kirjoitettua ja kuvattua materiaalia, kauniit näyttelijät ja ennen kaikkea eläimiä, lukuisia upeita lähikuvattuja aktiivisia eläimiä. Tarina kyllä kantaakin (mahdollisesti toki vain siksi, etten itse ole luonnontieteilijä ja eläintietämyksenikin on sen verran rajoittunut, että ostan esimerkiksi "uhmakkaan pupillin" konseptin ihan huoletta) ja eläimet ovat enimmäiseen hienoja ja vaikuttavasti ohjattuja. Synopsis on karkeasti tiivistäen tämä: eläimet ovat saaneet kyllikseen vuosisatoja kestäneestä orjuudesta, alistamisesta ja kidutuksesta ja alkavat viimein iskeä takaisin, aluksi satunnaisilta vaikuttavin käytöspurskahduksin. Kourallinen urheita ja asialleen omistautuneita mutta sattumanvaraisesti yhteen saatettuja ihmisiä ryhtyy tutkimaan näiden yksittäisten tapahtumien syytä sekä yhteyttä toisiinsa, ja joutuu mitä huikempiin paikkoihin ja päätähuimaaviin mutta samalla henkeä uhkaaviin seikkailuihin. Taustalta alkaa paljastua korporaatiosalaliittoja, petoksia ja likaista keinottelua. Kiinnostavaa, eikö totta?  

Ihmishahmot vain, voi sentään. Käsikirjoituksen ongelmiin kuulunevat hahmojen ohuus ja stereotyyppisyys: on hyväsydäminen ja salaviisas myhäilevä afrikkalainen, hiukan paheellinen mutta kuitenkin sisimmältään oikeamielinen haavoitettu soturi, kärsimätön ja kapinallinen journalisti, kärttyisä ja herkkää sisintään ihmiskontaktien välttelyllä peittelevä tiedemies (muttei muuten ainakaan toistaiseksi yhtään aasialaista tai homoa. Pitäisikö tästä tehdä ilmoitus jonnekin?)... Casting puolestaan on mennyt sikäli hassusti, että yhdelläkään päähenkilöllä ei näyttäisi olevan kuin kaksi ilmettä kullakin käytössään. James Wolk on Jackson Ozina joko kirkasotsaisen vilpitön tai huolestunut, joka ilmenee kulmien hienoisena kurtistumisena. Nonso Anonzien Abraham Kenyatta näyttää mietteliäältä tai toisinaan hyväntahtoisen kujeilevalta, Nora Arnezederin Chloe Tousignantin silmät ovat pysyvästi teevadin kokoisiksi laajentuneet ja ilmentävät paitsi oikeamielistä hurjistumista ja uhmaa myös ajoittaista pakokauhua. Kristen Connolly Jamie Campbellina on teinin tasolle jäänyt ekobloggaaja, jonka paletti koostuu toisaalta loukkaantuneesta ja toisaalta yllättyneestä naamasta.

Poikkeuksen tästä kaavasta tekee Billy Burken Mitch Morgan, joka käyttää huikentelevaisesti kolmen ilmeen repertuaaria: hapan tai vaihtoehtoisesti tyytymätön - tai herkistynyt, jolla alleviivataan Mitchin ongelmallista suhdetta 10-vuotiaaseen kuolemansairaaseen tyttäreensä.

Eläinten kanssa ohjauksella menee hienosti niin kauan, kun kyseessä on suuri lauma jotain etäisiä suurelle yleisölle oletettavasti tuntemattomampia ja ehkä vähän inhottaviksikin miellettyjä eläimiä: rottia, lepakoita, lintuja. Massiiviset eläinten kuhisevat joukkokohtaukset ovat vaikuttavia ja aidosti huolestuttavia: Mitä jos tämä olisi totta? Voisiko näin tapahtua? 

Mutta kun fokus siirtyy tutumpiin lajeihin, kuten koti- ja lemmikkieläimiin, alkavat uskottavuusongelmat. Koirat ja kissat tekevät ihan tavallisia asioita, kuten heiluttavat häntäänsä, maukuvat tai juoksentelevat, ja näistä toimista pyritään tekemään uhkaavia musiikilla, omituisilla leikkauksilla ja näyttelijöiden reaktioilla. Hevonen ravaa kärryt perässään ja nakkelee hiukan niskojaan, ja kas! Sehän on aivan pitelemätön, ptruu! En tiedä mikä siihen meni, en pysty hallitsemaan sitä! huutaa silinterihattuinen kuski ohjia tempoen ja heittäytyy pois kyydistä. 

Ehkä tämä kaikki menee suurelle yleisölle läpi? Toisaalta päätellen massasuosion uupumisesta ehkä sittenkään ei. Itse katson toiveikkaana, innostuen yhä uusista hienoista eläimistä ja vinhoista juonenkäänteistä.