Oispa kaljaa

Minä olen kilpaurheilija. En ehkä täysipäiväinen saati ammattilainen, mutta se minä olen: minulla on pelikalenteri, tavoitteita, treeniohjelma eikä oikeastaan koskaan vapaa-aikaa.
Minä olen myös aikuinen ihminen: aikuinen siinä merkityksessä kuin sitä käytetään naistenlehtien kosmetiikka- ja muotijutuissa, joissa halutaan korostaa sitä, ettei tyylikkyyden ja sitä myöden elämän tarvitse olla ohi 35 ikävuoden tultua täyteen, ja että oikeesti nelkyt on uus kolkyt. Aikuisuus näkyy elämässäni siten, että kehollani on yhä enenevissä määrin vaatimuksia ja yhä tiukemmat reunaehdot tarjottavalleen: Jos haluan kehittyä, minun on treenattava. Jos haluan treenata, minun on levättävä. Jos haluan levätä, minulla ei voi olla muuta elämää (palkkatyön ja urheilemisen lisäksi siis). Ja jos, luoja paratkoon, joskus haluan juhlia, siihen on valmistauduttava kuin budjettivastuulliseen projektiin resurssikartoituksineen ja hypercareineen kaikkineen.

Aina ei ollut näin. Ikävuodet 20-32 elin hyvinkin irrallani, välillä jopa railakkaasti. Olin sosiaalinen, huikentelevainen ja vähän viinaanmenevä - toisin sanoen otin elämästä irti aika paljon juuri sitä parasta, mitä noilla vuosilla on tarjottavanaan. Derbyuran muuttuminen vakavammaksi tuntui siksi osin huojentavaltakin initiaatioriitiltä - jotkut hankkivat lapsia ja lopettavat ylimääräisen säntäilyn, toiset etenevät urallaan ja siirtyvät toisenlaisiin pöytiin. Minä aloin urheilla ihan tosissani ja ryhdyin elämään urheilijan elämää. Se tuntui - tuntuu - hyvältä, oikealta ja sopivalta. Minulta.

Viimeisen vuoden aikana olen varovasti koettanut totuttaa aivojani siihen, ettei tämä ole ikuista. Se ei voi olla, sillä tiedostan mainiosti kehoni ikääntyvän ja kovan treenaamisen sekä pelien vaativan veronsa. Aluksi tämänkaltainen pohdinta aiheutti hysteeristä lähentelevän paniikkireaktion: elämältä tuntui putoavan pohja, kuin olisin saanut rakastettuni kiinni petoksesta. Mihin minä muka into- ja kunnianhimoni investoisin jos en tähän?! Keiden kanssa hengaisin, mihin aikani käyttäisin? Kuka minä edes olisin ilman derbyä?

Vähitellen ajatus on lakannut pelottamasta. Olen jälleen muistanut, minkälainen ihminen joskus olin, mitä tein ja keiden kanssa. Olen muistanut, ettei elämäni alkanut roller derbystä (vaikka se toisinaan siltä tuntuukin) eikä se myöskään lopu siihen (vaikka se toisinaan siltä tuntuukin).
En ole valmis lopettamaan vielä, mutta tiedän pystyväni siihen sen hetken koittaessa.

Tänään menin töiden jälkeen salille etsimään poikittaista vatsalihastani, sillä ilmeisesti niin polvivammaiset tekevät. (He eivät voi juosta eivätkä he voi luistella, joten he harrastavat eräänlaista geokätköilyä erilaisilla lihaksilla, joita tavallista arkea elävien ihmisten ei tarvitse edes tietää nimeltä saati että tiedostaisivat koskaan niitä käyttävänsä.) Kotiin palatessani muistin yhtäkkiä, mitä perjantai joskus tarkoitti: aikaista kotiinkarkaamista ja ehkä päiväunia, vaatekriisiä ja tukan laittamista, siideriä ja röökitoppa kaupan hihnalla, etkoja. Poreilevaa odotusta, tunnetta siitä, että koska tahansa saattaa tapahtua mitä tahansa. Näin sen joka puolella ympärilläni, bussia odottavassa minihamemisukassa, marketissa jonottavassa raksahemmossa, kadulla vastaankävelevässä nuorukaislaumassa. Yhtäkkiä, pitkästä aikaa kaipasin siihen aikaan ja niitä ihmisiä, kaipasin niin että ihoa jomotti.

Sitten kävelin kotiin, käynnistin pyykkikoneen ja hain talvitakit vintistä. Ja juutuin sohvalle loppuillaksi tuijottamaan uutta kotimaista laatudraamaan ja napostelemaan dippivihanneksia.