Luulen, että viihde on hauskaa ja no, viihdyttävää vain silloin, kun se ei käsittele katsojan omaa erikoisalaa. Toki maailmaan on luotu ymmärtääkseni myös sangen totuudenmukaisia fiktiivisiä universumeja kuten ER - nämä ovat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia mutkia oikovassa viihdeteollisuudessa. Esimerkiksi entisenä heppatyttönä väsähdän oitis, kun ruutuun tulee hevosia. Ensinnäkin oletteko huomanneet, että välittömästi hevosen turvan vilahtessa jossain kuvan kulmassa alkaa ääniraidalta kuulua kiihtynyttä hirnuntaa? Hevosista mitään ymmärtävät tietävät, että hirnuminen ei suinkaan ole hevosten ensisijainen kommunikointikeino eivätkä ne normaalioloissa paljon ääntä pidäkään. Lisäksi leffojen ja sarjojen "hevosihmisiä" näyttelevät hahmot on pantu hosumaan, huitomaan ja heittelemään epäaitoja fraaseja kuten "Hevoseni pillastui!", "Misty on aivan vauhkoontunut, menetän sen hallinnan!" ja "Hän on hyppääjä." - toki osa ongelmaa on varmasti myös kääntäjien slangitaidottomuus.

Myös esimerkiksi ne ihmiset, jotka perustavat derbytietoutensa vaikkapa CSI Miamin Wheels Up -episodiin tai Whip It! -leffaan, saavat lajista hyvin hämmentävän ja sangen niukasti totuutta sisältävän kuvan. Toisaalta taas jos ihminen rakentaa yhtään minkään tietämyksensä puhtaasti populaarikulttuurin yksinkertaistusten varaan, hänen ehkä sietääkin jäädä pyörittelemään silmiään ikuisesti ennakkoluulojensa vankina.

Zoossa on kaikki onnistumisen elementit: otteessaan pitävä mutta kuitenkin kyllin uskottava tarina, ajankohtainen uhan mahdollisuus, selvästikin isolla rahalla kirjoitettua ja kuvattua materiaalia, kauniit näyttelijät ja ennen kaikkea eläimiä, lukuisia upeita lähikuvattuja aktiivisia eläimiä. Tarina kyllä kantaakin (mahdollisesti toki vain siksi, etten itse ole luonnontieteilijä ja eläintietämyksenikin on sen verran rajoittunut, että ostan esimerkiksi "uhmakkaan pupillin" konseptin ihan huoletta) ja eläimet ovat enimmäiseen hienoja ja vaikuttavasti ohjattuja. Synopsis on karkeasti tiivistäen tämä: eläimet ovat saaneet kyllikseen vuosisatoja kestäneestä orjuudesta, alistamisesta ja kidutuksesta ja alkavat viimein iskeä takaisin, aluksi satunnaisilta vaikuttavin käytöspurskahduksin. Kourallinen urheita ja asialleen omistautuneita mutta sattumanvaraisesti yhteen saatettuja ihmisiä ryhtyy tutkimaan näiden yksittäisten tapahtumien syytä sekä yhteyttä toisiinsa, ja joutuu mitä huikempiin paikkoihin ja päätähuimaaviin mutta samalla henkeä uhkaaviin seikkailuihin. Taustalta alkaa paljastua korporaatiosalaliittoja, petoksia ja likaista keinottelua. Kiinnostavaa, eikö totta?  

Ihmishahmot vain, voi sentään. Käsikirjoituksen ongelmiin kuulunevat hahmojen ohuus ja stereotyyppisyys: on hyväsydäminen ja salaviisas myhäilevä afrikkalainen, hiukan paheellinen mutta kuitenkin sisimmältään oikeamielinen haavoitettu soturi, kärsimätön ja kapinallinen journalisti, kärttyisä ja herkkää sisintään ihmiskontaktien välttelyllä peittelevä tiedemies (muttei muuten ainakaan toistaiseksi yhtään aasialaista tai homoa. Pitäisikö tästä tehdä ilmoitus jonnekin?)... Casting puolestaan on mennyt sikäli hassusti, että yhdelläkään päähenkilöllä ei näyttäisi olevan kuin kaksi ilmettä kullakin käytössään. James Wolk on Jackson Ozina joko kirkasotsaisen vilpitön tai huolestunut, joka ilmenee kulmien hienoisena kurtistumisena. Nonso Anonzien Abraham Kenyatta näyttää mietteliäältä tai toisinaan hyväntahtoisen kujeilevalta, Nora Arnezederin Chloe Tousignantin silmät ovat pysyvästi teevadin kokoisiksi laajentuneet ja ilmentävät paitsi oikeamielistä hurjistumista ja uhmaa myös ajoittaista pakokauhua. Kristen Connolly Jamie Campbellina on teinin tasolle jäänyt ekobloggaaja, jonka paletti koostuu toisaalta loukkaantuneesta ja toisaalta yllättyneestä naamasta.

Poikkeuksen tästä kaavasta tekee Billy Burken Mitch Morgan, joka käyttää huikentelevaisesti kolmen ilmeen repertuaaria: hapan tai vaihtoehtoisesti tyytymätön - tai herkistynyt, jolla alleviivataan Mitchin ongelmallista suhdetta 10-vuotiaaseen kuolemansairaaseen tyttäreensä.

Eläinten kanssa ohjauksella menee hienosti niin kauan, kun kyseessä on suuri lauma jotain etäisiä suurelle yleisölle oletettavasti tuntemattomampia ja ehkä vähän inhottaviksikin miellettyjä eläimiä: rottia, lepakoita, lintuja. Massiiviset eläinten kuhisevat joukkokohtaukset ovat vaikuttavia ja aidosti huolestuttavia: Mitä jos tämä olisi totta? Voisiko näin tapahtua? 

Mutta kun fokus siirtyy tutumpiin lajeihin, kuten koti- ja lemmikkieläimiin, alkavat uskottavuusongelmat. Koirat ja kissat tekevät ihan tavallisia asioita, kuten heiluttavat häntäänsä, maukuvat tai juoksentelevat, ja näistä toimista pyritään tekemään uhkaavia musiikilla, omituisilla leikkauksilla ja näyttelijöiden reaktioilla. Hevonen ravaa kärryt perässään ja nakkelee hiukan niskojaan, ja kas! Sehän on aivan pitelemätön, ptruu! En tiedä mikä siihen meni, en pysty hallitsemaan sitä! huutaa silinterihattuinen kuski ohjia tempoen ja heittäytyy pois kyydistä. 

Ehkä tämä kaikki menee suurelle yleisölle läpi? Toisaalta päätellen massasuosion uupumisesta ehkä sittenkään ei. Itse katson toiveikkaana, innostuen yhä uusista hienoista eläimistä ja vinhoista juonenkäänteistä.