Nuoruuden ja ikääntymisen raja kulkee kuolemattomuusilluusiossa. Tiettyyn ikään saakka ihmisen ruumis kestää miltei mitä tahansa väärinkäyttöä; se antaa anteeksi, palautuu eikä juuri kanna kaunaa. Parikymppisenä vain harva piittaa esimerkiksi kehonhuollosta tai monivitamiineista (paitsi jos joku Kardashianeista tai Cara Delevingne sattuu promoamaan jompaakumpaa), ja kunnon yöunet tarkoittavat ensisijaisesti luopumista jostain paljon kiinnostavammasta meneillään olevasta.
Nuorena ihmisellä on usein lukuisia muunkinlaisia katteettomia illuusioita, esimerkiksi siitä, miten yhteiskunta toimii, millaiset kulmakarvat ovat tavoiteltavannäköiset sekä mitä käsittää asianmukainen pakkaspukeutuminen. Itse olin naiivi teini, joka uskoi poliisiin ja soitonopettajaan, joka sanoi että tärkeintä musiikin tekemisessä on täsmällisyys. Kasvoin pienessä kylässä, jossa terveyskeskuspäivystyksessä oli ruuhkaa kun odotushuoneessa oli kolme ihmistä yhtä aikaa ja jos kunnalliseen hammashoitoon varatun oikomisajan jätti käyttämättä, hammaslääkäri (joka todennäköisesti asui naapurissa) kävi soittamassa ovikelloa ja kertomassa vanhemmille tapahtuneesta henkilökohtaisesti. Kun siis (jo yhdeksänkymmentäluvulla) puhuttiin julkisen terveydenhuollon alennustilasta, resurssipulasta ja hoitojonossa riutuvista potilaista, emme me Varsinais-Suomen vehmailla vainioilla tienneet moisesta mitään.
Helsinkiin paluumuutettuani jouduin käyttämään julkisen terveydenhuollon päivystystoimintoja sangen säästeliäästi - välillä kului vuosia, etten edes tarkalleen tiennyt, missä osoitteessa akuuttihoitoa saisin sellaista tarvitessani. Kuitenkin satunnaisten vierailujen perusteella olin yleensä tyytyväinen niin saamaani palveluun kuin kokonaisodotusaikaankin ja maksoin verojani iloiten, suomalaista sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa juhlien.
Myöhemmin työpaikkojeni myötä tutustuin terveydenhuollon yksityiseen puoleen. Ratkaiseva ero kokemuksessa oli lähinnä hinnassa: kun palveluita pääsi käyttämään hintalaput framilla, ymmärsi antaa ilmaiselle perusterveydenhuollolle entistäkin suurempaa arvoa: eipä tarvinnut laskea tikkilangalle metrihintaa, kun aikanaan kävi Mariassa paikkauttamassa fuksisaunassa auennutta leukaansa.
Eilen olin maajoukkuepyrintöihin liittyen scrimmaamassa, kun äkkiä kaatumisen seurauksena jotain tapahtui eikä vasemmalle polvelleni enää käynytkään varaaminen. KKK-hoitoa suoritettuani ja tilannetta tovin tarkkailtuani päätin lähteä varmuuden varalta näyttämään polveani Haartmanniin: ymmärtääkseni jos jalalla ei voi kävellä, jotain saattaa olla ns. mäsänä, eikä näissä asioissa vitkastelu välttämättä ole aina hyve.
Kello 13 sunnuntai-iltapäivänä Haartmannissa oli ruuhkaa: pelkästään ilmoittautumisjonossa oli 15 ennen minua, ja itse odotushuoneessa vähintäänkin saman verran väkeä. En ollut tuskissani enkä muutenkaan kiireinen, ja aiempien päivystyskokemusteni tuomalla luottavaisuudella istuin rauhassa odottamaan epätietoisuuteni hälventävää ammattilaista. Vain puolisen tuntia odoteltuani minut kutsuttiin sisään (vastapäätäni odotushuoneessa istui nainen, joka kertoi puhelimeen vartoneensa kolme ja puoli tuntia vastaanotolle pääsyä). Kepasin huoneeseen parhaani mukaan puolellatoista jalalla konkaten - lääkäri tuli kotvan kuluttua osittain huoneeseen ja pidemmittä esittelyittä meni suoraan asiaan: "Sähän pystyt kävelemään sillä siis?" Myönsin, että näin pakon edessä se joten kuten onnistuu - lääkärin ilmeestä näin, että siinäpä ne tärkeimmät tutkimukset tältä erää sitten olivatkin. Asianmukaiset vääntelyt, pusertelut ja veivaukset tehtyään lääkärishahmo totesi, ettei "tää kyllä oo päivystyskamaa" mutta että röntgataan nyt kun kerran tulit - ja poistui huoneesta jättäen minut makaamaan tutkimuspöydälle epätietoisena ja yhä housutonna, harmikseni vahvasti derbylle löyhkäten. Kömmin takaisin lattialle ja pujottaessani jalkoja lahkeisiin tunsin olevani Babylonin portto hankkiutumassa kotiin yöjuoksultaan: tahmea, suttuinen ja rappukäytävässä vaivihkaa pukeutuva.
Löysin hoitajan ohjeistuksella röntgeniin ja poiskin. Palasin kuulemaan tuomiota - jonkintyyppinen apuhahmo, jonka rooli ei koskaan selvinnyt minulle sen tarkemmin - pyysi minut sisään ja sulki sähköllä toimivat automaattiovet niin, että olin vähällä jäädä niiden väliin. Mitäs kävelin niin hitaasti hoitajalta saamine keppeineni, joita en edes osannut käyttää. Lääkäri palasi huoneeseen kännykkäänsä räpläten ja tiivistettynä kertoi, ettei polvessani ole mitään vikaa. Sisäkierukka toki saattaisi olla rikki, mutta se näkyy vasta magneetissa, jonne julkisella puolella pääsisi kuudessa kuukaudessa. Tässä vaiheessa mainitsin urheiluvakuutuksestani, jolloin: "Ainahan sä voit tosiaan mennä sinne yksityiselle valittamaan tästä. Nehän siellä tekee kaikki kuvat ja kokeet, kun vaan saavat rahaa." Hämmennyin. "No mitä mä tän kanssa nyt saan tehdä?" "Ihan mitä vaan haluut. Tarviitsä noita keppejä? Ne pitää sitte kyllä palauttaa kun niitä ei enää tarvi."
Tällaiset tilanteet saavat ikävä kyllä lähes poikkeuksetta muuten niin terävän kieleni lamaantumaan ja aivoni ymmälleen. Jonkinmoinen typerä auktoriteettiusko (tai ehkä se on eloonjäämisvietti) myös estää minua kuittaamasta molopäisyyksiä mittansa mukaan: minä olen tässä aseettomana raajarikkona ja tuo hallitsee paitsi tämän tutkimuspöydän kauko-ohjainta myöskin kaikki nuo esilläolevat myrkyt enkä ole vielä valmis jättämään tätä maailmaa. Mutta onneksi minulla on tämä blogi, jotta voin purkaa kaiken sappeni, pettymykseni ja ilkeät matalamielisyyteni tänne. Kas tähän tapaan:
1. Ymmärtääkseni olen urheiluvakuutuksestani huolimatta yhä oikeutettu käyttämään julkisia terveydenhuoltopalveluita siinä missä kuka tahansa akuutin tarpeen tullen. Voin myös vannoa, etten tullut huvikseni ja vittuillessani viettämään aurinkoista sunnuntaipäivää odotushuoneessa sekakäyttäjien, dementikkojen ja muiden avohoitopotilaiden sekaan, kenenkään aikaa saati resursseja hukkaamaan. (Varmasti toki sellaisiakin ihmisiä on, ja varmasti juuri se tekee hoitohenkilökunnasta toisinaan harmillisen kyynistä. En minä heitä voi siitä syyttää.)
2. En minä tiedä, tarvitsenko keppejä. Enkö ole täällä juuri esims sitä arviota hakemassa?
3. Istumatyö ei välttämättä ole mikään kriteeri olla kirjoittamatta sairauslomaa. Tai sitä minä vaan, että olisihan sinne töihin mukava jollain keinoin päästäkin, vaikka onhan toki taksikin keino.
Minua harmittaa tämä myös muulla kuin henkilökohtaisella tasolla. Juuri tällaiset puolivillaiset kokemukset ovat omiaan vahvistamaan mielikuvaa, joka valitettavan monella julkisesta puolesta on: että osaaminen on vähän (tai erikoisalasta riippuen aika paljon) heikompaa kuin yksityisellä puolella, leipääntyneiden yleislääkäreiden ja ylemmyydentuntoisten erikoistuvien hiukan happamenhajuista jättömaata ja palvelultaan jotenkin niin kovin neuvostoliittolaista. Asia ei kategorisesti ole näin ja koulutuskin on ymmärtääkseni sama tutkintonimikettä myöden niin Kontulan terveysasemalla kuin Tilkan Dextrassakin. Sitä paitsi osataan sitä yksityiselläkin: muuan kanssakokelaani eilisistä maajoukkuekarkeloista joutui myös päivystykseen telottuaan nilkkansa. Kun hahmo kysyi yksityisen päivystyksen lääkäriltä tarkennusta vammastaan (ovatko nivelsiteet revenneet vai menneet ihan poikki asti), oli vastauksena "otetaanko veitsi ja katsotaan sisälle?".
Pointti? Työ on varmasti raskasta, vastuullista ja valtion taholta alati yhä aliarvostetumpaa. Silti jostain kumman syystä kaikki kohtaamani hoitajat ovat olleet - olivat myös eilen - lämpimiä, sydämellisiä ja aidosti kiinnostuneen oloisia, kun taas lääkärit - no niin. Oisko se ihmisen kohtaaminen mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!