Baareissa mimmeille freestylet korvaan

Ennen muinoin, kun minulla oli vielä ikää lapsen kengänkoon verran ja elämässäni päämääriä, käytin satunnaisesti toisinaan internetin tarjoamia deittipalveluita. Silloin juuri kellään ei ollut profiilinsa elävöityksenä kuvia itsestään - ei ollut kovasti vielä digikameroita, älypuhelimista nyt puhumattakaan, eikä selfietä sananakaan ollut vielä keksitty. Koko profiilin kiinnostavuus ja tutustumisen käynnistyminen perustuivat siis ihmisen itsestään laatimaan esittelytekstiin sekä kykyyn niin herättää kuin ylläpitää kiinnostavuuttaan sähköpostitse.

Nykyäänhän tilanne on lähestulkoon päinvastainen; suosituimmat deittipalvelut perustuvatkin puhutaasti kuvavirralle, ja profiilitekstinä toimii usein pelkistetysti henkilön pituus tai kryptinen "Ota selvää!/Kysymällä selviää!", jos biotekstiä ylipäänsä on koettu tarpeelliseksi laatia lainkaan. Niinpä ei pitäisi tulla yllätyksenä, että keskustelulla ei muutenkaan ole enää sitä painoa näissä jutuissa kuin sillä tapasi vielä 2000-luvun alkupuoliskolla olla. Silti minua ei lakkaa ihmetyttämästä se, miten alkeellisimmatkin ihmistenvälisen kanssakäymisen muodot vaikuttavat kerrassaan kadonneen niin monen sovelluksenkäyttäjän aivoista. (Keskeisin syy ongelmaan tässä lienee se, että nykyisten deittiappien vaivattomuus ja sosiaalinen stigmattomuus (ainakin mainitsemiini varhaisempiin palveluihin verrattuna) tuntuvat vapauttavan käyttäjänsä vastuusta - asia, jota tuskin koskaan lakkaan hämmästelemästä omalla (no, ainakin kai useimmiten omalla) naamalla ja nimellä toimittaessa.)

Tähän mennessä nokkelimmat ovatkin jo varmasti arvanneet, että viittasin edellä nimenomaan Tinderiin. Olen sillä lailla totinen ja oman osuuteni ns. irtolihasta louhinut, että taidan käyttää koko sovellusta vähän väärin: en hae satunnaisia panoja, seikkailuja tai ex tempore -kahviseuraa, enkä myöskään ole sitä mieltä että "kavereita ei koskaan voi olla liikaa" (koska voihan niitä olla, nykyisillekään oikeille ystäville ei riitä kylliksi aikaa ja huomiota niin miksi ihmeessä tahtoisin jakaa silkkaa frendailufokustani jollekulle tuikituntemattomalle?).
Profiilikuvaproblematiikkaa olen käsitellyt jo muissa yhteyksissä aiemmin, tässä muutamia (tekstuaalisia) huomioitani Tinder-seuranhakupalvelusta:

Jos henkilö näkee jotain häntä kiinnostavaa, jopa siinä määrin kiehtovaa että hän haluaa ryhtyä keskusteluun, hän saattaa tehdä sen vaikkapa näin: "Moi!". Tiedän monien pitävän tällaista aloitusta ja siten ehkä myös aloittajaa itseäänkin tylsänä, ankeana tai vaihtoehtoisesti laiskana; minusta tervehtiminen on kuitenkin aivan kelpo avaus, johon voi vastata esimerkiksi näin: "Moi itellesi!". Tästä kaiken pitäisi alkaa; tämän jälkeen homman ja jutustelun pitäisi nousta siivilleen melko vaivattomasti: tervehtiminen on suoritettu ja siihen on vastattu, lähtökohta ja keskustelukumppani on siis suopeaksi laskettavissa. Harmillisen usein homma lässähtää kuitenkin jo tässä vatsalleen: monet eivät tunnu tätä osaavan, mutta keskustelun kantaminen on a) aivan aluksi aloitteentekijän vastuulla ja sen jälkeen kaksisuuntainen tie, b) yleensä aika vaivatonta, jos molemmat ovat normaalilla sosiaalisella älyllä varustettuja aikuisia sekä edes teoreettisesti toisistaan kiinnostuneita, ja c) eri asia kuin haastattelunomainen kysymys-vastaus-patteristo, joskin taktisesti asetellut kysymykset saattavat auttaa asiassa alkuun. Ei varsinaisesti mitään korkeampaa rakettitiedettä vielä, vai mitä? Tästä huolimatta karkeasti arvioiden kahdeksan kymmenestä keskustelusta juuttuu tähän - vielä hämärämpää on, jos aloitteentekijä lähtee kohteliaisuuskärki edellä: "Moi sinä, sulla on tosi kiva tukka ja tykkään sun tyylistä muutenkin!" "Kas, kiitos!" "Ole hyvä! *peukutusemoji*" Viitseliäällä päällä ollessani saatan vastata vielä että hymyemoji, minkä jälkeen keskustelu tai vähintäänkin oma mielenkiintoni yleensä olikin sitten siinä. Miten nämä ihmiset olivat päässään ajatelleet tämän keskustelun kulkevan? Miten se olisi mennyt livekohtaamisessa? Mitä ne koko keskustelulta odottivat? Toki jos tarkoituksena oli vain käydä heittämässä irrallinen kohteliaisuus ja sen jälkeen poistua takaisin omalle puolelleen, se tuli kyllä hoidettua. Pointti vain jäi vähän hämäräksi.

Nuorison luku- ja kirjoitustaidosta on kohkattu aina, ja jokaisella sukupolvella on oma sudenkuoppansa, johon juuri heidän kohdallaan näiden kykyjen pelätään lankeavan täysin ja kokonaan. Meillä 90-luvulla teini-ikäämme viettäneistä vaaran paikkoja olivat ensin tietokonepelit ja sitten tekstiviestit, myöhemmin erilaiset pikaviestimet, chatit ja muut somepalvelut. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että emojien osalta vaaravyöhykkeessä eivät suinkaan ole nuoret vaan 30-40-vuotiaat miehet. He käyttelevät erilaisia kuvakkeita sangen ennakkoluulottomasti ja yltäkylläisesti; syntynyt vaikutelma tämänkaltaista tekstiä suoltavasta henkilöstä on poikkeuksetta epäedukas ja sosiaalisesti jokseenkin vajaaälyisen epileptinen. Kitsaasti säännösteltyinä emojit ovat oiva lisä kirjoitettuun tekstiin ja auttavat sävyjä sekä tunnetiloja välittymään vieraidenkin ihmisten kesken - yliannosteltuina ne menettävät uniikin ilmaisuvoimansa ja alkavat vituttaa.

Keskustelukulttuureissakin on merkittävää eroa. Minusta hyvä dialogi syntyy kuuntelemalla, kyselemällä ja reagoimalla: kun keskustelijalla numero yksi on jokin häntä itseään kiehtova aihe tai sattumus kerrottavanaan, hän avaa mainitsemalla aiheesta hieman tunnustellakseen, onko tämä jotain, josta toinen haluaa kuulla ja johon tämä ryhtyy. Näin hän syöttää dialogipallon toiselle, joka sitten voi päättää, tarttuuko siihen vai ei - tarkentava lisäkysymys merkitsee, että aihe kiinnostaa ja keskustelija numero kaksi tahtoo kernaasti kuulla siitä lisää, maininnan sivuuttaminen puolestaan joko minimipalautteella tai jopa täysin viestii siitä, ettei hän piittaa jatkaa aiheesta. Jälkimmäisessä tapauksessa myös vastuu keskustelun kuljettamisesta siirtyy tällöin hänelle. Mielestäni loogista ja hienotunteista: kummallakin keskustelijalla on tällöin mahdollisuus tarjota aiheta dialogille kuitenkaan tuputtamatta niitä, ja kummallakin on myös vapaus kieltäytyä tarjotusta ja nostaa topiikiksi jokin ehkä parempi vaihtoehto. 

Ilmeisesti 50 Shades of Gray vapautti jotain kansassamme. Latasin kyseisen deittisovelluksen ensimmäistä kertaa noin kaksi ja puoli vuotta sitten ja tällä aikaspektrillä erilaisten BDSM-tyyppisten hakijoiden määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti - ainakin omat hakuspeksini täyttävien ryhmässä. Ilmiönä on varmasti enimmäkseen positiivista, että eri tavoin suuntautuneet ihmiset voivat poistua kaapeistaan ja etsiä samanhenkistä seuraa melko vapautuneesti (joskin lähes poikkeuksetta yhä ilman omaa kasvokuvaansa). Toivon heidän - kaikkien - löytävän etsimänsä. Tähän nimenomaiseen seuranhakijoiden alalajiin näyttää kuitenkin liittyvän kiinteästi erittäin homogeeninen ja älyttömän mielikuvitukseton profiilikuvasto: yleensä kuva käsiraudoista, piiskasta ja/tai ballgagista silkkilakanoilla, jokin geneerinen Stockphoto-tyyppinen kuva teemanmukaisesti sonnustautuneen pariskunnan torsoista, ehkä vielä viekoitteleva otos raamikkaan miehen käsistä pitelemässä jotain sidontavälinettä paljastettujen, tiukkojen vatsalihasten edessä. Tämäkö on eräs niistä fetisismeistä, joissa viihtymisen keinot voivat olla mitä moninaisimmat? Näinkö mielikuvituksekkaan henkilön käsiin jonkun tulisi haluta itsensä asettaa? Vähäisten asiaan liittyvien tietojeni mukaan myös top on roolina ehdottomasti bottomia harvinaisempi ilmentymä - jostain syystä silti nimenomaan näitä kokeneita, kurittavia miehiä tuntuu Tinder olevan pullollaan.


Kävinpä eilen sammuttelemassa pahinta tatuointikuumettani ottamalla pari pientä uutta kuvaa kaverin luona. Illalla kotona kirvelevää ihoa vaaliessani muistin, miten Nuu joskus tuhat vuotta sitten vertasi uutta tatuointia lemmikkiin: Tamagotchin lailla se vaatii huomiota ja huolenpitoa, raikasta vettä ja suojaa maailman tuulilta. Kerta kerralta se pöydällä makaamisen raastava kärsimys unohtuu myös nopeammin - tänään olisin taas jo aivan valmis jatkamaan eilen keskenjäänyttä projektia ja täysin malttamaton odottamaan lukuisien leimaideoitteni realisoitumista.


Elämässäni on Anttilan mentävä aukko. Ennen käytin kyseistä tavarataloa paitsi päivittäiskosmetiikan hankintoihini (Plussa-tarjouksena kolme nestesaippuaa kahden hinnalla! Valikoimistamme poistuvia tuotteita alennettuun hintaan!) myös dvd-boksien haaveksivaan sormeiluun sekä esimerkiksi tekstiilivärien hankintaan - nyt jouduin kiertämään useita isoja puoteja keskustassa löytääkseni vanhoja kunnon Dylon-väripusseja eikä kaupungissa, jossa Stockallakaan ei enää ole kunnon Basementia ole liikettä, jossa laatusarjojen tuotantokausiin sijoittamista voisi arpoa levylaatikkoa kädessään tuumivasti punniten. Kuka astuu Veijo Anttilan saappaisiin ja täyttää sisimmässäni pullean punaisen A:n jättämän tyhjiön?