Äitini on esteetikko ytimeensä saakka. Jos valittavana joko käytännöllinen tai kaunis, ei ole kysymystäkään siitä, kumman puoleen hänen vaakansa kallistuu - niinpä heillä nykyisessä kodissaan on esimerkiksi kylpyhuoneessa korkea hana ja posliinivatimainen laakeahko pesuallas puisen tason päälle sijoitettuna. Hana roiskuttaa ja puinen taso pitää jokaisen käyttökerran jälkeen kuivata rätillä, ettei puu alkaisi pikkuhiljaa mädäntyä. Mutta kaunis tuo yhdistelmä ehdottomasti on. Saman asian toinen ilmentymä oli lapsuudenkotini sohva, joka oli puinen ja nahkainen ja kallista designia - ja sijoitettu aivan älyttömästi televisioon nähden. Lojuminen sohvalla oli jos nyt ei mahdotonta niin ei myöskään vaivatonta tai ainakaan kovin miellyttävää. Feng shui sen sijaan oli niin ojennuksessa kuin se varsinaissuomalaisen taajaman elementtikerrostalossa voi.
Tätä mietin eilen, kun kotiini kannettiin ihan oikea, aikuisten kokoinen ja istumista sekä etenkin lojumista varten suunniteltu sohva. Köllöttelyekstaasini oli luonteeltaan lähes orgastista: ymmärsin, että tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun kotonani oli juuri tällaiseen vätystelyyn tehty huonekalu. (Kallion yksiöissäni sänky toimitti myös sohvan virkaa sangen pitkään eikä se tietenkään ole ikinä sama asia. Kun sitten parven myötä lattiapinta-alaa vapautui, hankin Ikeasta halvan ratkaisun, jossa kyllä kaksi aikuistakamusta mahtui napottamaan rinnakkain, mutta mitenkään muuten päin siihen ei järkevästi mahtunut edes yksin.)
Nyt siis kirjoitan sohvalta käsin, enkä aio ehkä koskaan enää poistua tästä maailman parhaasta paikasta.
Aina toisinaan ajattelen, että voisin ryhtyä ruuanlaittajaihmiseksi. Etsin jonkin herkullisenkuuloisen mutta kyllin helpon reseptin ja sovitan identiteettiä kuin eksoottista peruukkia. Nykyään keitokseni useimmiten jopa onnistuvat, enkä usko että saisin itseäni enää niillä keinoin hengiltä, vaikkei eineksiä olisi keksitty. Itsetehty ruoka on yleensä myös puolivalmisteita paremman makuista ja luonnollisesti edullisempaakin, muista bonuksista nyt puhumattakaan. Nämä faktat eivät kuitenkaan kumoa sitä seikkaa, että ruuan laatiminen on useimmiten työlästä, sotkuista ja aikaavievää puuhaa. Niinpä siis hylkään kokeilut tavallisesti muutaman päivän jälkeen ja palaan melko onnellisena ja vain hieman huono-omatuntoisena Apetitin vegaanisen pakastepizzan äärelle. (Olen oikeasti syönyt niitä vuoden sisään aivan ällistyttävän monta.)
Lauantaina sain jälleen tällaisen roolileikkipuuskan ja tein maapähkinäbataattimyskikurpitsasosekeittoa (tuota reseptiä myskikurpitsalla vahvistaen) sekä focacciaa. Valmista tuli kai kahdessa tunnissa, minä aikana olin ehtinyt jo kyseenalaistaa jokaisen elämänvalintani ja kaikki tähän hetkeen johtaneet ratkaisujen ketjut moneen kertaan, sekä nääntyä nälkään, kiukkuun ja yleiseen olemassaolon raskauteen.
Viikonloppuna koitti jälleen se aika vuodesta, kun päivisin on aurinkoista ja ihanan lämmintä ja kinokset sulavat loristen - ja yöksi pakastaa, ja kaikki sulamisvedet jäätyvät petollisiksi murhakentiksi, jotka saavat vanhusten lonkat ja työikäisten ranteet silkalla olemassaolollaan murtumaan yhtä taajaan kuin Trump twiittailee. Sad!
Ensi kertaa sitten lapsuuden huomasin olevani toistuvasti tilanteessa, jossa en yksinkertaisesti päässyt etenemään valitsemaani reittiä ilman, että nelivedolle siirtyminen alkoi tuntua ainoalta fyysisesti mahdolliselta vaihtoehdolta. Kengät epätoivoisesti tyhjää sutien, kädet mykkäelokuvatyyliin ilmassa avuttomasti heiluen luisuin kerran toisensa jälkeen vääjäämättä kohti ojaa tai mitä tahansa fyysistä estettä, joka keskeyttäisi hitaan mutta holtittoman valumiseni. Koira tottui onneksi nopeasti hiippailemaan kotilon vauhtia vieressäni ("PERRO! Nyt ei voi vetää yhtään! Jos mä kaadun ja halkasen pääni niin kuka sua sitten muka lenkittää! Ei kukaan!"). Pelkäsin henkeni edestä, turhauduin, kiroilin, hikoilin, ja lauantai-iltana nälkäisenä pitkältä lenkiltä kotiin pyrkiessäni tirautin pienet kiukkuitkutkin kun niin oli hankalaa ja vittumaista elämä jäätasankojen keskellä.
Sitten! Äiti tuli kylään ja toi tullessaan nastapohjakengät! Puin ne jalkaani, ja värit palasivat jälleen maailmaani. Ropsuttelin korskeasti kaikkien niiden mummojen ohi, jotka vielä edellisenä päivänä jättivät minut jälkeensä kuin sen kuuluisan Kallion Allin, enkä hidastanut merkittävästi edes alamäissä. Minä osaan! Minä pysyn pystyssä! Minä elän! Kuulitteko, elän! Illalla Pohjolankatua harppoessani herätin ehkä paitsi nukkuvat myöskin kuolleet, sillä mitkään vaivihkaiset eukkatossut nuo jalot liukuestelenkkarit eivät toki ole. Mut mitä välii ei mitään, ainakaan en kynnä leuka edellä jontkassa!
Ja vielä siitä Aldermanista: lukekaa Hesarin kaksi kritiikkiä aiheesta. Ne luettuani tunsin voimakasta halua kirjoittaa miltei enemmän niistä kuin niiden kohteesta. Ne myös oivalla tavalla summasivat ystävieni, kutsuttakoon heitä nyt tässä vaikkapa nimillä Tuppurainen ja Kuosmanen, kanssa käymäni lyhyen Whatsapp-keskustelun taidekritiikeistä ylipäänsä ja taidekriitikoista arvioinnin ja kokemisen ammattilaisina.
Ehkäpä palaan tuohon keskusteluun seuraavalla kerralla, sillä nyt en enää ehdi. Minulla on kiire tikkaamaan jäisiä jalkakäytäviä uusilla nastakengilläni, ja sen jälkeen löhöilemään lisää uudella täydellisellä sohvallani.
12.2.2019
Tykkään, peku!
Nuorempana olin kärkäs kertomaan mielipiteitäni miltei asiasta kuin asiasta, ja aivan erityisesti niitä eriäviä mielipiteitäni. Minulla oli blogi, josta olin tuleva tuomitsemaan väärässäolijoita ja tyhmiä, ja ehkä toisinaan minullakin meni hieman sekaisin älykkyys ja silkka teräväkielinen ilkeily. (Tiedättehän kaikki sen meemikuvan hahmosta, joka istuu koneella keskellä yötä ja kun puolisonsa anoo häntä tulemaan jo lopultakin nukkumaan, vastaus on että nyt ei ehdi kun internetissä on väärässä oleva ihminen! Olin ehkä joskus vähän se, mutten luojan kiitos keskustelupalstoilla tai missään irkissä sentään.)
Kantojani kerron toki auliisti yhä, mutta enää lähinnä suusanallisesti, ja enimmäkseen vain luotetuille, viisaille ja pitkämielisille ystävilleni, jotka eivät ihme kyllä vielä(kään) vihaa minua, edes tämän taipumukseni ansiosta.
Nykyään, näinä kuohuvina nettitrollailun ja yleisen öyhöttämisen päivinä merkittävimmäksi kriteeriksi mielipiteeni kirjalliseen julkituomiseen on noussut se, katsonko tuon kantani esittämisen tuovan jotain lisäarvoa a) käsillä olevaan asiaan, b) maailmankaikkeuteen tai c) yhtään mihinkään. Niinpä usein käy niin, että armottoman verbaalisuominnan sijaan päädyn kertomaan jotain ylistävää tai edes ystävällistä - en toki ole niin koppava, että kuvittelisin tästäkään havaintojeni kohteen maailman millään tapaa mullistuvan saati edes pikkuisen huojahtavan. Jotenkin vain sitä on ihminen itse käynyt niin iäkkääksi, että monissa asioissa lempeys tuntuu tuottavan itselle kestävämpää mielihyvää. (Ei toki aina eikä todellakaan kaikissa asioissa, mutta ei mennä siihen nyt. Kyllä kiukun aikakin vielä tulee, ja kun se tulee, se saa varmasti meidät kaikki ikävöimään tätä tämänhetkistä suopeuttani.)
Niinpä siis seuraavaksi aion kertoa, mitkä asiat minua ovat viime aikoina ilahduttaneet.
Kuten viimeksi mainitsinkin, löysin joitain viikkoja sitten Antti Holman Auta Antti -podcastin. Olin lukenut aiheen tiimoilta joitain lehtijuttuja ja kyseistä tuotosta oli minulle suositeltu usean tahon voimin. Minulla ei kuitenkaan ollut ennalta oikein minkäänlaista suhdetta Holman töihin tai hänen julkisuuskuvaansa, eikä minulle oikein ollut siis selvää, miksi kaipaisin hänen podcastiaan saati neuvojaan oikeastaan yhtään mihinkään tässä elämässä. Lopulta kuitenkin, uuden podcastmyönteisen elämäni innoittamana, ryhdyin kuuntelemaan. En katunut.
Holma onnistuu luomaan itsestään poikkeuksellisen empaattisen ja aidon vaikutelman. Jaksot on jätetty sangen karheiksi ja editoimattomiksi, mikä tuntuu korostavan välittömyyttä. Ensihämmennyksen jälkeen käy toki ilmi, että episodit on kuin onkin käsikirjoitettu - ja vieläpä ilmeisesti laajan ja osaavan asiantuntijatiimin tuella - mutta niissä on silti tietty mukava improsävy ja paljon lopulliseen versioon jätettyä jaarittelua, aiheesta eksymistä ja päätöntä horinaa, mikä ilahduttaa kaltaistani vanhaa kielen sekakäyttäjää ja ajatuksellisesti harottavaista hahmoa suuresti. Holma on myötätuntoinen ja itseironinen ja laittaa itseään likoon kuten vain ammattinäyttelijä voi. Vastatessaan lukijoiden hyvin yksityisiin ja raadollisiinkin pulmiin hän useimmiten välttää helpot pikavoitot ja etsii pintakysymysten alta tasoja ja niitä Oikeita, ääneenlausumattomia ongelmia pohdiskellen vastauksia niihin.
Podcastia kuunnellessa naurattaa, itkettää ja koskettaa - enkä itse tiedä, mikä voisi olla parempi syy kuunnella yhtään mitään.
Lempiradiojuontajani on Laura Friman ja siinä missä vuosikymmenet kaipasin lohduttomasti Juusoa ja Peltsiä takaisin eetteriini, nykyään toivon, että aamuista ahdistustani olisivat taas helpottamassa Laura ja Nivalan Jani. Myös Laura vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä, minkä lisäksi hänen elämänsä näyttäytyy satumaisen kiehtovana ja glamourinkimaltelevana seikkailuna. Parasta kaikessa kuitenkin on, että hänen käyttämänsä kieli on täsmällistä, rikasta ja ilahduttavan mietittyä. Olen myös varma siitä, että meistä tulisi nopeasti livenäkin bestikset, joten Laura: kun luet tätä bloggausta, laita kommenttia tai Instassa DM:ää! Vastaan takuulla.
Kuuntelin vuodenvaihteen tiimoilla hyvin vimmaisesti Kaverin puolesta kyselen -podcastia ja rakastin suurinta osaa siitä. Jouduin lukemattomia kertoja aamubussissa teeskentelemään äkillistä yskänkohtausta tai aivastuspuuskaa peittääkseni naururöhkintäni (enkä vieläkään ole hankkinut niitä korskeita, ehkä kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvia kuppikuulokkeita), eikä moiselle ehkä ole oivallisempaa ajankohtaa kuin marraskuinen maanantaiaamu, kun kello on noin kolme tuntia liian vähän edes elossaolemiselle, räntää vihmoo vaakatasossa suoraan silmämuniin ja aamukahvi vuotaa termospullon korkista kännykälle.
Eilen kuuntelin uusimman jakson, enkä tiedä onko uutuudenviehätykseni laantunut vai olenko sitten joulukuun vanhentunut yhtäkkiä noin kaksikymmentä vuotta, sillä ihan niin paljon ne jutut eivät enää huvittaneet. Toisaalta minut tunnetaan ensisijaisesti upottautujana, ja useimmat asiat toimivat minulle fantastisesti nimenomaan liian suurina kerta-annoksina (eivätkä sen jälkeen sitten enää oikein ollenkaan). Kohtuudestahan ei useimmiten tule kuin kiukkuiseksi. En siis vielä hautaa rakkauttani KPK:ta kohtaan ollenkaan.
Joulunpyhinä ja vielä vuoden alussakin katsoin Netflixistä Modernia perhettä niin paljon, että tiesin niiden hahmojen asiat ihan tosi paljon paremmin kuin vaikka tosimaailman ystäviksi kutsumieni henkilöiden. Toki siinä on ongelmansa: se on erittäin valkoinen ja kiintiöhomoparistaan huolimatta auttamattoman heteronormatiivinen, ableistinen ja hyyyyvin keskiluokkainen, mutta myös postmoderniin tapaan sen verran itseironinen, etteivät nämä ilmeiset pulmat jää huomaamatta myöskään käsikirjoittajatiimiltä.
Vastikään satuin näkemään pätkän Pulmusia (uusinnat ilmeisesti Nelosella?). Sitä vieroksuin jo 90-luvulla, kun sarja pyöri Suomen televisiossa ensi kertaa - nyt se näytti esihistorialliselta ja tunkkaiselta ja juuri niin ahdistavalta kuin muistelinkin.
Moderni perhehän perustuu itsetarkoituksellisille stereotypioille ja niillä leikittelylle, mutta onnistuu mielestäni olemaan jäämättä niiden vangiksi toisin kuin esimerkiksi juuri Pulmuset. ("Stereotypioiden ongelma ei ole se, etteivät ne olisi totta, vaan se, että ne ovat epätäydellisiä." - Chimamanda Ngozi Adichie) Mutta entä jos kahdenkymmenen vuoden päästä katson näiden episodien jotain hämmentäviä heijastinprojektioita tai mitä ihmiset nyt silloin nönnönnöö-and-chill -mielessä kuluttavatkin, ja mietin että hyi olkoon miten sakeaa tavaraa sitä joskus onkaan tullut katsoneeksi? Tämä pelottaa ja surettaakin jo etukäteen.
Joskus loppusyksystä ahmin Insecuren kaikki suoratoistona nähtävillä olevat kaudet. Pidin, ihan mielettömän paljon, mutten koe, että minulla on ymmärrystä tai edes sanastoa kuvailla sitä tämän enempää. Katsokaa se itse.
Sitten on vielä se Naomi Alderman, josta en vieläkään saa sanottua mitään. Mutta kyllä minä sitäkin suosittelen, ihan jos ei muuten niin hienona dystooppiseksi kääntyvänä ajatusleikkinä.
Kantojani kerron toki auliisti yhä, mutta enää lähinnä suusanallisesti, ja enimmäkseen vain luotetuille, viisaille ja pitkämielisille ystävilleni, jotka eivät ihme kyllä vielä(kään) vihaa minua, edes tämän taipumukseni ansiosta.
Nykyään, näinä kuohuvina nettitrollailun ja yleisen öyhöttämisen päivinä merkittävimmäksi kriteeriksi mielipiteeni kirjalliseen julkituomiseen on noussut se, katsonko tuon kantani esittämisen tuovan jotain lisäarvoa a) käsillä olevaan asiaan, b) maailmankaikkeuteen tai c) yhtään mihinkään. Niinpä usein käy niin, että armottoman verbaalisuominnan sijaan päädyn kertomaan jotain ylistävää tai edes ystävällistä - en toki ole niin koppava, että kuvittelisin tästäkään havaintojeni kohteen maailman millään tapaa mullistuvan saati edes pikkuisen huojahtavan. Jotenkin vain sitä on ihminen itse käynyt niin iäkkääksi, että monissa asioissa lempeys tuntuu tuottavan itselle kestävämpää mielihyvää. (Ei toki aina eikä todellakaan kaikissa asioissa, mutta ei mennä siihen nyt. Kyllä kiukun aikakin vielä tulee, ja kun se tulee, se saa varmasti meidät kaikki ikävöimään tätä tämänhetkistä suopeuttani.)
Niinpä siis seuraavaksi aion kertoa, mitkä asiat minua ovat viime aikoina ilahduttaneet.
Kuten viimeksi mainitsinkin, löysin joitain viikkoja sitten Antti Holman Auta Antti -podcastin. Olin lukenut aiheen tiimoilta joitain lehtijuttuja ja kyseistä tuotosta oli minulle suositeltu usean tahon voimin. Minulla ei kuitenkaan ollut ennalta oikein minkäänlaista suhdetta Holman töihin tai hänen julkisuuskuvaansa, eikä minulle oikein ollut siis selvää, miksi kaipaisin hänen podcastiaan saati neuvojaan oikeastaan yhtään mihinkään tässä elämässä. Lopulta kuitenkin, uuden podcastmyönteisen elämäni innoittamana, ryhdyin kuuntelemaan. En katunut.
Holma onnistuu luomaan itsestään poikkeuksellisen empaattisen ja aidon vaikutelman. Jaksot on jätetty sangen karheiksi ja editoimattomiksi, mikä tuntuu korostavan välittömyyttä. Ensihämmennyksen jälkeen käy toki ilmi, että episodit on kuin onkin käsikirjoitettu - ja vieläpä ilmeisesti laajan ja osaavan asiantuntijatiimin tuella - mutta niissä on silti tietty mukava improsävy ja paljon lopulliseen versioon jätettyä jaarittelua, aiheesta eksymistä ja päätöntä horinaa, mikä ilahduttaa kaltaistani vanhaa kielen sekakäyttäjää ja ajatuksellisesti harottavaista hahmoa suuresti. Holma on myötätuntoinen ja itseironinen ja laittaa itseään likoon kuten vain ammattinäyttelijä voi. Vastatessaan lukijoiden hyvin yksityisiin ja raadollisiinkin pulmiin hän useimmiten välttää helpot pikavoitot ja etsii pintakysymysten alta tasoja ja niitä Oikeita, ääneenlausumattomia ongelmia pohdiskellen vastauksia niihin.
Podcastia kuunnellessa naurattaa, itkettää ja koskettaa - enkä itse tiedä, mikä voisi olla parempi syy kuunnella yhtään mitään.
Lempiradiojuontajani on Laura Friman ja siinä missä vuosikymmenet kaipasin lohduttomasti Juusoa ja Peltsiä takaisin eetteriini, nykyään toivon, että aamuista ahdistustani olisivat taas helpottamassa Laura ja Nivalan Jani. Myös Laura vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä, minkä lisäksi hänen elämänsä näyttäytyy satumaisen kiehtovana ja glamourinkimaltelevana seikkailuna. Parasta kaikessa kuitenkin on, että hänen käyttämänsä kieli on täsmällistä, rikasta ja ilahduttavan mietittyä. Olen myös varma siitä, että meistä tulisi nopeasti livenäkin bestikset, joten Laura: kun luet tätä bloggausta, laita kommenttia tai Instassa DM:ää! Vastaan takuulla.
Kuuntelin vuodenvaihteen tiimoilla hyvin vimmaisesti Kaverin puolesta kyselen -podcastia ja rakastin suurinta osaa siitä. Jouduin lukemattomia kertoja aamubussissa teeskentelemään äkillistä yskänkohtausta tai aivastuspuuskaa peittääkseni naururöhkintäni (enkä vieläkään ole hankkinut niitä korskeita, ehkä kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvia kuppikuulokkeita), eikä moiselle ehkä ole oivallisempaa ajankohtaa kuin marraskuinen maanantaiaamu, kun kello on noin kolme tuntia liian vähän edes elossaolemiselle, räntää vihmoo vaakatasossa suoraan silmämuniin ja aamukahvi vuotaa termospullon korkista kännykälle.
Eilen kuuntelin uusimman jakson, enkä tiedä onko uutuudenviehätykseni laantunut vai olenko sitten joulukuun vanhentunut yhtäkkiä noin kaksikymmentä vuotta, sillä ihan niin paljon ne jutut eivät enää huvittaneet. Toisaalta minut tunnetaan ensisijaisesti upottautujana, ja useimmat asiat toimivat minulle fantastisesti nimenomaan liian suurina kerta-annoksina (eivätkä sen jälkeen sitten enää oikein ollenkaan). Kohtuudestahan ei useimmiten tule kuin kiukkuiseksi. En siis vielä hautaa rakkauttani KPK:ta kohtaan ollenkaan.
Joulunpyhinä ja vielä vuoden alussakin katsoin Netflixistä Modernia perhettä niin paljon, että tiesin niiden hahmojen asiat ihan tosi paljon paremmin kuin vaikka tosimaailman ystäviksi kutsumieni henkilöiden. Toki siinä on ongelmansa: se on erittäin valkoinen ja kiintiöhomoparistaan huolimatta auttamattoman heteronormatiivinen, ableistinen ja hyyyyvin keskiluokkainen, mutta myös postmoderniin tapaan sen verran itseironinen, etteivät nämä ilmeiset pulmat jää huomaamatta myöskään käsikirjoittajatiimiltä.
Vastikään satuin näkemään pätkän Pulmusia (uusinnat ilmeisesti Nelosella?). Sitä vieroksuin jo 90-luvulla, kun sarja pyöri Suomen televisiossa ensi kertaa - nyt se näytti esihistorialliselta ja tunkkaiselta ja juuri niin ahdistavalta kuin muistelinkin.
Moderni perhehän perustuu itsetarkoituksellisille stereotypioille ja niillä leikittelylle, mutta onnistuu mielestäni olemaan jäämättä niiden vangiksi toisin kuin esimerkiksi juuri Pulmuset. ("Stereotypioiden ongelma ei ole se, etteivät ne olisi totta, vaan se, että ne ovat epätäydellisiä." - Chimamanda Ngozi Adichie) Mutta entä jos kahdenkymmenen vuoden päästä katson näiden episodien jotain hämmentäviä heijastinprojektioita tai mitä ihmiset nyt silloin nönnönnöö-and-chill -mielessä kuluttavatkin, ja mietin että hyi olkoon miten sakeaa tavaraa sitä joskus onkaan tullut katsoneeksi? Tämä pelottaa ja surettaakin jo etukäteen.
Joskus loppusyksystä ahmin Insecuren kaikki suoratoistona nähtävillä olevat kaudet. Pidin, ihan mielettömän paljon, mutten koe, että minulla on ymmärrystä tai edes sanastoa kuvailla sitä tämän enempää. Katsokaa se itse.
Sitten on vielä se Naomi Alderman, josta en vieläkään saa sanottua mitään. Mutta kyllä minä sitäkin suosittelen, ihan jos ei muuten niin hienona dystooppiseksi kääntyvänä ajatusleikkinä.
4.2.2019
Lumen haju
Matti Perronpää, tuo Käpylän Kerberos, on tunnetusti kotoisin arktista ilmanalaamme lenseämmiltä tanhuvilta. Urheasti - ja vailla vaihtoehtoja - hän on nyt ottanut tuntumaa Oikeaan Suomalaiseen Talveen™ muutaman kuukauden verran ja kokenut tämän tiimoilta yhtä ja toista hämmentävää, jännittävää ja valitettavaa.
Tänään hän kohtasi ensi kerran ilmiön nimeltä hankikanto. Hän ei lähtökohtaisesti pidä asioista, jotka ovat kylmiä eikä asioista, jotka kastelevat - lumessa ja etenkin upottavassa hangessa nämä kaksi epämiellyttävää asiain tolaa yhdistyvät kerrassaan luotaantyöntävällä tavalla. (Kerran yritin ohjata hänet loikkimaan umpihankeen, sillä olin internetistä nähnyt joidenkin koirien nauttivan moisesta liikuntamuodosta. Hän loikki lailla rusakon noin puoli metriä, jonka jälkeen hän yritti suikaloida ensin remminsä ja sen jälkeen minun rukkaseni päästäkseen helvettiin sieltä piinaavasta moskasta.)
Hän on myös havainnut teiden varsien lumivallit sangen petollisiksi hunaja-ansoiksi: aina on joku kuolemaahalveksuva naapurin rekku tai villikaniini, joka käy tuottamassa houkuttavia tuoksuja vallin harjalle, mutta kun joku perus-Perro yrittää sitten lähteä lähestymään moista viekoittelevaa hajustoa, humpsahtaa hän välittä korviaan myöten lumeen ja sitten vasta harmittaakin. Määrävälein tätä on kuitenkin yritettävä, sillä ne hajut, ne hajut.
Tänään uuras työ viimein palkittiin: koira kokeili pari tassunmittaa eikä vajonnutkaan! Vielä askel, vielä yksi, vielä yksi... Lopulta hän rohkeni ottaa varovaisen honteloita laukka-askelia lumimuurilla, kuin ei tohtisi uskoa satumaista onneaan todeksi. "Äiti kato, mä lennän!"
Ensilumihan oli asia, josta koira meni täysin pähkinöiksi, banaaneiksi ynnä säpäleiksi. Ei voinut etelän mies ymmärtää, mitä oli tuo kylmä valkoinen tuote, joka oletettavasti kipristi varpaissa ja nenässä, ja vieläpä haisi jännälle.
Toinen, selvästikin noiduttu juttu olivat jäätyneet lätäköt. Haisee vedeltä, maistuu vedeltä, mutta onkin kovaa ja liukasta! Mitä on tämä hulluus! Ensihepulit asian tiimoilta olivatkin sitten semmoiset, että niissä karkeloissa lempitoppatakkiini repesi palkeenkieli ja saatoin tämän seurauksena karjua tai olla karjumatta keskellä aamu-unista Kumpulaa kello 05.30 tiistaiaamuna että "SAATANAN RAKKI VITTU MÄ VIHAAN SUA!". Asioita, joissa se ihmisenä olemisen ydin tiivistyy ja aikaansaannosten kruunu sen kuin kirkastuu.
Asioita, joista Matti Perronpää ei suuremmin nauti talvisessa vuodenajassa:
- Aamut, jotka ovat pimeitä, kylmiä JA aikaisia. Järkyttävää kaltoinkohtelua on pakottaa koirapoloinen ULOS moiseen helvetin kehään ("9. piiri eli Kokytos: petturit - - 3. kehä eli Ptolemea , VIERAANSA PETTÄNEET, makaavat JÄÄSSÄ SELÄLLÄÄN, ja heidän itkiessään KYYNELEET JÄÄTYVÄT SILMÄKUOPPIIN estäen heitä näkemästä mitään." Wikipedia), kun aivan hyvin voisi kakkia vaikka matolle eikä se nyt ketään varmastikaan sillä lailla niin haittaisi.
- Sankka lumisade mallia "Pyrypallo". Hirveän raskasta on, kun pienet kolmiomaiset silmät sattuvat sijaitsemaan henkilön puikean pään sivuilla ja siten erittäin helposti kaikenlaisen taivaantuotoksen saatavilla. Ikävää on ja harmittaa.
- Kova pakkanen. Vaikka etelän mies on sitten ensilumikokemuksensa kasvattanut varsin katu-uskottavat viikset anturoittensa väliin ja myöskin karvapeitteen aiemmin niin nahkaiseen nakumasuunsa, liika on liikaa. Ei kuulu maaperän pitää kirskuvaa ääntä sillä käveltäessä, ei ole normaalia se.
- Kaikki edellämainitut erilaisina yhdistelminä. (Oli vaihe, jolloin jouduin oikeasti kantamaan tuon 22-kiloisen kinkkumakkarani sohvalta eteiseen, jotta aamulenkki tulisi jossain vaiheessa suoritettua edes jotenkuten. Sitten lopulta, koska pystyn vielä toistaiseksi päihittämään koirani juonittelussa (joskin töin tuskin) keksin alkaa tarjoilla hänelle aamupalan eteiseen ennen lenkkiä. Ovesta poistuminen toki vaatii edelleen useimmiten makupaloilla houkuttelua, mutta eipä tarvitse enää jännetuppitulehduksen uhalla kanniskella koiraa muina mentuloina.)
(Talvi on tuonut myös matot asuntoomme (ja miksi nyt päässä luuppaa semmoisella laahaavalla valssipoljennolla että kee-vät toi kee-vät toi muu-raa-rinnnn, kee-vät toi kee-vät toi maaaa-laa-rinnn). Ensimmäinen mattohankintani sijoittui eteiseen, ja voi sitä riemun määrää aina kun eteisen ovi avattiin ja moinen köyhän miehen Hoplop koiralle paljastettiin! Sillä fantastisella juuttimatolla piehtaroitiin, luonnollisesti ulko-ovea vasten ryskien ja postiluukkua pontevasti kolisuttaen, sitä pitkin möngittiin ja aivan epähuomiossa sitä silloin tällöin myös salaa hiukan maisteltiin. Niinpä vähän jännitti alkaa esitellä koiralle mattoja ihan monikossa, ja vielä huoneen puolella. Tällä kertaa olemme kuitenkin päässeet aika vähällä ja miedoilla innonilmauksilla - matot pitäisi tosin luultavasti naulata lattiaan, että ne pysyisivät a) suorina ja b) paikoillaan, tai edes sillä puolen asuntoa kuin alun perin tarkoitus on ollut. Mutta siis mattoja on, usein kappalein! Ihanhan täällä on ryhdytty hulluttelemaan sisustustekstiileillä! Kevään mittaan asuntoon on tuleva myös oikea sohva - seikka jonka jotenkin maagisesti uskon kohentavan elämänlaatuani 17 % oitis ja 55 % pitkällä aikavälillä, sekä ratkaisevan likipitäen kaikki ongelmat arjessani ja elämässäni yleisesti - sekä ehkä verhot. Olettaen, että joskus saan jonkinlaisen verhovision. Mahdollisesti kohta saan tarmonpuuskan ja sen myötä lopultakin myös kaikki taulut seinälle.)
Jännittävää on siis elämä täällä suunnalla! Tällä päivitystahdilla seuraavaksi varmaankin pääsen jo kertomaan, miten kesä meni ja joko etelän mies suostui uimasilleen.
(Oikeasti seuraavaksi haluaisin kirjoittaa Naomi Aldermanin Voimasta ja Antti Holman Auta Antti! -podcastista, joista kummastakin olen juuri nyt täysin lumoutunut. En kuitenkaan tohdi luvata että teen niin, sillä aina kun yritän asiakseni kirjoittaa jotain järkevää (erotuksena siis jonninjoutavasta koirajaarituksesta), tunnen itseni kömpelöksi ja banaaliksi ja lukihäiriöiseksi Coelho-generaattoriksi, enkä sitten tule edes aloittaneeksi koska luoja tietää että senkaltaisia tekstintuottajia on internetissä jo aivan kylliksi ilman minun viisisenttistänikin.)
Tänään hän kohtasi ensi kerran ilmiön nimeltä hankikanto. Hän ei lähtökohtaisesti pidä asioista, jotka ovat kylmiä eikä asioista, jotka kastelevat - lumessa ja etenkin upottavassa hangessa nämä kaksi epämiellyttävää asiain tolaa yhdistyvät kerrassaan luotaantyöntävällä tavalla. (Kerran yritin ohjata hänet loikkimaan umpihankeen, sillä olin internetistä nähnyt joidenkin koirien nauttivan moisesta liikuntamuodosta. Hän loikki lailla rusakon noin puoli metriä, jonka jälkeen hän yritti suikaloida ensin remminsä ja sen jälkeen minun rukkaseni päästäkseen helvettiin sieltä piinaavasta moskasta.)
Hän on myös havainnut teiden varsien lumivallit sangen petollisiksi hunaja-ansoiksi: aina on joku kuolemaahalveksuva naapurin rekku tai villikaniini, joka käy tuottamassa houkuttavia tuoksuja vallin harjalle, mutta kun joku perus-Perro yrittää sitten lähteä lähestymään moista viekoittelevaa hajustoa, humpsahtaa hän välittä korviaan myöten lumeen ja sitten vasta harmittaakin. Määrävälein tätä on kuitenkin yritettävä, sillä ne hajut, ne hajut.
Tänään uuras työ viimein palkittiin: koira kokeili pari tassunmittaa eikä vajonnutkaan! Vielä askel, vielä yksi, vielä yksi... Lopulta hän rohkeni ottaa varovaisen honteloita laukka-askelia lumimuurilla, kuin ei tohtisi uskoa satumaista onneaan todeksi. "Äiti kato, mä lennän!"
Ensilumihan oli asia, josta koira meni täysin pähkinöiksi, banaaneiksi ynnä säpäleiksi. Ei voinut etelän mies ymmärtää, mitä oli tuo kylmä valkoinen tuote, joka oletettavasti kipristi varpaissa ja nenässä, ja vieläpä haisi jännälle.
Toinen, selvästikin noiduttu juttu olivat jäätyneet lätäköt. Haisee vedeltä, maistuu vedeltä, mutta onkin kovaa ja liukasta! Mitä on tämä hulluus! Ensihepulit asian tiimoilta olivatkin sitten semmoiset, että niissä karkeloissa lempitoppatakkiini repesi palkeenkieli ja saatoin tämän seurauksena karjua tai olla karjumatta keskellä aamu-unista Kumpulaa kello 05.30 tiistaiaamuna että "SAATANAN RAKKI VITTU MÄ VIHAAN SUA!". Asioita, joissa se ihmisenä olemisen ydin tiivistyy ja aikaansaannosten kruunu sen kuin kirkastuu.
Asioita, joista Matti Perronpää ei suuremmin nauti talvisessa vuodenajassa:
- Aamut, jotka ovat pimeitä, kylmiä JA aikaisia. Järkyttävää kaltoinkohtelua on pakottaa koirapoloinen ULOS moiseen helvetin kehään ("9. piiri eli Kokytos: petturit - - 3. kehä eli Ptolemea , VIERAANSA PETTÄNEET, makaavat JÄÄSSÄ SELÄLLÄÄN, ja heidän itkiessään KYYNELEET JÄÄTYVÄT SILMÄKUOPPIIN estäen heitä näkemästä mitään." Wikipedia), kun aivan hyvin voisi kakkia vaikka matolle eikä se nyt ketään varmastikaan sillä lailla niin haittaisi.
- Sankka lumisade mallia "Pyrypallo". Hirveän raskasta on, kun pienet kolmiomaiset silmät sattuvat sijaitsemaan henkilön puikean pään sivuilla ja siten erittäin helposti kaikenlaisen taivaantuotoksen saatavilla. Ikävää on ja harmittaa.
- Kova pakkanen. Vaikka etelän mies on sitten ensilumikokemuksensa kasvattanut varsin katu-uskottavat viikset anturoittensa väliin ja myöskin karvapeitteen aiemmin niin nahkaiseen nakumasuunsa, liika on liikaa. Ei kuulu maaperän pitää kirskuvaa ääntä sillä käveltäessä, ei ole normaalia se.
- Kaikki edellämainitut erilaisina yhdistelminä. (Oli vaihe, jolloin jouduin oikeasti kantamaan tuon 22-kiloisen kinkkumakkarani sohvalta eteiseen, jotta aamulenkki tulisi jossain vaiheessa suoritettua edes jotenkuten. Sitten lopulta, koska pystyn vielä toistaiseksi päihittämään koirani juonittelussa (joskin töin tuskin) keksin alkaa tarjoilla hänelle aamupalan eteiseen ennen lenkkiä. Ovesta poistuminen toki vaatii edelleen useimmiten makupaloilla houkuttelua, mutta eipä tarvitse enää jännetuppitulehduksen uhalla kanniskella koiraa muina mentuloina.)
(Talvi on tuonut myös matot asuntoomme (ja miksi nyt päässä luuppaa semmoisella laahaavalla valssipoljennolla että kee-vät toi kee-vät toi muu-raa-rinnnn, kee-vät toi kee-vät toi maaaa-laa-rinnn). Ensimmäinen mattohankintani sijoittui eteiseen, ja voi sitä riemun määrää aina kun eteisen ovi avattiin ja moinen köyhän miehen Hoplop koiralle paljastettiin! Sillä fantastisella juuttimatolla piehtaroitiin, luonnollisesti ulko-ovea vasten ryskien ja postiluukkua pontevasti kolisuttaen, sitä pitkin möngittiin ja aivan epähuomiossa sitä silloin tällöin myös salaa hiukan maisteltiin. Niinpä vähän jännitti alkaa esitellä koiralle mattoja ihan monikossa, ja vielä huoneen puolella. Tällä kertaa olemme kuitenkin päässeet aika vähällä ja miedoilla innonilmauksilla - matot pitäisi tosin luultavasti naulata lattiaan, että ne pysyisivät a) suorina ja b) paikoillaan, tai edes sillä puolen asuntoa kuin alun perin tarkoitus on ollut. Mutta siis mattoja on, usein kappalein! Ihanhan täällä on ryhdytty hulluttelemaan sisustustekstiileillä! Kevään mittaan asuntoon on tuleva myös oikea sohva - seikka jonka jotenkin maagisesti uskon kohentavan elämänlaatuani 17 % oitis ja 55 % pitkällä aikavälillä, sekä ratkaisevan likipitäen kaikki ongelmat arjessani ja elämässäni yleisesti - sekä ehkä verhot. Olettaen, että joskus saan jonkinlaisen verhovision. Mahdollisesti kohta saan tarmonpuuskan ja sen myötä lopultakin myös kaikki taulut seinälle.)
Jännittävää on siis elämä täällä suunnalla! Tällä päivitystahdilla seuraavaksi varmaankin pääsen jo kertomaan, miten kesä meni ja joko etelän mies suostui uimasilleen.
(Oikeasti seuraavaksi haluaisin kirjoittaa Naomi Aldermanin Voimasta ja Antti Holman Auta Antti! -podcastista, joista kummastakin olen juuri nyt täysin lumoutunut. En kuitenkaan tohdi luvata että teen niin, sillä aina kun yritän asiakseni kirjoittaa jotain järkevää (erotuksena siis jonninjoutavasta koirajaarituksesta), tunnen itseni kömpelöksi ja banaaliksi ja lukihäiriöiseksi Coelho-generaattoriksi, enkä sitten tule edes aloittaneeksi koska luoja tietää että senkaltaisia tekstintuottajia on internetissä jo aivan kylliksi ilman minun viisisenttistänikin.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)