Lumen haju

Matti Perronpää, tuo Käpylän Kerberos, on tunnetusti kotoisin arktista ilmanalaamme lenseämmiltä tanhuvilta. Urheasti - ja vailla vaihtoehtoja - hän on nyt ottanut tuntumaa Oikeaan Suomalaiseen Talveen™ muutaman kuukauden verran ja kokenut tämän tiimoilta yhtä ja toista hämmentävää, jännittävää ja valitettavaa.

Tänään hän kohtasi ensi kerran ilmiön nimeltä hankikanto. Hän ei lähtökohtaisesti pidä asioista, jotka ovat kylmiä eikä asioista, jotka kastelevat - lumessa ja etenkin upottavassa hangessa nämä kaksi epämiellyttävää asiain tolaa yhdistyvät kerrassaan luotaantyöntävällä tavalla. (Kerran yritin ohjata hänet loikkimaan umpihankeen, sillä olin internetistä nähnyt joidenkin koirien nauttivan moisesta liikuntamuodosta. Hän loikki lailla rusakon noin puoli metriä, jonka jälkeen hän yritti suikaloida ensin remminsä ja sen jälkeen minun rukkaseni päästäkseen helvettiin sieltä piinaavasta moskasta.)
Hän on myös havainnut teiden varsien lumivallit sangen petollisiksi hunaja-ansoiksi: aina on joku kuolemaahalveksuva naapurin rekku tai villikaniini, joka käy tuottamassa houkuttavia tuoksuja vallin harjalle, mutta kun joku perus-Perro yrittää sitten lähteä lähestymään moista viekoittelevaa hajustoa, humpsahtaa hän välittä korviaan myöten lumeen ja sitten vasta harmittaakin. Määrävälein tätä on kuitenkin yritettävä, sillä ne hajut, ne hajut.
Tänään uuras työ viimein palkittiin: koira kokeili pari tassunmittaa eikä vajonnutkaan! Vielä askel, vielä yksi, vielä yksi... Lopulta hän rohkeni ottaa varovaisen honteloita laukka-askelia lumimuurilla, kuin ei tohtisi uskoa satumaista onneaan todeksi. "Äiti kato, mä lennän!"

Ensilumihan oli asia, josta koira meni täysin pähkinöiksi, banaaneiksi ynnä säpäleiksi. Ei voinut etelän mies ymmärtää, mitä oli tuo kylmä valkoinen tuote, joka oletettavasti kipristi varpaissa ja nenässä, ja vieläpä haisi jännälle.
Toinen, selvästikin noiduttu juttu olivat jäätyneet lätäköt. Haisee vedeltä, maistuu vedeltä, mutta onkin kovaa ja liukasta! Mitä on tämä hulluus! Ensihepulit asian tiimoilta olivatkin sitten semmoiset, että niissä karkeloissa lempitoppatakkiini repesi palkeenkieli ja saatoin tämän seurauksena karjua tai olla karjumatta keskellä aamu-unista Kumpulaa kello 05.30 tiistaiaamuna että "SAATANAN RAKKI VITTU MÄ VIHAAN SUA!". Asioita, joissa se ihmisenä olemisen ydin tiivistyy ja aikaansaannosten kruunu sen kuin kirkastuu.

Asioita, joista Matti Perronpää ei suuremmin nauti talvisessa vuodenajassa:
- Aamut, jotka ovat pimeitä, kylmiä JA aikaisia. Järkyttävää kaltoinkohtelua on pakottaa koirapoloinen ULOS moiseen helvetin kehään ("9. piiri eli Kokytos: petturit - - 3. kehä eli Ptolemea , VIERAANSA PETTÄNEET, makaavat JÄÄSSÄ SELÄLLÄÄN, ja heidän itkiessään KYYNELEET JÄÄTYVÄT SILMÄKUOPPIIN estäen heitä näkemästä mitään." Wikipedia), kun aivan hyvin voisi kakkia vaikka matolle eikä se nyt ketään varmastikaan sillä lailla niin haittaisi.
- Sankka lumisade mallia "Pyrypallo". Hirveän raskasta on, kun pienet kolmiomaiset silmät sattuvat sijaitsemaan henkilön puikean pään sivuilla ja siten erittäin helposti kaikenlaisen taivaantuotoksen saatavilla. Ikävää on ja harmittaa.
- Kova pakkanen. Vaikka etelän mies on sitten ensilumikokemuksensa kasvattanut varsin katu-uskottavat viikset anturoittensa väliin ja myöskin karvapeitteen aiemmin niin nahkaiseen nakumasuunsa, liika on liikaa. Ei kuulu maaperän pitää kirskuvaa ääntä sillä käveltäessä, ei ole normaalia se.
- Kaikki edellämainitut erilaisina yhdistelminä. (Oli vaihe, jolloin jouduin oikeasti kantamaan tuon 22-kiloisen kinkkumakkarani sohvalta eteiseen, jotta aamulenkki tulisi jossain vaiheessa suoritettua edes jotenkuten. Sitten lopulta, koska pystyn vielä toistaiseksi päihittämään koirani juonittelussa (joskin töin tuskin) keksin alkaa tarjoilla hänelle aamupalan eteiseen ennen lenkkiä. Ovesta poistuminen toki vaatii edelleen useimmiten makupaloilla houkuttelua, mutta eipä tarvitse enää jännetuppitulehduksen uhalla kanniskella koiraa muina mentuloina.)

(Talvi on tuonut myös matot asuntoomme (ja miksi nyt päässä luuppaa semmoisella laahaavalla valssipoljennolla että kee-vät toi kee-vät toi muu-raa-rinnnn, kee-vät toi kee-vät toi maaaa-laa-rinnn). Ensimmäinen mattohankintani sijoittui eteiseen, ja voi sitä riemun määrää aina kun eteisen ovi avattiin ja moinen köyhän miehen Hoplop koiralle paljastettiin! Sillä fantastisella juuttimatolla piehtaroitiin, luonnollisesti ulko-ovea vasten ryskien ja postiluukkua pontevasti kolisuttaen, sitä pitkin möngittiin ja aivan epähuomiossa sitä silloin tällöin myös salaa hiukan maisteltiin. Niinpä vähän jännitti alkaa esitellä koiralle mattoja ihan monikossa, ja vielä huoneen puolella. Tällä kertaa olemme kuitenkin päässeet aika vähällä ja miedoilla innonilmauksilla - matot pitäisi tosin luultavasti naulata lattiaan, että ne pysyisivät a) suorina ja b) paikoillaan, tai edes sillä puolen asuntoa kuin alun perin tarkoitus on ollut. Mutta siis mattoja on, usein kappalein! Ihanhan täällä on ryhdytty hulluttelemaan sisustustekstiileillä! Kevään mittaan asuntoon on tuleva myös oikea sohva - seikka jonka jotenkin maagisesti uskon kohentavan elämänlaatuani 17 % oitis ja 55 % pitkällä aikavälillä, sekä ratkaisevan likipitäen kaikki ongelmat arjessani ja elämässäni yleisesti - sekä ehkä verhot. Olettaen, että joskus saan jonkinlaisen verhovision. Mahdollisesti kohta saan tarmonpuuskan ja sen myötä lopultakin myös kaikki taulut seinälle.)

Jännittävää on siis elämä täällä suunnalla! Tällä päivitystahdilla seuraavaksi varmaankin pääsen jo kertomaan, miten kesä meni ja joko etelän mies suostui uimasilleen.
(Oikeasti seuraavaksi haluaisin kirjoittaa Naomi Aldermanin Voimasta ja Antti Holman Auta Antti! -podcastista, joista kummastakin olen juuri nyt täysin lumoutunut. En kuitenkaan tohdi luvata että teen niin, sillä aina kun yritän asiakseni kirjoittaa jotain järkevää (erotuksena siis jonninjoutavasta koirajaarituksesta), tunnen itseni kömpelöksi ja banaaliksi ja lukihäiriöiseksi Coelho-generaattoriksi, enkä sitten tule edes aloittaneeksi koska luoja tietää että senkaltaisia tekstintuottajia on internetissä jo aivan kylliksi ilman minun viisisenttistänikin.)