Äitini on esteetikko ytimeensä saakka. Jos valittavana joko käytännöllinen tai kaunis, ei ole kysymystäkään siitä, kumman puoleen hänen vaakansa kallistuu - niinpä heillä nykyisessä kodissaan on esimerkiksi kylpyhuoneessa korkea hana ja posliinivatimainen laakeahko pesuallas puisen tason päälle sijoitettuna. Hana roiskuttaa ja puinen taso pitää jokaisen käyttökerran jälkeen kuivata rätillä, ettei puu alkaisi pikkuhiljaa mädäntyä. Mutta kaunis tuo yhdistelmä ehdottomasti on. Saman asian toinen ilmentymä oli lapsuudenkotini sohva, joka oli puinen ja nahkainen ja kallista designia - ja sijoitettu aivan älyttömästi televisioon nähden. Lojuminen sohvalla oli jos nyt ei mahdotonta niin ei myöskään vaivatonta tai ainakaan kovin miellyttävää. Feng shui sen sijaan oli niin ojennuksessa kuin se varsinaissuomalaisen taajaman elementtikerrostalossa voi.
Tätä mietin eilen, kun kotiini kannettiin ihan oikea, aikuisten kokoinen ja istumista sekä etenkin lojumista varten suunniteltu sohva. Köllöttelyekstaasini oli luonteeltaan lähes orgastista: ymmärsin, että tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun kotonani oli juuri tällaiseen vätystelyyn tehty huonekalu. (Kallion yksiöissäni sänky toimitti myös sohvan virkaa sangen pitkään eikä se tietenkään ole ikinä sama asia. Kun sitten parven myötä lattiapinta-alaa vapautui, hankin Ikeasta halvan ratkaisun, jossa kyllä kaksi aikuistakamusta mahtui napottamaan rinnakkain, mutta mitenkään muuten päin siihen ei järkevästi mahtunut edes yksin.)
Nyt siis kirjoitan sohvalta käsin, enkä aio ehkä koskaan enää poistua tästä maailman parhaasta paikasta.
Aina toisinaan ajattelen, että voisin ryhtyä ruuanlaittajaihmiseksi. Etsin jonkin herkullisenkuuloisen mutta kyllin helpon reseptin ja sovitan identiteettiä kuin eksoottista peruukkia. Nykyään keitokseni useimmiten jopa onnistuvat, enkä usko että saisin itseäni enää niillä keinoin hengiltä, vaikkei eineksiä olisi keksitty. Itsetehty ruoka on yleensä myös puolivalmisteita paremman makuista ja luonnollisesti edullisempaakin, muista bonuksista nyt puhumattakaan. Nämä faktat eivät kuitenkaan kumoa sitä seikkaa, että ruuan laatiminen on useimmiten työlästä, sotkuista ja aikaavievää puuhaa. Niinpä siis hylkään kokeilut tavallisesti muutaman päivän jälkeen ja palaan melko onnellisena ja vain hieman huono-omatuntoisena Apetitin vegaanisen pakastepizzan äärelle. (Olen oikeasti syönyt niitä vuoden sisään aivan ällistyttävän monta.)
Lauantaina sain jälleen tällaisen roolileikkipuuskan ja tein maapähkinäbataattimyskikurpitsasosekeittoa (tuota reseptiä myskikurpitsalla vahvistaen) sekä focacciaa. Valmista tuli kai kahdessa tunnissa, minä aikana olin ehtinyt jo kyseenalaistaa jokaisen elämänvalintani ja kaikki tähän hetkeen johtaneet ratkaisujen ketjut moneen kertaan, sekä nääntyä nälkään, kiukkuun ja yleiseen olemassaolon raskauteen.
Viikonloppuna koitti jälleen se aika vuodesta, kun päivisin on aurinkoista ja ihanan lämmintä ja kinokset sulavat loristen - ja yöksi pakastaa, ja kaikki sulamisvedet jäätyvät petollisiksi murhakentiksi, jotka saavat vanhusten lonkat ja työikäisten ranteet silkalla olemassaolollaan murtumaan yhtä taajaan kuin Trump twiittailee. Sad!
Ensi kertaa sitten lapsuuden huomasin olevani toistuvasti tilanteessa, jossa en yksinkertaisesti päässyt etenemään valitsemaani reittiä ilman, että nelivedolle siirtyminen alkoi tuntua ainoalta fyysisesti mahdolliselta vaihtoehdolta. Kengät epätoivoisesti tyhjää sutien, kädet mykkäelokuvatyyliin ilmassa avuttomasti heiluen luisuin kerran toisensa jälkeen vääjäämättä kohti ojaa tai mitä tahansa fyysistä estettä, joka keskeyttäisi hitaan mutta holtittoman valumiseni. Koira tottui onneksi nopeasti hiippailemaan kotilon vauhtia vieressäni ("PERRO! Nyt ei voi vetää yhtään! Jos mä kaadun ja halkasen pääni niin kuka sua sitten muka lenkittää! Ei kukaan!"). Pelkäsin henkeni edestä, turhauduin, kiroilin, hikoilin, ja lauantai-iltana nälkäisenä pitkältä lenkiltä kotiin pyrkiessäni tirautin pienet kiukkuitkutkin kun niin oli hankalaa ja vittumaista elämä jäätasankojen keskellä.
Sitten! Äiti tuli kylään ja toi tullessaan nastapohjakengät! Puin ne jalkaani, ja värit palasivat jälleen maailmaani. Ropsuttelin korskeasti kaikkien niiden mummojen ohi, jotka vielä edellisenä päivänä jättivät minut jälkeensä kuin sen kuuluisan Kallion Allin, enkä hidastanut merkittävästi edes alamäissä. Minä osaan! Minä pysyn pystyssä! Minä elän! Kuulitteko, elän! Illalla Pohjolankatua harppoessani herätin ehkä paitsi nukkuvat myöskin kuolleet, sillä mitkään vaivihkaiset eukkatossut nuo jalot liukuestelenkkarit eivät toki ole. Mut mitä välii ei mitään, ainakaan en kynnä leuka edellä jontkassa!
Ja vielä siitä Aldermanista: lukekaa Hesarin kaksi kritiikkiä aiheesta. Ne luettuani tunsin voimakasta halua kirjoittaa miltei enemmän niistä kuin niiden kohteesta. Ne myös oivalla tavalla summasivat ystävieni, kutsuttakoon heitä nyt tässä vaikkapa nimillä Tuppurainen ja Kuosmanen, kanssa käymäni lyhyen Whatsapp-keskustelun taidekritiikeistä ylipäänsä ja taidekriitikoista arvioinnin ja kokemisen ammattilaisina.
Ehkäpä palaan tuohon keskusteluun seuraavalla kerralla, sillä nyt en enää ehdi. Minulla on kiire tikkaamaan jäisiä jalkakäytäviä uusilla nastakengilläni, ja sen jälkeen löhöilemään lisää uudella täydellisellä sohvallani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!