Nuorempana olin kärkäs kertomaan mielipiteitäni miltei asiasta kuin asiasta, ja aivan erityisesti niitä eriäviä mielipiteitäni. Minulla oli blogi, josta olin tuleva tuomitsemaan väärässäolijoita ja tyhmiä, ja ehkä toisinaan minullakin meni hieman sekaisin älykkyys ja silkka teräväkielinen ilkeily. (Tiedättehän kaikki sen meemikuvan hahmosta, joka istuu koneella keskellä yötä ja kun puolisonsa anoo häntä tulemaan jo lopultakin nukkumaan, vastaus on että nyt ei ehdi kun internetissä on väärässä oleva ihminen! Olin ehkä joskus vähän se, mutten luojan kiitos keskustelupalstoilla tai missään irkissä sentään.)
Kantojani kerron toki auliisti yhä, mutta enää lähinnä suusanallisesti, ja enimmäkseen vain luotetuille, viisaille ja pitkämielisille ystävilleni, jotka eivät ihme kyllä vielä(kään) vihaa minua, edes tämän taipumukseni ansiosta.
Nykyään, näinä kuohuvina nettitrollailun ja yleisen öyhöttämisen päivinä merkittävimmäksi kriteeriksi mielipiteeni kirjalliseen julkituomiseen on noussut se, katsonko tuon kantani esittämisen tuovan jotain lisäarvoa a) käsillä olevaan asiaan, b) maailmankaikkeuteen tai c) yhtään mihinkään. Niinpä usein käy niin, että armottoman verbaalisuominnan sijaan päädyn kertomaan jotain ylistävää tai edes ystävällistä - en toki ole niin koppava, että kuvittelisin tästäkään havaintojeni kohteen maailman millään tapaa mullistuvan saati edes pikkuisen huojahtavan. Jotenkin vain sitä on ihminen itse käynyt niin iäkkääksi, että monissa asioissa lempeys tuntuu tuottavan itselle kestävämpää mielihyvää. (Ei toki aina eikä todellakaan kaikissa asioissa, mutta ei mennä siihen nyt. Kyllä kiukun aikakin vielä tulee, ja kun se tulee, se saa varmasti meidät kaikki ikävöimään tätä tämänhetkistä suopeuttani.)
Niinpä siis seuraavaksi aion kertoa, mitkä asiat minua ovat viime aikoina ilahduttaneet.
Kuten viimeksi mainitsinkin, löysin joitain viikkoja sitten Antti Holman Auta Antti -podcastin. Olin lukenut aiheen tiimoilta joitain lehtijuttuja ja kyseistä tuotosta oli minulle suositeltu usean tahon voimin. Minulla ei kuitenkaan ollut ennalta oikein minkäänlaista suhdetta Holman töihin tai hänen julkisuuskuvaansa, eikä minulle oikein ollut siis selvää, miksi kaipaisin hänen podcastiaan saati neuvojaan oikeastaan yhtään mihinkään tässä elämässä. Lopulta kuitenkin, uuden podcastmyönteisen elämäni innoittamana, ryhdyin kuuntelemaan. En katunut.
Holma onnistuu luomaan itsestään poikkeuksellisen empaattisen ja aidon vaikutelman. Jaksot on jätetty sangen karheiksi ja editoimattomiksi, mikä tuntuu korostavan välittömyyttä. Ensihämmennyksen jälkeen käy toki ilmi, että episodit on kuin onkin käsikirjoitettu - ja vieläpä ilmeisesti laajan ja osaavan asiantuntijatiimin tuella - mutta niissä on silti tietty mukava improsävy ja paljon lopulliseen versioon jätettyä jaarittelua, aiheesta eksymistä ja päätöntä horinaa, mikä ilahduttaa kaltaistani vanhaa kielen sekakäyttäjää ja ajatuksellisesti harottavaista hahmoa suuresti. Holma on myötätuntoinen ja itseironinen ja laittaa itseään likoon kuten vain ammattinäyttelijä voi. Vastatessaan lukijoiden hyvin yksityisiin ja raadollisiinkin pulmiin hän useimmiten välttää helpot pikavoitot ja etsii pintakysymysten alta tasoja ja niitä Oikeita, ääneenlausumattomia ongelmia pohdiskellen vastauksia niihin.
Podcastia kuunnellessa naurattaa, itkettää ja koskettaa - enkä itse tiedä, mikä voisi olla parempi syy kuunnella yhtään mitään.
Lempiradiojuontajani on Laura Friman ja siinä missä vuosikymmenet kaipasin lohduttomasti Juusoa ja Peltsiä takaisin eetteriini, nykyään toivon, että aamuista ahdistustani olisivat taas helpottamassa Laura ja Nivalan Jani. Myös Laura vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä, minkä lisäksi hänen elämänsä näyttäytyy satumaisen kiehtovana ja glamourinkimaltelevana seikkailuna. Parasta kaikessa kuitenkin on, että hänen käyttämänsä kieli on täsmällistä, rikasta ja ilahduttavan mietittyä. Olen myös varma siitä, että meistä tulisi nopeasti livenäkin bestikset, joten Laura: kun luet tätä bloggausta, laita kommenttia tai Instassa DM:ää! Vastaan takuulla.
Kuuntelin vuodenvaihteen tiimoilla hyvin vimmaisesti Kaverin puolesta kyselen -podcastia ja rakastin suurinta osaa siitä. Jouduin lukemattomia kertoja aamubussissa teeskentelemään äkillistä yskänkohtausta tai aivastuspuuskaa peittääkseni naururöhkintäni (enkä vieläkään ole hankkinut niitä korskeita, ehkä kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvia kuppikuulokkeita), eikä moiselle ehkä ole oivallisempaa ajankohtaa kuin marraskuinen maanantaiaamu, kun kello on noin kolme tuntia liian vähän edes elossaolemiselle, räntää vihmoo vaakatasossa suoraan silmämuniin ja aamukahvi vuotaa termospullon korkista kännykälle.
Eilen kuuntelin uusimman jakson, enkä tiedä onko uutuudenviehätykseni laantunut vai olenko sitten joulukuun vanhentunut yhtäkkiä noin kaksikymmentä vuotta, sillä ihan niin paljon ne jutut eivät enää huvittaneet. Toisaalta minut tunnetaan ensisijaisesti upottautujana, ja useimmat asiat toimivat minulle fantastisesti nimenomaan liian suurina kerta-annoksina (eivätkä sen jälkeen sitten enää oikein ollenkaan). Kohtuudestahan ei useimmiten tule kuin kiukkuiseksi. En siis vielä hautaa rakkauttani KPK:ta kohtaan ollenkaan.
Joulunpyhinä ja vielä vuoden alussakin katsoin Netflixistä Modernia perhettä niin paljon, että tiesin niiden hahmojen asiat ihan tosi paljon paremmin kuin vaikka tosimaailman ystäviksi kutsumieni henkilöiden. Toki siinä on ongelmansa: se on erittäin valkoinen ja kiintiöhomoparistaan huolimatta auttamattoman heteronormatiivinen, ableistinen ja hyyyyvin keskiluokkainen, mutta myös postmoderniin tapaan sen verran itseironinen, etteivät nämä ilmeiset pulmat jää huomaamatta myöskään käsikirjoittajatiimiltä.
Vastikään satuin näkemään pätkän Pulmusia (uusinnat ilmeisesti Nelosella?). Sitä vieroksuin jo 90-luvulla, kun sarja pyöri Suomen televisiossa ensi kertaa - nyt se näytti esihistorialliselta ja tunkkaiselta ja juuri niin ahdistavalta kuin muistelinkin.
Moderni perhehän perustuu itsetarkoituksellisille stereotypioille ja niillä leikittelylle, mutta onnistuu mielestäni olemaan jäämättä niiden vangiksi toisin kuin esimerkiksi juuri Pulmuset. ("Stereotypioiden ongelma ei ole se, etteivät ne olisi totta, vaan se, että ne ovat epätäydellisiä." - Chimamanda Ngozi Adichie) Mutta entä jos kahdenkymmenen vuoden päästä katson näiden episodien jotain hämmentäviä heijastinprojektioita tai mitä ihmiset nyt silloin nönnönnöö-and-chill -mielessä kuluttavatkin, ja mietin että hyi olkoon miten sakeaa tavaraa sitä joskus onkaan tullut katsoneeksi? Tämä pelottaa ja surettaakin jo etukäteen.
Joskus loppusyksystä ahmin Insecuren kaikki suoratoistona nähtävillä olevat kaudet. Pidin, ihan mielettömän paljon, mutten koe, että minulla on ymmärrystä tai edes sanastoa kuvailla sitä tämän enempää. Katsokaa se itse.
Sitten on vielä se Naomi Alderman, josta en vieläkään saa sanottua mitään. Mutta kyllä minä sitäkin suosittelen, ihan jos ei muuten niin hienona dystooppiseksi kääntyvänä ajatusleikkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!