Minä olin melko nuori, no, alle kolmekymmentä ainakin, ja rakastunut. Olin myös viettänyt niin ison osan elämääni ilman kumppania, että olin valmis valtaviin myönnytyksiin ja siltakaatoihin ihan vain saadakseni olla lähellä toista ihmistä, tätä nimenomaista toista ihmistä.
Kuulostaa ihan hirveän surulliselta ja sitä se olikin. Lopulta, vuoden tilanteessa rimpuiltuani sain jostain sen verran pontta, että poistuin taakseni katsomatta. Paljon kauemmin kestivät kuitenkin itsesyytökset ja vimmainen itsehalveksunta: miten saatoin nöyryyttää itseäni niin? Miksen lähtenyt aiemmin? Missä omanarvontuntoni oikein oli, missä selkäranka ja omien rajojen vetäminen? Kuuntelin Alanis Morissetten Hands Cleania ja PMMP:n Kiitosta, samaistuin, itseni puolesta ja sen toisen, ja olin katkera ja sydänsärkyinen. Aivan älyttömän monta vuotta minua myös hävetti kertoa tästä: että minä olin saattanut haksahtaa tällaiseen typeryyteen, antanut käyttää itseäni emotionaalisesti hyväksi ja jäänyt, vaikka tiesin ettei kannattaisi.
Joitain aikoja sitten sanoin illanistujaisissa ystävilleni oivaltaneeni, etten ole sellainen nainen, josta kirjoitetaan lauluja. Ystäväni eivät ymmärtäneet, tulkitsivat sanani kirjaimellisesti ja sanoivat että aika harvastahan itse asiassa ja että enemmän se nyt on sääntö kuin poikkeus ja mitä sä oikein odotat edes. En tuossa hetkessä osannut korjata sanomaani, täsmentää tarkoittaneeni, että olen menneiden suhteitteni myötä huomannut, etten ole nainen, jonka eteen viitsittäisi nähdä vaivaa. Se satuttaa, yhä ja uudestaan: että toistuvasti löydän itseni tilanteista, joissa saan kyllä olla kunhan en valita, mutta joissa olemassaoloni oikeutus kyseenalaistetaan oitis, kun alan esittää vaatimuksia.
Lopulta pääsin yli itseinhostani tuon menneisyyden suhteen tiimoilta. Muut tunnepuolen haavat aktivoituvat yhä säännöllisesti, sillä supervoimiini kuuluu ihastua jollain lailla hankalissa elämäntilanteissa oleviin tai muuten vain korjauskelvottomasti pirstoutuneisiin ihmisiin. En tiedä suoritanko alitajuisesti jotain tarkkavainuista valintaa päästäkseni uusintamaan traumojani vai onko minulla vain aivan käsittämättömän huono tuuri - oli miten oli, luulin pitkään olevani ainoa tällaisen kanssa painiskeleva
Uusimmassa Auta Antti! -jaksossa muuan nainen pyysi apua tilanteeseensa, jonka tunnistin täysin. Tässä omana litterointinani siitä loppuosa, ja samoin se katkelma Antin vastauksesta, joka kaikkein eniten kosketti:
"- - Tai vaihtoehtoisesti onko parempi olla yhteiskunnan parisuhdenormien aivopesemä tyttöystävästatusta muuten kaikin puolin varsin hyvin toimivassa parisuhteessa kaipaava turhannalkuttaja, vai sitoutumishaluttomassa miehessä roikkuva hyväuskoinen hölmö, joka uskottelee itselleen miehen oikeasti rakastavan tätä, vaikkei se sitä koskaan ääneen sanoisikaan?
- -
On aivan liikaa naisia tässä maailmassa, jotka on monta vuotta vetäny perässään jotaki jätkää jota ne ei saa sanoo miesystäväks, koska se on siitä jätkästä ahdistavaa, ja sitten sen pitää saada olla myös muiden naisten kanssa jos se haluaa. Mutta silti nää voi jostain syystä asua yhdessä pariskuntana, mutta ei saa sanoa että ne on pariskunta, ja sitte jostakin syystä näissä diileissä on harvemmin sitä semmosta klausuulia, et se nainenkin vois olla muitten miesten kanssa. Joskus mullon semmonen olo et kun mä luen näit teidän kysymyksiä et vihaaks nää miehet näitä tyttöystäviään ja vaimojaan siis. Jonkun mies oli yhessä pitkässä kysymyksessä jonka mä ehkä otan käsittelyyn ens viikolla ni jonkun mies oli asettanu naiselleen tämmösiä aivan ihmeellisiä sääntöjä et ei saa koskee, ei saa pussata, pitää jättää rauhaan ja olla hiljaa, ja sitte niinku multa kysytään kysymyksessä et mikäköhän tässä nyt eteen. Ni en minä tiedä! Jos on semmosessa tilanteessa että jonku vihamielisen paskan kanssa eläminen on parempaa ku ilman sitä, ni sillon varmaan kannattaa vaan keskittyä niihin hyviin puoliin siinä suhteessa jos niitä on yhtään. Toivottavasti on. Välillä tuntuu että ei tosiaan oo."
Oli samanaikaisesti upean lohdullista ja sanomattoman lohdutonta oivaltaa vihdoinkin, ettei ole - ei nyt eikä ollut silloin - yksin tämän tilanteen kanssa. Näitä ihmisiä (sanon ihmisiä, sillä olen aivan varma siitä, ettei tämä ole lopultakaan mikään sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen palautuva kysymys ja että näitä sinnikkäitä roikkujia ja toisaalta myös tylyjä roikottajia on kaikissa sukupuolissa ja seksuaalisuuksissa) on paljon, enkä tiedä kenen syytä se on: meidänkö, jotka ties mitä lapsuuden hylkäyskokemuksiaan paikataksemme ja ihonnälkäämme tyydyttääksemme yritämme silkalla tahdonvoimallamme tehdä olemattomasta olevaa ja läsnäoloamme aivan muista syistä sietävästä ihmisestä vilpitöntä, rakastavaa ja omistautuvaa puolisoa? Vai heidän, jotka kyllä kernaasti ottavat mitä tarjolla on, mutta katsovat omaksi panoksekseen riittävän sen, etteivät koskaan oikeastaan valitse aktiivisesti mitään vaan ainoastaan antavat tapahtua?
Muistan, kuinka aikanaan terapeuttini sanoi minulle jotain, jonka synnyttämä oivallus sai minut nauramaan ääneen. "Musta kuulostaa, että sä olet sun kaikissa parisuhteissa tehnyt itse hirveästi töitä ja nähnyt vaivaa, ni mitä jos nyt vaan istuisit alas, nojaisit taakse ja olisit että tule sä tänne kertomaan, miksi mun pitäisi rakastaa just sua?"
Nauroin, koska ajatus oli minulle niin uusi ja niin mullistava: ajatella, voisinko tehdä niinkin!
Käytäntö on osoittanut, että jos haluan parisuhteeseen, en voisi. Selvästikään kukaan ei ole valmis näkemään sitä vaivaa puolestani.
Ja siksipä olen nytkin ilman.
Jokin aika sitten törmäsin Instagramissa @huffpostwomenin postaamana kuvaan, jossa tekstinä oli seuraava:
"Five years of celibacy isn't something I planned. It's something that happened when I began to focus on myself and stopped looking for a Netflix-and-chill buddy."Kuvatekstissä selitettiin lisää:
"HuffPost guest writer Christine Brooks wrote about her unplanned hiatus from sex -- and how she learned to focus more on herself in that time. "I stopped shaving my legs and counting calories, and decided to grow out my fauxhawk ... In general, I stopped overthinking my outfits, menu and lifestyle choices. I surfed more, wrote more, and over months - and soon years - I was changing into the person that made me happy."Tämä postaus sai minut ymmälleni. Lähteen huomioiden sen voisi tulkita olevan tarkoitettu emansipoivaksi ja rohkaisevaksi. Sen alaviitteenä tuntuu kuitenkin olevan, että saadakseen seuraa ja seksiä naisen tulee nähdä vaivaa aivan suorastaan hartiavoimin - ja kun tästä vaivannäöstä kieltäytyy ja keskittyy omaan hyvinvointiinsa, palkintona on seksitön elämä.
Upeaa toki on se, että kirjoittaja on lopultakin löytänyt itsensä ja muuttunut ihmiseksi, joka tekee itsensä onnelliseksi. Jokin minussa kuitenkin haraa vastaan: eihän tämä näin voi olla? Eihän tämä voinut olla postauksen viesti? Eihän tämä sentään voi olla todellisuus? Mitä ihmettä, maailma?
Samaan aikaan olen lukenut Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, josta sivumennen sanoen pidän mielettömän paljon. Myös se on herättänyt runsaasti ajatuksia parisuhteesta ja naisen roolista lestadiolaisena synnytyskoneena - alun perin olin ajatellut nivoa nuo mietteet jotenkin nokkelasti tähän terapiatilitykseen, mutten nyt yhtäkkiä enää osaakaan löytää sitä yhdistävää säiettä.
Niin että jätänpä tämän vain tähän ja lähden suihkun lattialle istumaan ja säälimään itseäni lisää.
