Minä en tiedä, uskonko enää ihmisten voivan muuttua. Pinta toki elää ja monia piirteitäänkin ne kykenevät muokkaamaan, tarpeen vaatiessa jopa sangen taajaan jos ovat aikuisia, terveitä henkilöitä. Mutta itseään, sitä oikeaa minuuttaan, syvintä ydintään? Sitä, johon kaikki lopulta palautuu? Enpä tiedä.
Mielipiteet ja käytösmallit heijastelevat arvoja: siis pohjimmiltaan juuri minuutta. Siksi niiden kovin kerkeä muutteleminen on minusta osoitus joko ailahtelevaisesta persoonallisuudesta tai siitä, ettei niitä alun alkaenkaan ole muodostanut kovin kiinteälle pohjalle. Molemmat ovat minun perusteluille persolle ytimelleni vähintäänkin karteltavia piirteitä ja tekevät minusta epäluuloisen ilmannuuhkijan. Ei nyt pidä sekoittaa tätä vastahakoisuuttani periaatteelliseen ja itsetarkoitukselliseen jääräpäisyyteen (joka on silkkaa typeryyttä) ja luulla, että vastustaisin tiedon lisääntymisen aiheuttamaa kantojen uudelleenarviointia tai muita ihmisen älylliseen kehittymiseen liittyviä muokkauksia - puhun sellaisesta suunnitelmallisesta takinkääntelystä, jonka ainoana määränpäänä on tuottaa suorittajalleen jonkinasteista - usein sosiaalista - hyötyä. Niiden motiivi on yleensä silkka itsekkyys kaikissa sateenkaaren sävyissään, ja senkaltaista pyrkyryyttä minä halveksin. Opportunistit ovat minun kirjoissani jos nyt eivät alinta kastia niin melkoisen pohjalla sittenkin: minun on vaikea kunnioittaa ihmistä, jonka ydin on niin huokoinen ja omaan etuunsa kiinnittynyt.
Toki olen jo tähän ikään huomannut, että opportunismi maan perii. Tuuliviirien kanssaeläjät eivät joko havaitse epäaitoutta tai sitten ne eivät piittaa - yleensä nuo ketteräliikkeiset juudaat ovat pinnaltaan sosiaalisesti varsin viihdyttäviä myötäilijöitä, ja kukapa ei tahtoisi ympäröidä itseään sulavakäytöksisillä samanmielisillä. Itse tarkkailen tätä suurta viuhuvien nutunliepeiden show'ta kyyhöttäen penseänä nurkassa linjakkaine ja punnittuine kantoineni, varmana siitä, että jonain päivänä, ihan minä päivänä tahansa nyt Maailma huomaa minut ja epämuodikkaan uskollisuuteni, kas siinäpä vasta sisäisesti koherentti ja johdonmukainen yksilö! ja palkintoni on oleva satumainen. Se päivä ei ihan vielä ole koittanut, mutta varmaan jo aivan pian.
27.9.2016
Thick thighs save lives
En ole tutustunut uimahallikulttuuriin maailmalla laajemmin, mutta ainutlaatuisesta sauna- ja siihen kiinteästi limittyvästä alastomuusperinteestämme johtuen väitän, että yleinen uimahalli on kenties maailman demokraattisin suomalainen kokemus. Jokaiselle ihmiselle iästä, sukupuolesta ja ruumiinrakenteesta riippumatta olisi mielestäni terveellistä käydä toisinaan uimahallissa tai yleisessä saunassa paitsi toki virkistäytymissyistä myöskin muistuttamassa mieleensä, miltä ihminen todella näyttää. Miltä näyttää ihmisvartalo, jolla ja jossa on eletty. Millaisia ovat oikeat kehot: miten ne liikkuvat, laskostuvat, taipuvat ja ojentuvat - miten monina eri muotoina ja kokoina ne tulevat, rakastettuina, unohdettuina, kuritettuina, hellittyinä tai kiellettyinä - olemassaolevina.
Kävin äidin kanssa Yrjönkadun uimahallissa ensi kertaa aika tasan vuosi sitten ja heti perään nyt viikonloppuna. Ylellinen, lähes antiikin roomalaisen termin kaltainen halli on tunnelmaltaan ainakin sunnuntaisin miltei harras ja jotenkin arjen yläpuolelle kohottava: muutaman tunnin pako tomuisesta katukuvasta rentouttaa kuin oikea kylpyläloma. Yläkerran loosit ovat jännittävä sekoitus 50-lukuista sairaalaa, tutkintavankilan selliä ja eräänlaista muinaista parantolaa, kun taas itse uintisali hakee juhlallisuudessaan vertaansa. Uimahallissa nyt ei akustiikan vuoksi tee yleensäkään juuri mieli korottaa ääntään, mutta täällä huomaa vaistomaisesti miltei kuiskaavansa.
Minusta häveliäät uimapukupolskijat vähentävät hallin uniikkia arvoa, onhan kyse yhdestä ainoista nakuhalleista kautta maan.
Joskus nuorena oli aika, jolloin en niin piitannut itsestäni. En voi sanoa suoranaisesti vihanneeni kehoani, mutta jonkinmoisessa sodassa itseäni vastaan olin alituisesti. Kroppani tuntui olevan koko ajan jollain lailla väärä: tuolla liikaa, tuolla ei kylliksi, eikä se missään tapauksessa ollut kiitoksen saati ystävällisen kohtelun väärti. Tarpeetonta ajan ja energian haaskausta, mutta myös lähes erottamaton osa tässä yhteiskunnassa ja ympäröivässä todellisuudessa kasvamista. Ikä ja perspektiivi ovat tuoneet armeliaisuutta, mutta eniten kehonkuvaani on kuin onkin vaikuttanut kontaktiurheilu. Kun työskentelee - hikoilee, ponnistelee, punnertaa - jonkin tavoitteen eteen, siirtyy fokus ulkonäkökulmasta toiminnallisuuteen: mitä voin tämän harjoitteen avulla saavuttaa ollakseni kyvykkäämpi? Miten saisin hyödynnettyä kehoani tehokkaammin ja järkevämmin? Tämä tuo mukanaan paitsi nöyryyttä myös kiitollisuutta, kilometrien karttuessa yhä enenevässä määrin: kaikesta kaltoinkohtelusta, laiminlyömisestä ja huomiottajättämisestä huolimatta tämä on minun kehoni, minun ainoani, ja se pystyy huikeisiin asioihin!
Toinen juttu on sitten se, miten turha kainous karisee, kun viikosta toiseen kuluttaa tunteja nuhjaten vasten toisten hikisiä kehoja; kun joku toistuvasti saa pelin tiimellyksessä napakan otteen tissistäsi; kun radalle yhtäkkiä muodostuvaan kuolemankasaan romahtaessasi saat jonkun peukalon - tai luoja paratkoon, nenän - pakaroittesi väliin; kun ruumiinosat kadottavat erillisyytensä ja kehot ääriviivansa, eikä luistimilla kenelläkään ole reviiriä kunnioitettavaksi; kun oikeastaan millään muulla kuin pelillä ei enää ole merkitystä.
Roller derby saved my life.
Kävin äidin kanssa Yrjönkadun uimahallissa ensi kertaa aika tasan vuosi sitten ja heti perään nyt viikonloppuna. Ylellinen, lähes antiikin roomalaisen termin kaltainen halli on tunnelmaltaan ainakin sunnuntaisin miltei harras ja jotenkin arjen yläpuolelle kohottava: muutaman tunnin pako tomuisesta katukuvasta rentouttaa kuin oikea kylpyläloma. Yläkerran loosit ovat jännittävä sekoitus 50-lukuista sairaalaa, tutkintavankilan selliä ja eräänlaista muinaista parantolaa, kun taas itse uintisali hakee juhlallisuudessaan vertaansa. Uimahallissa nyt ei akustiikan vuoksi tee yleensäkään juuri mieli korottaa ääntään, mutta täällä huomaa vaistomaisesti miltei kuiskaavansa.
Minusta häveliäät uimapukupolskijat vähentävät hallin uniikkia arvoa, onhan kyse yhdestä ainoista nakuhalleista kautta maan.
Joskus nuorena oli aika, jolloin en niin piitannut itsestäni. En voi sanoa suoranaisesti vihanneeni kehoani, mutta jonkinmoisessa sodassa itseäni vastaan olin alituisesti. Kroppani tuntui olevan koko ajan jollain lailla väärä: tuolla liikaa, tuolla ei kylliksi, eikä se missään tapauksessa ollut kiitoksen saati ystävällisen kohtelun väärti. Tarpeetonta ajan ja energian haaskausta, mutta myös lähes erottamaton osa tässä yhteiskunnassa ja ympäröivässä todellisuudessa kasvamista. Ikä ja perspektiivi ovat tuoneet armeliaisuutta, mutta eniten kehonkuvaani on kuin onkin vaikuttanut kontaktiurheilu. Kun työskentelee - hikoilee, ponnistelee, punnertaa - jonkin tavoitteen eteen, siirtyy fokus ulkonäkökulmasta toiminnallisuuteen: mitä voin tämän harjoitteen avulla saavuttaa ollakseni kyvykkäämpi? Miten saisin hyödynnettyä kehoani tehokkaammin ja järkevämmin? Tämä tuo mukanaan paitsi nöyryyttä myös kiitollisuutta, kilometrien karttuessa yhä enenevässä määrin: kaikesta kaltoinkohtelusta, laiminlyömisestä ja huomiottajättämisestä huolimatta tämä on minun kehoni, minun ainoani, ja se pystyy huikeisiin asioihin!
Toinen juttu on sitten se, miten turha kainous karisee, kun viikosta toiseen kuluttaa tunteja nuhjaten vasten toisten hikisiä kehoja; kun joku toistuvasti saa pelin tiimellyksessä napakan otteen tissistäsi; kun radalle yhtäkkiä muodostuvaan kuolemankasaan romahtaessasi saat jonkun peukalon - tai luoja paratkoon, nenän - pakaroittesi väliin; kun ruumiinosat kadottavat erillisyytensä ja kehot ääriviivansa, eikä luistimilla kenelläkään ole reviiriä kunnioitettavaksi; kun oikeastaan millään muulla kuin pelillä ei enää ole merkitystä.
Roller derby saved my life.
25.9.2016
In everyone of us there is a little racist inside
Olen nähnyt elämässäni kahdesti burleskia. Tämän muistin vasta luettuani vanhaa blogiani - järin mieleenpainuvista esityksistä siis ei ole ollut kyse, ikävä kyllä. Mutta eilen, voi veljet eilen. Eilen minä rakastuin Lady Lavernaan.
Tilaisuus oli Kulttuuriyhdistämö Interkult Kassandran järjestämä INTERKULTclub: Celebration of Stereotypes Vuotalossa ja minä olin paikalla Martikaisen kutsumana. Ilta oli lystikäs sekoitus dragia, musiikkia, videotaidetta sekä jonkinlaista julkkishaastatteluparodiaa ja sketsihahmoja, hostinaan huikea Ágnes Kaszás. Hirveän vaikealta tuntuu näin pitkän a) kulttuurinkulutustauon ja b) siitä kirjoittamisen tauon jäljiltä muodostaa koherenttia kokonaisuutta illasta. Yritän siis irrallisin huomioin, suonette anteeksi.
Taitavien näyttelijöiden kyky ruokkia (toki jo valmiiksi improhenkistä) esitystään yleisön ja vastanäyttelijöiden reaktioista sekä lisätä (tai vastaavasti vähentää) intensiteettiä tunnelman mukaisesti on mielestäni joka kerta yhtä lumoavaa. Sara Mellerin ja Markku Haussilan Fatherfucker eli Liv ja Claudia Versace syväluotaavassa seksitentissä heidän ja poikaystäviensä (Brian and AJ from the Backstreet Boys), no, seksielämästä oli absurdiudessaan ja ylilyönneissään hulvaton. Lopputuloksena oli (yleisön vähitellen lämmetessä) alati kiihtyvä tolkuttomuuksien kierre ja Claudian samaa tahtia valahtava paljettimekon yläosa. Lajityypin, julkkishaastattelun konventiot ovat aikalaistemme selkäydinnesteessä (kuulinkohan oikein Mellerin käsikirjoittaneen tämän sketsin ollessaan 12-vuotias?), eikä niitä oikeastaan tarvitse edes juurikaan venyttää karnevalistisen älyttömyyden saavuttaakseen.
Ei ole mikään tuore oivallus, että onnistuneeseen dragiin tarvitaan paljon muutakin kuin toisen sukupuolen vaatteet ja peruukki tai parta. Olennainen on vaatteiden alla: ryhdissä, eleissä, tilan ottamisessa ja askeleissa. Tässä minusta The BittyBoyZ jäi vielä hieman kellariteatteriasteelle. Idea oli hyvä, lähtökohta houkutteleva: Crazytownin Butterfly on juuri niin niljainen ja nolo, että se soveltuu poikabändihenkiselle tanssi- ja rapryhmälle mainiosti. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan pidemmälle vietyä kulmikkuutta, isompaa härskiyttä ja jotain, ehkä vieläkin kovempaa pokkaa heittäytyä syvemmälle hahmonsa nahkoihin. Tässä yhteydessä on toki myönnettävä, että drag kingeistä tiedän vielä queenejäkin vähemmän - voihan siis olla, että tämä tietynlainen pehmeys ja loivuus kuuluvat lajityyppiin olennaisesti eikä niitä aidompaa ole edes tarkoitus tavoitella. Hilpeitä ja oivaltavia yksityiskohtia toki piisasi höyhenboista päärynöihin, joihin liittyvälle esityksen kliimaksille annan arvosanaksi viisi tähteä ja Pinkin Keisarin.
Ágnes Kaszásin videotaide oli nokkelaa ja illan teeman mukaisesti stereotypioita bensanaan käyttävää. Erityismaininnan haluaisin antaa Gypsy Queenin musiikkivideolle, joka oli mieletön ja jota en nyt jostain syystä osaa googlata mitenkään mistään. Jos vaikka Martikainen tietää, mistä sen löytää, hän varmaan ystävällisesti sen kommentteihin lisää?
EDIT: Kas tässä!
Mutta se Lady Laverna, joko mainitsin että se oli upea? U-P-E-A. Että joku voi olla niin röyhkeä ja tehdä kaikki maskuliiniset kliseet niin omikseen, alkaen rävähtämättömästä katsekontaktista, joka päättyy riettaaseen silmäniskuun; kehonkielestä, joka hallitsee lavaa ja vangitsee yleisön herpaantumattoman huomion koko esityksen ajaksi; valitun kohteen koko pituutta nuoleva, mittaileva, arvioiva alfayksilön dominoiva tuijotus, joka saa kohteessaan aikaan paitsi hiukan kiusaantunutta huomion kohteena olevan nautintoa myös välittömän ja voimakkaan tarpeen poistaa alusvaatteet. Yksityiskohtia myöden viimeistelty esitys oli jotain niin muuta kuin muistan koskaan kyseisen esitystaiteen saralla nähneeni, että huomasin omaan kannustusulvontaani sekoittuvan aitoa himoa.
Piti kirjoittaa myös Netflixistä löytämästäni sarjasta nimeltä Zoo, mutta kosken enää ole yhtä ripeä kirjoittajanakaan kuin nuorempana tapasin olla, nyt on jo kiire lähteä äidin kanssa Yrjönkadun uimahalliin. Joudun siis säästelemään ajatuksiani siitä myöhempään.
Tilaisuus oli Kulttuuriyhdistämö Interkult Kassandran järjestämä INTERKULTclub: Celebration of Stereotypes Vuotalossa ja minä olin paikalla Martikaisen kutsumana. Ilta oli lystikäs sekoitus dragia, musiikkia, videotaidetta sekä jonkinlaista julkkishaastatteluparodiaa ja sketsihahmoja, hostinaan huikea Ágnes Kaszás. Hirveän vaikealta tuntuu näin pitkän a) kulttuurinkulutustauon ja b) siitä kirjoittamisen tauon jäljiltä muodostaa koherenttia kokonaisuutta illasta. Yritän siis irrallisin huomioin, suonette anteeksi.
Taitavien näyttelijöiden kyky ruokkia (toki jo valmiiksi improhenkistä) esitystään yleisön ja vastanäyttelijöiden reaktioista sekä lisätä (tai vastaavasti vähentää) intensiteettiä tunnelman mukaisesti on mielestäni joka kerta yhtä lumoavaa. Sara Mellerin ja Markku Haussilan Fatherfucker eli Liv ja Claudia Versace syväluotaavassa seksitentissä heidän ja poikaystäviensä (Brian and AJ from the Backstreet Boys), no, seksielämästä oli absurdiudessaan ja ylilyönneissään hulvaton. Lopputuloksena oli (yleisön vähitellen lämmetessä) alati kiihtyvä tolkuttomuuksien kierre ja Claudian samaa tahtia valahtava paljettimekon yläosa. Lajityypin, julkkishaastattelun konventiot ovat aikalaistemme selkäydinnesteessä (kuulinkohan oikein Mellerin käsikirjoittaneen tämän sketsin ollessaan 12-vuotias?), eikä niitä oikeastaan tarvitse edes juurikaan venyttää karnevalistisen älyttömyyden saavuttaakseen.
Ei ole mikään tuore oivallus, että onnistuneeseen dragiin tarvitaan paljon muutakin kuin toisen sukupuolen vaatteet ja peruukki tai parta. Olennainen on vaatteiden alla: ryhdissä, eleissä, tilan ottamisessa ja askeleissa. Tässä minusta The BittyBoyZ jäi vielä hieman kellariteatteriasteelle. Idea oli hyvä, lähtökohta houkutteleva: Crazytownin Butterfly on juuri niin niljainen ja nolo, että se soveltuu poikabändihenkiselle tanssi- ja rapryhmälle mainiosti. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan pidemmälle vietyä kulmikkuutta, isompaa härskiyttä ja jotain, ehkä vieläkin kovempaa pokkaa heittäytyä syvemmälle hahmonsa nahkoihin. Tässä yhteydessä on toki myönnettävä, että drag kingeistä tiedän vielä queenejäkin vähemmän - voihan siis olla, että tämä tietynlainen pehmeys ja loivuus kuuluvat lajityyppiin olennaisesti eikä niitä aidompaa ole edes tarkoitus tavoitella. Hilpeitä ja oivaltavia yksityiskohtia toki piisasi höyhenboista päärynöihin, joihin liittyvälle esityksen kliimaksille annan arvosanaksi viisi tähteä ja Pinkin Keisarin.
Ágnes Kaszásin videotaide oli nokkelaa ja illan teeman mukaisesti stereotypioita bensanaan käyttävää. Erityismaininnan haluaisin antaa Gypsy Queenin musiikkivideolle, joka oli mieletön ja jota en nyt jostain syystä osaa googlata mitenkään mistään. Jos vaikka Martikainen tietää, mistä sen löytää, hän varmaan ystävällisesti sen kommentteihin lisää?
EDIT: Kas tässä!
Mutta se Lady Laverna, joko mainitsin että se oli upea? U-P-E-A. Että joku voi olla niin röyhkeä ja tehdä kaikki maskuliiniset kliseet niin omikseen, alkaen rävähtämättömästä katsekontaktista, joka päättyy riettaaseen silmäniskuun; kehonkielestä, joka hallitsee lavaa ja vangitsee yleisön herpaantumattoman huomion koko esityksen ajaksi; valitun kohteen koko pituutta nuoleva, mittaileva, arvioiva alfayksilön dominoiva tuijotus, joka saa kohteessaan aikaan paitsi hiukan kiusaantunutta huomion kohteena olevan nautintoa myös välittömän ja voimakkaan tarpeen poistaa alusvaatteet. Yksityiskohtia myöden viimeistelty esitys oli jotain niin muuta kuin muistan koskaan kyseisen esitystaiteen saralla nähneeni, että huomasin omaan kannustusulvontaani sekoittuvan aitoa himoa.
Piti kirjoittaa myös Netflixistä löytämästäni sarjasta nimeltä Zoo, mutta kosken enää ole yhtä ripeä kirjoittajanakaan kuin nuorempana tapasin olla, nyt on jo kiire lähteä äidin kanssa Yrjönkadun uimahalliin. Joudun siis säästelemään ajatuksiani siitä myöhempään.
23.9.2016
They call me Hell, they call me Stacey
Moi taas! Oon aika tohkeana tästä(kin) hommasta ja mainitsen sen, koska sitä ei välttämättä muuten huomaa. Tohk!
Olin joskus muinoin huolissani derbyn erityispiirteiden, kuten derbynimien katoamisesta. Huoleni kuitenkin vaikuttaisi olleen nimien osalta tällä erää turha, sen verran paksusti ne yhä elelevät - harva asia ilahduttaa ikääntyvää mieltäni yhtä väkevästi. Nyt odottelenkin, milloin maailma on kypsä metanimille eli derbynimille derbynimistä. Itsehän huvittelen muiden nolojen asioiden (kuten tahallisen väärinkuulemisen ja kainalopierujen) muassa tällaisilla ajatusleikeillä, ja niinpä minulla on tässä muutama valmiina ja up for grabs:
Loren Not-Much
Too-funny Mainey TAI Stefanie Maniac
Lazy Knight
Tui Crayon TAI Tui Bygone
ja, jos huvin haluaa viedä vielä askeleen pidemmälle, on tarjolla myös näitä:
Scald Beagle (ja sille sitten luonnollisesti luppakorvaisen koissulin naamamaalaus)
Heavy Potation (joka ei tietenkään muuten ole yhtään hauska, mutta lanseerattiin muinaisessa Makkarat vs. Perunat -scrimmagessa. Toinen ko. scrimmagessa päivän valon nähnyt helmi oli Potkahontas.)
Kovin montaahaan noita ei vielä ole, mutta kutsun tätä hyväksi aluksi! Olen aika varma näiden trendaavan aivan näillä hetkillä.
(Tajusin muuten juuri äsken Bron Swansonin derbynimen ja sitä myöden myös ne viikset. Huh, onnea, minä!)
Muita irrallisia ajatuksia elämästäni:
Ihan tosi kovasti haluaisin nyt kylpyammeen. Ja koiran.
Ostin Maraboun bär, granola & yogurt -suklaata ja petyin ankarasti. Miten noilla aineksilla on edes mahdollista epäonnistua?! Kerro se minulle, Veijo Marabou.
Harmittaa, että Die Antwoordin uusi levy ei ensikuulemalta ole kovinkaan erityinen. Ilahduttaa, että Mira Luotin esikoinen sitä vastoin on huomattavasti odotuksiani parempi.
Lähtekää joku katsomaan Veronica Maggiota mun kaa.
Olin joskus muinoin huolissani derbyn erityispiirteiden, kuten derbynimien katoamisesta. Huoleni kuitenkin vaikuttaisi olleen nimien osalta tällä erää turha, sen verran paksusti ne yhä elelevät - harva asia ilahduttaa ikääntyvää mieltäni yhtä väkevästi. Nyt odottelenkin, milloin maailma on kypsä metanimille eli derbynimille derbynimistä. Itsehän huvittelen muiden nolojen asioiden (kuten tahallisen väärinkuulemisen ja kainalopierujen) muassa tällaisilla ajatusleikeillä, ja niinpä minulla on tässä muutama valmiina ja up for grabs:
Loren Not-Much
Too-funny Mainey TAI Stefanie Maniac
Lazy Knight
Tui Crayon TAI Tui Bygone
ja, jos huvin haluaa viedä vielä askeleen pidemmälle, on tarjolla myös näitä:
Scald Beagle (ja sille sitten luonnollisesti luppakorvaisen koissulin naamamaalaus)
Heavy Potation (joka ei tietenkään muuten ole yhtään hauska, mutta lanseerattiin muinaisessa Makkarat vs. Perunat -scrimmagessa. Toinen ko. scrimmagessa päivän valon nähnyt helmi oli Potkahontas.)
Kovin montaahaan noita ei vielä ole, mutta kutsun tätä hyväksi aluksi! Olen aika varma näiden trendaavan aivan näillä hetkillä.
(Tajusin muuten juuri äsken Bron Swansonin derbynimen ja sitä myöden myös ne viikset. Huh, onnea, minä!)
Muita irrallisia ajatuksia elämästäni:
Ihan tosi kovasti haluaisin nyt kylpyammeen. Ja koiran.
Ostin Maraboun bär, granola & yogurt -suklaata ja petyin ankarasti. Miten noilla aineksilla on edes mahdollista epäonnistua?! Kerro se minulle, Veijo Marabou.
Harmittaa, että Die Antwoordin uusi levy ei ensikuulemalta ole kovinkaan erityinen. Ilahduttaa, että Mira Luotin esikoinen sitä vastoin on huomattavasti odotuksiani parempi.
Lähtekää joku katsomaan Veronica Maggiota mun kaa.
22.9.2016
Dreams of dragon's fire and of things that will bite
Kuten kaikki minut tuntevat tietävät, olen onneton nukkuja. Sellainen Kultaisen Melatoniininapin unitumpelo, joka keskellä yötä havahtuu katon läpi kuuluvaan yläkerran naapurin kuorsaukseen (oikeasti, mites ne äänieristyshommat talonrakennuksessa?) ja kadehtii sitä kivistävästi. Viime vuosina uusia, kiehtovia sävyjään ongelmaani ovat tuoneet myöhäiset iltatreenit ja toisaalta taas varhaiset työaamut - olen niiden seurauksena opetellut toimimaan vain noin kolmasosalla normaalisti käytössäolevasta aivokapasiteetistani ja puolella aisteistani, loppujen ollessa pysyvästi jonkin tahmean ja painavan peitossa ja poissa pelistä. Nukahtelen myös säännönmukaisesti erilaisiin joukkoliikennevälineisiin, ihan sillä lailla suoraan REM-vaiheeseen pudoten, unia nähden ja raajoillani sätkien. Sitten herään yhtäkkiä Helsingin päärautatieasemalta tai Teollisuuskadun pysäkiltä aivot hiekkaisina ja silmät harittaen ja yritän kuumeisesti muistaa, miten tänne päädyin ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Jostain mystisestä syystä en kuitenkaan vielä kertaakaan ole nukkunut bussissa oman pysäkkini ohi. Sitä päivää odotellessa.
Olen myös unihommieni tiimoilta törmännyt ilmiöön, jota en oikein osaa diagnosoida. Näin se menee: olen juuri nukahtanut tai aivan nukahtamaisillani, kun havahdun kosketukseen tai liikkeeseen vierestäni. Tiedän olevani asunnossani yksin, minkä vuoksi säikähdän aina aivan saatanasti, syke ponkaisee kattoon enkä yleensä uskalla kääntyä katsomaan, mistä on kyse. Edellisessä asunnossani näitä kävi muutamaan otteeseen: kerran joku istahti sänkyni laidalle niin että sänky keinahti, kerran taas sänkyyn hyppäsi koira, joka ensin tassutteli patjalla ja sitten käpertyi kylkeeni. Yhdesti heräsin istualtani, kiskoen vimmatusti peittoa, jota joku raastoi jalkopäästä lattialle.
Viimeisin sattui muutamia viikkoja sitten ja voitti oitis toistaiseksi ahdistavimman kokemuksen palkinnon: olin jälleen rättiväsynyt ja juuri vajoamassa suloiseen uneen, kun joku - jokin - äkkiarvaamatta siveli niskaani sormellaan hellästi. Nukun nykyään parvisängyssä, joten toisaalta yllätetyksi tulemisen ja toisaalta satimeen jäämisen tunne hakkasivat maan tasolla nukkuessani sattuneet kokemukset leikiten.
Seuraavana päivänä googlailin unipulmia ja -halvauksia sekä tuntohäiriöitä. Ainoa mitä löysin, oli asia nimeltään haptinen hallusinaatio, jota esiintyy tyypillisesti skitsofrenian ja deliriumin yhteydessä. Kiva.
Meillä on töissä yksi ainoa hahmo, jonka kanssa olen tuntenut mitään bondaamishenkistä ikinä. Hän toimii firmassamme graafikkona, eikä minulla taloushallinnossa puurtavana ole kanssaan mitään työtehtävällistä tekoa - niinpä bondailu on sattunut muutamana harvana kertana röökipaikalla törmätessämme (minä olin siellä syömässä lounaan jälkkäri-Eskimoa, leikkien että olen vapaa velvoitteista ja ansion ikeestä). Siinä sitten rupattelimme, kaksi aikuista ammattihenkilöä, kumpikin työssään sattumalta, toinen tyytyväisenä ja toinen yhdentekevänä. Hän, teini-iässään lupaava tanssija, päivitteli ääneen sitä, miksi tanssimista ei tuolloin pidetty oikeana työnä, mutta nyt työkseen harjoittamaansa piirtämistä kyllä - itse aprikoin, miksen koskaan tosissani ole yrittänyt tehdä itselleni leipää niistä omista vahvuuksistani, musiikista tai kirjoittamisesta. Miksen? Jos olisin, olisinko jotenkin kylläisempi nyt, ihmisenä, ja toisaalta nälkäisempi, ammatillisesti kunnianhimoisempi?
21.9.2016
Guess who's back?
Jouduin sattumalta vanhoihin blogeihini harhailemaan ja kas, näyttäisi maailma kiertyneen niin monta kertaa itsensä ympäri, että alkoipa jälleen bloggaaminen houkuttaa! Edellisestä kerrasta on jo joitain vuosia, ja siitä varsinaisesta blogipyssyttelyn aikakaudesta vielä pidempään - lievää ruostumista on siis eittämättä havaittavissa. (Jos nyt jotakuta ne muinaiset tekstit kiinnostavat, se tuoreempi löytyy täältä. Siitä ensimmäisestä en vielä ole ratkaissut, haluanko jakaa. Huvittaisi kyllä, koska olen joskus kirjoittanut aika kauniisti - ei huvittaisi ollenkaan, sillä olen niissä teksteissä aika hämmentävän, pelottavankin auki. Ehkä myöhemmin?)
Elämä - siten myös tämä blogi - koostuu enimmäkseen treenaamisesta derbyn tiimoilta sekä syömisestä (treenaamisen motivoimana ja ihan muutenkin, koska syöminen kiinnostaa) ja nukkumisesta. Pidelkää siis hatuistanne kiinni, tästä tulee vinhaa kyytiä!
Tänään olin salilla ensi kertaa kolmen viikon tauon jälkeen. Syyskuun ekaksi viikonlopuksi matkattiin Montréaliin pelaamaan WFTDAn D1-playoffseihin, enkä sillä viikolla tokikaan enää viitsinyt bodata. Seuraava viikko kului kyseissä kaupungissa lomaillen - luonnollisesti räkätaudin kourissa - ja viime viikko sitten kotona, töissä mutta yhä niistelevänä. Vieläkin vähän köhittää, mutta nyt en jaxa enääN! Eilen kävin jo varovasti vähän kokeilemassa luistelutreeneissä (eli luistelin koko scrimmagen tietenkin, terve yskä terveessä ruumiissa kuten sanonta kuuluu) ja aivan hyvinhän tässä taas joutaa jo muutenkin rimpuilemaan. Niin kävikin sitten salilla sätkiessä ilmi, että siinä, missä aiemmin on ollut kenties jokin ihan toimiva lihas, sijaitseekin nyt lähinnä vaahtokarkkia ja vaikeaahan se semmoisilla on yrittää kyykätä.
Yleensähän vihaan kaikkia Instagramiin ja Facebookiin postattuja salivideoita (kuvat on luonnollisesti aivan, korostan: aivan eri asia, mutta ei niitäkään pidä ylettömiä määriä esille tuupata - oikeasti treeni ja sen sisältö kuitenkin aidosti kiinnostavat lähinnä ainoastaan treenaajaa itseään ja ehkä hyvällä tuurilla myös hänen valmentajaansa. Tämän voi lukea analogiana myös ruokailusta, sisustuksesta ja oikeastaan aika monesta muustakin ihmiselämän osa-alueesta, minkä vuoksi blogit, vlogit ja koko some nyt ylipäänsäkin on aivan turha ja epäkiinnostava media. Vai mitä?), mutta joskus unohdan luontaisen penseyteni ja suorastaan inspiroidun jostakin sellaisesta. Nyt tällaisen reaktion tuottivat Loren Mutchin viimeaikaiset salipostaukset, joista toista kokeilin tänään jo itsekin. Sillä tasapainonhakemisväpätyksellä oli varmasti yhtä mojovia sisäelimiä hierovia vaikutuksia kuin PowerPlatella muinoin.
Tämänvuotisia playoffs-videoita katsellessani olen joutunut kerrassaan lumoihini pohjoisamerikkalaisten jammereiden kertakaikkisesta suvereeniudesta luistimillaan. Ajatellaan nyt vaikkapa Jacksonvilleä, joka ei joukkueena ole oikeastaan mitenkään erityinen eikä niiden blokkereiden joukkuepeli ole useinkaan sennäköistä, että jumalauta tässä vetää maailman rankingseiska ja sehän on ilmiselvää kattokaa nyt! Mutta jammerit, voi juku etten paremmin sano. Tämän seurauksena tein itse pinon lupauksia, tavoitteita ja toimenpide-ehdotuksia niiden saavuttamiseksi ja näihin liittyy tuo salivideofiilauskin.
Muutenkin nyt on käynnistymässä semmoinen maailmojen syksy ja talvi ja ensi kausi, että ay caramba! Olen yhtäkkiä niin täynnä energiaa ja inspiraatiota ja voimaa ja viitseliäisyyttä, etten muista milloin viimeksi. Eilen treeneissä oli fantastista, paineetonta ja lystikästä, ja sellaisessa mielentilassa ihminen on paitsi leikkisimmillään myös luovimmillaan. Ihan hyvä startti uuteen kauteen.
En malttaisi millään odottaa kaikkea sitä siistiä ja huikeaa, mitä on luvassa.
Elämä - siten myös tämä blogi - koostuu enimmäkseen treenaamisesta derbyn tiimoilta sekä syömisestä (treenaamisen motivoimana ja ihan muutenkin, koska syöminen kiinnostaa) ja nukkumisesta. Pidelkää siis hatuistanne kiinni, tästä tulee vinhaa kyytiä!
Tänään olin salilla ensi kertaa kolmen viikon tauon jälkeen. Syyskuun ekaksi viikonlopuksi matkattiin Montréaliin pelaamaan WFTDAn D1-playoffseihin, enkä sillä viikolla tokikaan enää viitsinyt bodata. Seuraava viikko kului kyseissä kaupungissa lomaillen - luonnollisesti räkätaudin kourissa - ja viime viikko sitten kotona, töissä mutta yhä niistelevänä. Vieläkin vähän köhittää, mutta nyt en jaxa enääN! Eilen kävin jo varovasti vähän kokeilemassa luistelutreeneissä (eli luistelin koko scrimmagen tietenkin, terve yskä terveessä ruumiissa kuten sanonta kuuluu) ja aivan hyvinhän tässä taas joutaa jo muutenkin rimpuilemaan. Niin kävikin sitten salilla sätkiessä ilmi, että siinä, missä aiemmin on ollut kenties jokin ihan toimiva lihas, sijaitseekin nyt lähinnä vaahtokarkkia ja vaikeaahan se semmoisilla on yrittää kyykätä.
Yleensähän vihaan kaikkia Instagramiin ja Facebookiin postattuja salivideoita (kuvat on luonnollisesti aivan, korostan: aivan eri asia, mutta ei niitäkään pidä ylettömiä määriä esille tuupata - oikeasti treeni ja sen sisältö kuitenkin aidosti kiinnostavat lähinnä ainoastaan treenaajaa itseään ja ehkä hyvällä tuurilla myös hänen valmentajaansa. Tämän voi lukea analogiana myös ruokailusta, sisustuksesta ja oikeastaan aika monesta muustakin ihmiselämän osa-alueesta, minkä vuoksi blogit, vlogit ja koko some nyt ylipäänsäkin on aivan turha ja epäkiinnostava media. Vai mitä?), mutta joskus unohdan luontaisen penseyteni ja suorastaan inspiroidun jostakin sellaisesta. Nyt tällaisen reaktion tuottivat Loren Mutchin viimeaikaiset salipostaukset, joista toista kokeilin tänään jo itsekin. Sillä tasapainonhakemisväpätyksellä oli varmasti yhtä mojovia sisäelimiä hierovia vaikutuksia kuin PowerPlatella muinoin.
Tämänvuotisia playoffs-videoita katsellessani olen joutunut kerrassaan lumoihini pohjoisamerikkalaisten jammereiden kertakaikkisesta suvereeniudesta luistimillaan. Ajatellaan nyt vaikkapa Jacksonvilleä, joka ei joukkueena ole oikeastaan mitenkään erityinen eikä niiden blokkereiden joukkuepeli ole useinkaan sennäköistä, että jumalauta tässä vetää maailman rankingseiska ja sehän on ilmiselvää kattokaa nyt! Mutta jammerit, voi juku etten paremmin sano. Tämän seurauksena tein itse pinon lupauksia, tavoitteita ja toimenpide-ehdotuksia niiden saavuttamiseksi ja näihin liittyy tuo salivideofiilauskin.
Muutenkin nyt on käynnistymässä semmoinen maailmojen syksy ja talvi ja ensi kausi, että ay caramba! Olen yhtäkkiä niin täynnä energiaa ja inspiraatiota ja voimaa ja viitseliäisyyttä, etten muista milloin viimeksi. Eilen treeneissä oli fantastista, paineetonta ja lystikästä, ja sellaisessa mielentilassa ihminen on paitsi leikkisimmillään myös luovimmillaan. Ihan hyvä startti uuteen kauteen.
En malttaisi millään odottaa kaikkea sitä siistiä ja huikeaa, mitä on luvassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)