En ole tutustunut uimahallikulttuuriin maailmalla laajemmin, mutta ainutlaatuisesta sauna- ja siihen kiinteästi limittyvästä alastomuusperinteestämme johtuen väitän, että yleinen uimahalli on kenties maailman demokraattisin suomalainen kokemus. Jokaiselle ihmiselle iästä, sukupuolesta ja ruumiinrakenteesta riippumatta olisi mielestäni terveellistä käydä toisinaan uimahallissa tai yleisessä saunassa paitsi toki virkistäytymissyistä myöskin muistuttamassa mieleensä, miltä ihminen todella näyttää. Miltä näyttää ihmisvartalo, jolla ja jossa on eletty. Millaisia ovat oikeat kehot: miten ne liikkuvat, laskostuvat, taipuvat ja ojentuvat - miten monina eri muotoina ja kokoina ne tulevat, rakastettuina, unohdettuina, kuritettuina, hellittyinä tai kiellettyinä - olemassaolevina.
Kävin äidin kanssa Yrjönkadun uimahallissa ensi kertaa aika tasan vuosi sitten ja heti perään nyt viikonloppuna. Ylellinen, lähes antiikin roomalaisen termin kaltainen halli on tunnelmaltaan ainakin sunnuntaisin miltei harras ja jotenkin arjen yläpuolelle kohottava: muutaman tunnin pako tomuisesta katukuvasta rentouttaa kuin oikea kylpyläloma. Yläkerran loosit ovat jännittävä sekoitus 50-lukuista sairaalaa, tutkintavankilan selliä ja eräänlaista muinaista parantolaa, kun taas itse uintisali hakee juhlallisuudessaan vertaansa. Uimahallissa nyt ei akustiikan vuoksi tee yleensäkään juuri mieli korottaa ääntään, mutta täällä huomaa vaistomaisesti miltei kuiskaavansa.
Minusta häveliäät uimapukupolskijat vähentävät hallin uniikkia arvoa, onhan kyse yhdestä ainoista nakuhalleista kautta maan.
Joskus nuorena oli aika, jolloin en niin piitannut itsestäni. En voi sanoa suoranaisesti vihanneeni kehoani, mutta jonkinmoisessa sodassa itseäni vastaan olin alituisesti. Kroppani tuntui olevan koko ajan jollain lailla väärä: tuolla liikaa, tuolla ei kylliksi, eikä se missään tapauksessa ollut kiitoksen saati ystävällisen kohtelun väärti. Tarpeetonta ajan ja energian haaskausta, mutta myös lähes erottamaton osa tässä yhteiskunnassa ja ympäröivässä todellisuudessa kasvamista. Ikä ja perspektiivi ovat tuoneet armeliaisuutta, mutta eniten kehonkuvaani on kuin onkin vaikuttanut kontaktiurheilu. Kun työskentelee - hikoilee, ponnistelee, punnertaa - jonkin tavoitteen eteen, siirtyy fokus ulkonäkökulmasta toiminnallisuuteen: mitä voin tämän harjoitteen avulla saavuttaa ollakseni kyvykkäämpi? Miten saisin hyödynnettyä kehoani tehokkaammin ja järkevämmin? Tämä tuo mukanaan paitsi nöyryyttä myös kiitollisuutta, kilometrien karttuessa yhä enenevässä määrin: kaikesta kaltoinkohtelusta, laiminlyömisestä ja huomiottajättämisestä huolimatta tämä on minun kehoni, minun ainoani, ja se pystyy huikeisiin asioihin!
Toinen juttu on sitten se, miten turha kainous karisee, kun viikosta toiseen kuluttaa tunteja nuhjaten vasten toisten hikisiä kehoja; kun joku toistuvasti saa pelin tiimellyksessä napakan otteen tissistäsi; kun radalle yhtäkkiä muodostuvaan kuolemankasaan romahtaessasi saat jonkun peukalon - tai luoja paratkoon, nenän - pakaroittesi väliin; kun ruumiinosat kadottavat erillisyytensä ja kehot ääriviivansa, eikä luistimilla kenelläkään ole reviiriä kunnioitettavaksi; kun oikeastaan millään muulla kuin pelillä ei enää ole merkitystä.
Roller derby saved my life.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!