Dreams of dragon's fire and of things that will bite

Kuten kaikki minut tuntevat tietävät, olen onneton nukkuja. Sellainen Kultaisen Melatoniininapin unitumpelo, joka keskellä yötä havahtuu katon läpi kuuluvaan yläkerran naapurin kuorsaukseen (oikeasti, mites ne äänieristyshommat talonrakennuksessa?) ja kadehtii sitä kivistävästi. Viime vuosina uusia, kiehtovia sävyjään ongelmaani ovat tuoneet myöhäiset iltatreenit ja toisaalta taas varhaiset työaamut - olen niiden seurauksena opetellut toimimaan vain noin kolmasosalla normaalisti käytössäolevasta aivokapasiteetistani ja puolella aisteistani, loppujen ollessa pysyvästi jonkin tahmean ja painavan peitossa ja poissa pelistä. Nukahtelen myös säännönmukaisesti erilaisiin joukkoliikennevälineisiin, ihan sillä lailla suoraan REM-vaiheeseen pudoten, unia nähden ja raajoillani sätkien. Sitten herään yhtäkkiä Helsingin päärautatieasemalta tai Teollisuuskadun pysäkiltä aivot hiekkaisina ja silmät harittaen ja yritän kuumeisesti muistaa, miten tänne päädyin ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Jostain mystisestä syystä en kuitenkaan vielä kertaakaan ole nukkunut bussissa oman pysäkkini ohi. Sitä päivää odotellessa.

Olen myös unihommieni tiimoilta törmännyt ilmiöön, jota en oikein osaa diagnosoida. Näin se menee: olen juuri nukahtanut tai aivan nukahtamaisillani, kun havahdun kosketukseen tai liikkeeseen vierestäni. Tiedän olevani asunnossani yksin, minkä vuoksi säikähdän aina aivan saatanasti, syke ponkaisee kattoon enkä yleensä uskalla kääntyä katsomaan, mistä on kyse. Edellisessä asunnossani näitä kävi muutamaan otteeseen: kerran joku istahti sänkyni laidalle niin että sänky keinahti, kerran taas sänkyyn hyppäsi koira, joka ensin tassutteli patjalla ja sitten käpertyi kylkeeni. Yhdesti heräsin istualtani, kiskoen vimmatusti peittoa, jota joku raastoi jalkopäästä lattialle. 

Viimeisin sattui muutamia viikkoja sitten ja voitti oitis toistaiseksi ahdistavimman kokemuksen palkinnon: olin jälleen rättiväsynyt ja juuri vajoamassa suloiseen uneen, kun joku - jokin - äkkiarvaamatta siveli niskaani sormellaan hellästi. Nukun nykyään parvisängyssä, joten toisaalta yllätetyksi tulemisen ja toisaalta satimeen jäämisen tunne hakkasivat maan tasolla nukkuessani sattuneet kokemukset leikiten.

Seuraavana päivänä googlailin unipulmia ja -halvauksia sekä tuntohäiriöitä. Ainoa mitä löysin, oli asia nimeltään haptinen hallusinaatio, jota esiintyy tyypillisesti skitsofrenian ja deliriumin yhteydessä. Kiva. 

Meillä on töissä yksi ainoa hahmo, jonka kanssa olen tuntenut mitään bondaamishenkistä ikinä. Hän toimii firmassamme graafikkona, eikä minulla taloushallinnossa puurtavana ole kanssaan mitään työtehtävällistä tekoa - niinpä bondailu on sattunut muutamana harvana kertana röökipaikalla törmätessämme (minä olin siellä syömässä lounaan jälkkäri-Eskimoa, leikkien että olen vapaa velvoitteista ja ansion ikeestä). Siinä sitten rupattelimme, kaksi aikuista ammattihenkilöä, kumpikin työssään sattumalta, toinen tyytyväisenä ja toinen yhdentekevänä. Hän, teini-iässään lupaava tanssija, päivitteli ääneen sitä, miksi tanssimista ei tuolloin pidetty oikeana työnä, mutta nyt työkseen harjoittamaansa piirtämistä kyllä - itse aprikoin, miksen koskaan tosissani ole yrittänyt tehdä itselleni leipää niistä omista vahvuuksistani, musiikista tai kirjoittamisesta. Miksen? Jos olisin, olisinko jotenkin kylläisempi nyt, ihmisenä, ja toisaalta nälkäisempi, ammatillisesti kunnianhimoisempi?