On ollut aika, jolloin olen pitänyt uuden vuoden lupauksia falskeimpana koskaan keksittynä itsepetoksen muotona. Minusta oli ulkokultaista ja mielikuvituksetonta valita minä-projektinsa alkamispäiväksi vuoden ensimmäinen päivä: satunnainen mutta merkityksistä raskas päivä keskeltä synkintä kaamosta. Eikö paljon sitoutuneempaa ja jotenkin kehittyneempää olisi valita vaikkapa mikä tahansa tiistai maalis- tai marraskuulta, asiasta sen suurempaa numeroa tekemättä, ja ryhtyä toimeen?
Vuosien saatossa myös periaatteelliset kulmani ovat pyöristyneet hieman, enkä enää tuomitse uudenvuodenlupaajia kovin jyrkästi (joskin salilla treenatessa ne kyllä syljettävät, ensimmäiset kolme viikkoa. Sittenhän niitä ei enää näykään ennen seuraavaa tammikuuta.).
Minulle kulunut vuosi oli fyysisen tervehtymisen vuosi - seuraavasta tahdon tehdä paremminvoinnin vuoden. Tämä tarkoittaa ainakin seuraavaa:
1. Pidän itsestäni parempaa huolta.
Olen armollisempi, lempeämpi ja ymmärtäväisempi itseäni kohtaan. Puhuttelen itseäni kunnioittavasti ja ystävällisesti, aivan kuten puhuttelen muitakin minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä.
Pidän paremmin puoleni, oli kyse sitten lääkärin vastaanotosta, työelämästä, treffikumppanista tai kadun satunnaisesta huutelijasta.
Hankkiudun aktiivisesti rapsuttelu- ja myyssäysetäisyydelle eläimistä.
Teen asioita, joista tulee hyvä olo: uppoudun hyvään kirjaan, kuuntelen livemusaa. Vietän aikaa ystävien kanssa. Laulan. Kirjoitan. Vetelehdin kelloon katsomatta. Ulkoilen ja hikoilen. Rakastan. Nautin syyllisyyttä tuntematta.
2. Katson enemmän silmiin.
Lakkaan pelkäämästä sieluni paistavan niistä suojattomana, katsojalle paljaana. Hyväksyn, että ne, jotka haluavat ja ymmärtävät, näkevät sen kätkemisyrityksistäni huolimatta ja ne, joita ei kiinnosta, eivät edes katso. En pelkää itse nähdä, mitä vastassa on.
Keskityn, olen läsnä.
3. Asetan tavoitteita ja unelmoin.
Selvitän, kuka oikein olen tänään ja millaisia asioita elämääni tahdon. Tavoittelen tavoittelemisen arvoisia ja unelmoin arkailematta.
Millaisen sinä tahdot tulevasta vuodestasi tehdä?
23.12.2017
Nukuin viime yönä kellon ympäri (ja sitä ennen päivätorkut sohvalla). Tänään on tuntunut ensimmäistä kertaa viikkoihin siltä, että silmät ovat kunnolla auki ja aivot päällä.
Sade on vihdoin lakannut ja päätän kävellä keskustasta kotiin. Jääpuiston kaiuttimista raikuu Let it snow, let it snow, let it snow; itse kaukalossa on enemmän vettä kuin jäätä ja kaikki Rautatientorin valot heijastuvat sen märästä peilistä.
Siltasaarenkadulla harppaan käytetyn kortsun yli.
Tokoinrannassa tulee vastaan kaksi ihmistä, huput tiukasti pään yli vedettyinä. Tuulee lahdelta, takin läpi suoraan sydämeen. Edelläni loikkii riehakas koira tavoitellen remmiään suuhunsa hillityn taluttajansa kädestä.
Näen unia laulamisesta ja hevosista. Mietin, voiko ihminen jo 17-vuotiaana tietää, mikä elämässä on tärkeää - vai tuntuuko se myöhemmin tärkeältä siksi, että se on joskus ollut niin suuri osa kasvavan identiteettiä?
Huomenna on joulu.
Sade on vihdoin lakannut ja päätän kävellä keskustasta kotiin. Jääpuiston kaiuttimista raikuu Let it snow, let it snow, let it snow; itse kaukalossa on enemmän vettä kuin jäätä ja kaikki Rautatientorin valot heijastuvat sen märästä peilistä.
Siltasaarenkadulla harppaan käytetyn kortsun yli.
Tokoinrannassa tulee vastaan kaksi ihmistä, huput tiukasti pään yli vedettyinä. Tuulee lahdelta, takin läpi suoraan sydämeen. Edelläni loikkii riehakas koira tavoitellen remmiään suuhunsa hillityn taluttajansa kädestä.
Näen unia laulamisesta ja hevosista. Mietin, voiko ihminen jo 17-vuotiaana tietää, mikä elämässä on tärkeää - vai tuntuuko se myöhemmin tärkeältä siksi, että se on joskus ollut niin suuri osa kasvavan identiteettiä?
Huomenna on joulu.
19.12.2017
Voisinpa sanoa mä en oo koskaan
Radio Helsinki lanseerasi tänä syksynä ansiokkaan keskusteluohjelmansa Naisen kengissä, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli tutkia naisiin ja työelämään liittyviä kliseitä ja myyttejä kuten "naiset puukottavat toisiaan selkään työelämässä", "huonompi palkka on naisten oma vika" ja "äitiys ja työelämä eivät sovi yhteen". Maria Veitolan vetämissä ohjelmissa kuultiin erilaisia asiantuntijoita niin yliopistolta, yritysmaailmasta kuin Blogistaniastakin sekä lukuisia ammattitoimittajia - on-demandina kuuntelemistani kolmesta ohjelmasta päättelen, että oivallusten ja siten kunkin jakson laatu nojaavat raskaasti vieraiden karismaan ja ammattitaitoon sekä studiossa leimuavaan (tai leimuamatta jäävään) keskinäiseen kemiaan. Insertit ja taustatoimittaminen on huolella tehtyä, mutta kaikissa jaksoissa keskustelu ei silti nouse siivilleen saati tuota mitään uutta kulmaa omaankaan ajatteluun.
(Odotukseni ja toisaalta myös kriittisyyteni ovat feminismiksi luokiteltavien asioiden suhteen sangen korkealla ja olen altis imemään uusia ajatuksia ja vaikutteita kuin kuivunut pesusieni. Olen huomannut sen usein johtavan pettymyksiin, sillä jos en tule positiivisella ällikällä lyödyksi, tuntuu kokemus jäävän vajaaksi.)
Toistaiseksi kuuntelemistani ehdoton suosikkini on 28.11. ensiesitetty jakso, jossa Saara Särmä ja Tuomas Enbuske keskustelevat seksuaalisesta häirinnästä. Tämä on lyhyen ajan sisään jo toinen kerta, kun Enbuske onnistuu yllättämään minut iloisesti kannanotollaan (se ensimmäinen oli paperittomien terveydenhuoltoa käsitellyt kolumni, jolle halusin hurrata seisaallani työpaikkani taukotilassa.). Särmäkin on kyseisessä keskustelussa mainio, mutta erityisesti Enbuske argumentoi pätevästi ja on selvästi erittäin valmistautunut keskustelemaan aiheesta: kärkevätkin väittämät perustellaan huolellisesti ja niin ilmatiiviisti, kaikki näkökulmat huomioiden, ettei tulkintavirheille tai itsensä pussiinpuhumiselle jää lainkaan tilaa.
Ohjelman lukuisista ansioista huolimatta on kuitenkin yksi harmaa alue, johon tahdoin puuttua heti keskustelun sitä sivutessa. #metoo-uutisoinnissa lukemattomien häirinnän kohteeksi joutuneiden tarinoiden rinnalle ei ole noussut juurikaan tunnustuksia tai anteeksipyyntötarinoita, mikä muodostaa omituisen epäsuhdan: kaikki tuntevat (viimeistään nyt) jonkun ahdistellun, mutta kukaan ei tunne ketään ahdistelijaa. Mystistä.
Disclaimer: Olen lukenut yhden erityisen herättelevän bloggauksen aiheesta häiritsijän näkökulmasta, enkä lainkaan epäile sen olevan ainoan. Tämä on kuitenkin sangen pientä verrattuna varsinaisiin #metoo-ulostuloihin - kaikista niistä vain omaan tietoon jätetyistä tapauksista nyt puhumattakaan.
Asiaan. Veitola kysyi ohjelmassaan keskustelijoilta ensin, ovatko he itse kokeneet seksuaalista häirintää ja sitten, ovatko he itse syyllistyneet seksuaaliseen häirintään. Kumpikin oli kokenut, totta kai, mutta yllätyksettömästi molemmat kielsivät pontevasti koskaan häirinneensä ketään seksuaalisesti.
Minusta tämä oli sangen merkillepantavaa ja, jos näin todella on, erittäin kunnioitettavaa.
Ikäväkseni en voi itse sanoa samaa. Tätä ei ole mukava myöntää, eikä asiaa lainkaan auta se, että myös minulla meni näin pitkään (kaksi kuukautta) alkuperäisestä #metoo-postauksestani a) tunnistaa tapahtuneet ja b) hyväksyä oma toimijuuteni, osallisuuteni ja syyllisyyteni niissä. En kirjoita tätä saadakseni synninpäästöä saati velloakseni omassa saastassani: kirjoitan tämän reiluuden nimissä, sillä jos vaadin muilta tekijöiltä rehellisyyttä ja anteeksipyyntöä, on minun oltava sellaiseen valmis itsekin.
Monissa tapauksissa kyse on ollut siitä, että naiseksi kasvaminen tässä yhteiskunnassa altistaa väistämättä tietyille teoille ja asenteille - toisinaan olen halunnut pelata peliä miesten säännöillä ja syyllistynyt siksi häirintään. Toisinaan en, tämän kulttuurin läpitunkemana, ole tapahtuneen hetkellä edes tiedostanut tapahtunutta. Nämä syyt eivät luonnollisestikaan tee moisesta käytöksestä hyväksyttävää, asianmukaista tai ehkä edes anteeksiannettavaa, mutta ne auttavat minua itseäni hahmottamaan tapahtuneiden syyseuraussuhteita ja itseäni ja siten varmasti ehkäisevät tulevaisuudessa vastaavia tapahtumia. Pidän itseäni kohtalaisen valistuneena feministinä, humanistina ja älykkäänä ihmisenä: sitä järkyttävämpää onkin tajuta, ettei oikeastaan ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne ääliöt, runkkarit ja paskiaiset, jotka ovat sikailleet minua kohtaan.
Olen kommentoinut tuntemattoman miehen ulkonäköä ja vartaloa asiattomasti, saaden kommenttien kohteen silminnähden vaivaantumaan.
Olen tarrannut baarissa erinäisiin ruumiinosiin, hankkiutunut lähietäisyydelle ja halannut, siitä huolimatta ettei vastaanotto ole ollut yksiselitteisen myöntyväistä.
Olen suudellut puolituttua miestä väkisin, ja jatkanut huolimatta siitä, että hän on ilmaissut, ettei pidä asianlaitaa toivottavana.
Olen manipuloinut silloisen poikaystäväni harrastamaan seksiä kanssani. Hän ei halunnut ja kertoi sen - minä halusin, joten ohitin hänen torjuntansa ja jatkoin hänen hyväilemistään, kunnes sain mitä halusin. Kammottavinta tässä on se, että ymmärsin tilanteen loukkaavuuden ja hyväksikäytön aspektin täyttyneen vasta hänen sanoessaan jälkikäteen lannistuneella äänellä: "sä kyllä hankit sen minkä oot päättänyt haluta".
Pyydän näiltä ihmisiltä anteeksi. Olen sanomattoman, äärettömän pahoillani ja minua hävettää suunnattomasti.
En saa tehtyjä tekemättömiksi, mutta voin luvata olla jatkossa parempi ihminen.
(Odotukseni ja toisaalta myös kriittisyyteni ovat feminismiksi luokiteltavien asioiden suhteen sangen korkealla ja olen altis imemään uusia ajatuksia ja vaikutteita kuin kuivunut pesusieni. Olen huomannut sen usein johtavan pettymyksiin, sillä jos en tule positiivisella ällikällä lyödyksi, tuntuu kokemus jäävän vajaaksi.)
Toistaiseksi kuuntelemistani ehdoton suosikkini on 28.11. ensiesitetty jakso, jossa Saara Särmä ja Tuomas Enbuske keskustelevat seksuaalisesta häirinnästä. Tämä on lyhyen ajan sisään jo toinen kerta, kun Enbuske onnistuu yllättämään minut iloisesti kannanotollaan (se ensimmäinen oli paperittomien terveydenhuoltoa käsitellyt kolumni, jolle halusin hurrata seisaallani työpaikkani taukotilassa.). Särmäkin on kyseisessä keskustelussa mainio, mutta erityisesti Enbuske argumentoi pätevästi ja on selvästi erittäin valmistautunut keskustelemaan aiheesta: kärkevätkin väittämät perustellaan huolellisesti ja niin ilmatiiviisti, kaikki näkökulmat huomioiden, ettei tulkintavirheille tai itsensä pussiinpuhumiselle jää lainkaan tilaa.
Ohjelman lukuisista ansioista huolimatta on kuitenkin yksi harmaa alue, johon tahdoin puuttua heti keskustelun sitä sivutessa. #metoo-uutisoinnissa lukemattomien häirinnän kohteeksi joutuneiden tarinoiden rinnalle ei ole noussut juurikaan tunnustuksia tai anteeksipyyntötarinoita, mikä muodostaa omituisen epäsuhdan: kaikki tuntevat (viimeistään nyt) jonkun ahdistellun, mutta kukaan ei tunne ketään ahdistelijaa. Mystistä.
Disclaimer: Olen lukenut yhden erityisen herättelevän bloggauksen aiheesta häiritsijän näkökulmasta, enkä lainkaan epäile sen olevan ainoan. Tämä on kuitenkin sangen pientä verrattuna varsinaisiin #metoo-ulostuloihin - kaikista niistä vain omaan tietoon jätetyistä tapauksista nyt puhumattakaan.
Asiaan. Veitola kysyi ohjelmassaan keskustelijoilta ensin, ovatko he itse kokeneet seksuaalista häirintää ja sitten, ovatko he itse syyllistyneet seksuaaliseen häirintään. Kumpikin oli kokenut, totta kai, mutta yllätyksettömästi molemmat kielsivät pontevasti koskaan häirinneensä ketään seksuaalisesti.
Minusta tämä oli sangen merkillepantavaa ja, jos näin todella on, erittäin kunnioitettavaa.
Ikäväkseni en voi itse sanoa samaa. Tätä ei ole mukava myöntää, eikä asiaa lainkaan auta se, että myös minulla meni näin pitkään (kaksi kuukautta) alkuperäisestä #metoo-postauksestani a) tunnistaa tapahtuneet ja b) hyväksyä oma toimijuuteni, osallisuuteni ja syyllisyyteni niissä. En kirjoita tätä saadakseni synninpäästöä saati velloakseni omassa saastassani: kirjoitan tämän reiluuden nimissä, sillä jos vaadin muilta tekijöiltä rehellisyyttä ja anteeksipyyntöä, on minun oltava sellaiseen valmis itsekin.
Monissa tapauksissa kyse on ollut siitä, että naiseksi kasvaminen tässä yhteiskunnassa altistaa väistämättä tietyille teoille ja asenteille - toisinaan olen halunnut pelata peliä miesten säännöillä ja syyllistynyt siksi häirintään. Toisinaan en, tämän kulttuurin läpitunkemana, ole tapahtuneen hetkellä edes tiedostanut tapahtunutta. Nämä syyt eivät luonnollisestikaan tee moisesta käytöksestä hyväksyttävää, asianmukaista tai ehkä edes anteeksiannettavaa, mutta ne auttavat minua itseäni hahmottamaan tapahtuneiden syyseuraussuhteita ja itseäni ja siten varmasti ehkäisevät tulevaisuudessa vastaavia tapahtumia. Pidän itseäni kohtalaisen valistuneena feministinä, humanistina ja älykkäänä ihmisenä: sitä järkyttävämpää onkin tajuta, ettei oikeastaan ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne ääliöt, runkkarit ja paskiaiset, jotka ovat sikailleet minua kohtaan.
Olen kommentoinut tuntemattoman miehen ulkonäköä ja vartaloa asiattomasti, saaden kommenttien kohteen silminnähden vaivaantumaan.
Olen tarrannut baarissa erinäisiin ruumiinosiin, hankkiutunut lähietäisyydelle ja halannut, siitä huolimatta ettei vastaanotto ole ollut yksiselitteisen myöntyväistä.
Olen suudellut puolituttua miestä väkisin, ja jatkanut huolimatta siitä, että hän on ilmaissut, ettei pidä asianlaitaa toivottavana.
Olen manipuloinut silloisen poikaystäväni harrastamaan seksiä kanssani. Hän ei halunnut ja kertoi sen - minä halusin, joten ohitin hänen torjuntansa ja jatkoin hänen hyväilemistään, kunnes sain mitä halusin. Kammottavinta tässä on se, että ymmärsin tilanteen loukkaavuuden ja hyväksikäytön aspektin täyttyneen vasta hänen sanoessaan jälkikäteen lannistuneella äänellä: "sä kyllä hankit sen minkä oot päättänyt haluta".
Pyydän näiltä ihmisiltä anteeksi. Olen sanomattoman, äärettömän pahoillani ja minua hävettää suunnattomasti.
En saa tehtyjä tekemättömiksi, mutta voin luvata olla jatkossa parempi ihminen.
18.12.2017
Ei ruumis elä ilman aurinkoa, eikä henki ilman laulua
90-luvun lopulla olin armoton Ultra Bra -fani. Olin juuri täysi-ikäistymässä, muuttamassa kotoa ja hankkiutumassa yliopistoon. Elämä oli juuri alkamassa ja UB oli jotenkin käsittämättömän siistiä ja älykkäintä tietämääni musiikkia. Siinä oli harmonioita ja ensi levystä saakka musikaalista kunnianhimoa, joka puhutteli klasaripiireissä pyörivää pikku tärkeilijää - kunhan pääsin ensin yli Vapaaherran elämän laulusaundista ja opin vähän hahmottamaan metsää puilta. Siinä oli leikkisyyttä ja nenäkkyyttä ja sellaisia tuokiokuvia, jotka jo tunnisti tai joihin ehdottomasti halusi.
Kroketti ilmestyi juuri silloin, kun kiersin sekakuoron kanssa kilpailuja ympäri maailmaa ja opettelin siinä ohessa dokaamaan ja pussailemaan; Kalifornia tahditti ensimmäisen opiskeluvuoteni kevättä, ja Vesireittien aikaan olin mielestäni jo täysin valmis ihminen. Myös minä olin Tavastialla katsomassa yhtä jäähyväiskeikoista, muistelen itkeneeni mutta usva näkökentässäni saattoi olla myös liian mones Marianne-drinkki. Ultra Bra oli minun aikuistumiseni sound track, enkä siksi ollut järin innoissani kuullessani viime kesän festareiden comeback-keikoista. Usein asiat, jotka nuoruusiässä ovat herättäneet kiihkeitä tunteita ja hurmostilaa osoittautuvat vanhempana koettuina vähän vaivaannuttaviksi, ja nostalgiakin on parempi renkinä kuin isäntänä. Jengi kuitenkin hehkutti, ja kun Hartwall Arenan keikat sitten julkaistiin, tunsin noin nanosekunnin kiusausta ryhtyä lipunmetsästykseen. Mukavuus meni kuitenkin halun edelle ja liput jäivät hankkimatta.
Viime perjantaina kohtalo kuitenkin puuttui peliin duunin korruptiolippujen merkeissä. Gaalanjälkeinen sunnuntai ei ajankohdaltaan ollut paras mahdollinen, ja vielä eilen iltapäivällä mietin, jaksanko ryhtyä koko hommaan sittenkään. Pinnistäydyin puoliväkisin Pasilaan - kahta ja puolta tuntia myöhemmin kiittelin lähimenneisyyden itseäni tästä valinnasta.
Tuhti kahden tunnin ja viidentoista minuutin setti vei sellaiselle aikamatkalle, etten kotiinpäästyäni ollut yhäkään varma vuosiluvusta saati voimassaolevasta valuutasta.
Jo ensimmäiset biisit sinkauttivat minut suoraan niihin vuosiin, jolloin kuvittelin olevani kuolematon ja samalla ainutlaatuisesti hauraampi kuin kukaan, joina toistuvasti etsin läheisyyttä, hyväksymistä ja rakkautta vääristä paikoista enkä osannut nukkua ollenkaan. Vuosiin, joina en tuntenut kohtuutta, enkä oikeasti ymmärtänyt juuri mistään juuri mitään.
Osasin edelleen useimmat sanat viimeksi ehkä vuosikymmen sitten kuulemiini kappaleisiin lähes takeltelematta, ja vaikka sanat olivat samat, minä en enää ollut.
Jos käännän katseeni,
on tässä ihan hyvä makaa
Törmäsin keikalla erääseen työtoveriini, joka oli tehnyt saman lippulöydön perjantaina. "Kävitsä näiden keikoilla jo sillon ysärillä", kysyin asiaa sen enempää ajattelematta. "No mä oon syntyny '91 et en. Mut mä kuuntelin näitä skidinä et kyl mä näit biisei tunsin jo valmiiks."
Vasta siinä minulle valkeni, miten etuoikeutettua on ollut saada elää omaa nuoruuttaan koko Ultra Bra isoinasisaruksinaan, suunnattoman cooleina ja saavuttamattomina, mutta silti ihan siinä ulottuvilla, samassa kokemushorisontissa, samoissa baareissa, samassa maailmanhistoriallisessa pysäytyskuvassa.
Kiitti jengi, kaikesta: niistä ajoista ja tästä, siitä että ne vuodet ovat tatuoituneet mieleeni teidän musiikillanne ja siitä että yhdeksi illaksi pääsin sinne takaisin.
(Pidemmäksi en tahtoisikaan.)
Kroketti ilmestyi juuri silloin, kun kiersin sekakuoron kanssa kilpailuja ympäri maailmaa ja opettelin siinä ohessa dokaamaan ja pussailemaan; Kalifornia tahditti ensimmäisen opiskeluvuoteni kevättä, ja Vesireittien aikaan olin mielestäni jo täysin valmis ihminen. Myös minä olin Tavastialla katsomassa yhtä jäähyväiskeikoista, muistelen itkeneeni mutta usva näkökentässäni saattoi olla myös liian mones Marianne-drinkki. Ultra Bra oli minun aikuistumiseni sound track, enkä siksi ollut järin innoissani kuullessani viime kesän festareiden comeback-keikoista. Usein asiat, jotka nuoruusiässä ovat herättäneet kiihkeitä tunteita ja hurmostilaa osoittautuvat vanhempana koettuina vähän vaivaannuttaviksi, ja nostalgiakin on parempi renkinä kuin isäntänä. Jengi kuitenkin hehkutti, ja kun Hartwall Arenan keikat sitten julkaistiin, tunsin noin nanosekunnin kiusausta ryhtyä lipunmetsästykseen. Mukavuus meni kuitenkin halun edelle ja liput jäivät hankkimatta.
Viime perjantaina kohtalo kuitenkin puuttui peliin duunin korruptiolippujen merkeissä. Gaalanjälkeinen sunnuntai ei ajankohdaltaan ollut paras mahdollinen, ja vielä eilen iltapäivällä mietin, jaksanko ryhtyä koko hommaan sittenkään. Pinnistäydyin puoliväkisin Pasilaan - kahta ja puolta tuntia myöhemmin kiittelin lähimenneisyyden itseäni tästä valinnasta.
Tuhti kahden tunnin ja viidentoista minuutin setti vei sellaiselle aikamatkalle, etten kotiinpäästyäni ollut yhäkään varma vuosiluvusta saati voimassaolevasta valuutasta.
Jo ensimmäiset biisit sinkauttivat minut suoraan niihin vuosiin, jolloin kuvittelin olevani kuolematon ja samalla ainutlaatuisesti hauraampi kuin kukaan, joina toistuvasti etsin läheisyyttä, hyväksymistä ja rakkautta vääristä paikoista enkä osannut nukkua ollenkaan. Vuosiin, joina en tuntenut kohtuutta, enkä oikeasti ymmärtänyt juuri mistään juuri mitään.
Osasin edelleen useimmat sanat viimeksi ehkä vuosikymmen sitten kuulemiini kappaleisiin lähes takeltelematta, ja vaikka sanat olivat samat, minä en enää ollut.
Jos käännän katseeni,
on tässä ihan hyvä makaa
Törmäsin keikalla erääseen työtoveriini, joka oli tehnyt saman lippulöydön perjantaina. "Kävitsä näiden keikoilla jo sillon ysärillä", kysyin asiaa sen enempää ajattelematta. "No mä oon syntyny '91 et en. Mut mä kuuntelin näitä skidinä et kyl mä näit biisei tunsin jo valmiiks."
Vasta siinä minulle valkeni, miten etuoikeutettua on ollut saada elää omaa nuoruuttaan koko Ultra Bra isoinasisaruksinaan, suunnattoman cooleina ja saavuttamattomina, mutta silti ihan siinä ulottuvilla, samassa kokemushorisontissa, samoissa baareissa, samassa maailmanhistoriallisessa pysäytyskuvassa.
Kiitti jengi, kaikesta: niistä ajoista ja tästä, siitä että ne vuodet ovat tatuoituneet mieleeni teidän musiikillanne ja siitä että yhdeksi illaksi pääsin sinne takaisin.
(Pidemmäksi en tahtoisikaan.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)