Nukuin viime yönä kellon ympäri (ja sitä ennen päivätorkut sohvalla). Tänään on tuntunut ensimmäistä kertaa viikkoihin siltä, että silmät ovat kunnolla auki ja aivot päällä.

Sade on vihdoin lakannut ja päätän kävellä keskustasta kotiin. Jääpuiston kaiuttimista raikuu Let it snow, let it snow, let it snow; itse kaukalossa on enemmän vettä kuin jäätä ja kaikki Rautatientorin valot heijastuvat sen märästä peilistä.
Siltasaarenkadulla harppaan käytetyn kortsun yli.
Tokoinrannassa tulee vastaan kaksi ihmistä, huput tiukasti pään yli vedettyinä. Tuulee lahdelta, takin läpi suoraan sydämeen. Edelläni loikkii riehakas koira tavoitellen remmiään suuhunsa hillityn taluttajansa kädestä.

Näen unia laulamisesta ja hevosista. Mietin, voiko ihminen jo 17-vuotiaana tietää, mikä elämässä on tärkeää - vai tuntuuko se myöhemmin tärkeältä siksi, että se on joskus ollut niin suuri osa kasvavan identiteettiä?

Huomenna on joulu.