Radio Helsinki lanseerasi tänä syksynä ansiokkaan keskusteluohjelmansa Naisen kengissä, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli tutkia naisiin ja työelämään liittyviä kliseitä ja myyttejä kuten "naiset puukottavat toisiaan selkään työelämässä", "huonompi palkka on naisten oma vika" ja "äitiys ja työelämä eivät sovi yhteen". Maria Veitolan vetämissä ohjelmissa kuultiin erilaisia asiantuntijoita niin yliopistolta, yritysmaailmasta kuin Blogistaniastakin sekä lukuisia ammattitoimittajia - on-demandina kuuntelemistani kolmesta ohjelmasta päättelen, että oivallusten ja siten kunkin jakson laatu nojaavat raskaasti vieraiden karismaan ja ammattitaitoon sekä studiossa leimuavaan (tai leimuamatta jäävään) keskinäiseen kemiaan. Insertit ja taustatoimittaminen on huolella tehtyä, mutta kaikissa jaksoissa keskustelu ei silti nouse siivilleen saati tuota mitään uutta kulmaa omaankaan ajatteluun.
(Odotukseni ja toisaalta myös kriittisyyteni ovat feminismiksi luokiteltavien asioiden suhteen sangen korkealla ja olen altis imemään uusia ajatuksia ja vaikutteita kuin kuivunut pesusieni. Olen huomannut sen usein johtavan pettymyksiin, sillä jos en tule positiivisella ällikällä lyödyksi, tuntuu kokemus jäävän vajaaksi.)
Toistaiseksi kuuntelemistani ehdoton suosikkini on 28.11. ensiesitetty jakso, jossa Saara Särmä ja Tuomas Enbuske keskustelevat seksuaalisesta häirinnästä. Tämä on lyhyen ajan sisään jo toinen kerta, kun Enbuske onnistuu yllättämään minut iloisesti kannanotollaan (se ensimmäinen oli paperittomien terveydenhuoltoa käsitellyt kolumni, jolle halusin hurrata seisaallani työpaikkani taukotilassa.). Särmäkin on kyseisessä keskustelussa mainio, mutta erityisesti Enbuske argumentoi pätevästi ja on selvästi erittäin valmistautunut keskustelemaan aiheesta: kärkevätkin väittämät perustellaan huolellisesti ja niin ilmatiiviisti, kaikki näkökulmat huomioiden, ettei tulkintavirheille tai itsensä pussiinpuhumiselle jää lainkaan tilaa.
Ohjelman lukuisista ansioista huolimatta on kuitenkin yksi harmaa alue, johon tahdoin puuttua heti keskustelun sitä sivutessa. #metoo-uutisoinnissa lukemattomien häirinnän kohteeksi joutuneiden tarinoiden rinnalle ei ole noussut juurikaan tunnustuksia tai anteeksipyyntötarinoita, mikä muodostaa omituisen epäsuhdan: kaikki tuntevat (viimeistään nyt) jonkun ahdistellun, mutta kukaan ei tunne ketään ahdistelijaa. Mystistä.
Disclaimer: Olen lukenut yhden erityisen herättelevän bloggauksen aiheesta häiritsijän näkökulmasta, enkä lainkaan epäile sen olevan ainoan. Tämä on kuitenkin sangen pientä verrattuna varsinaisiin #metoo-ulostuloihin - kaikista niistä vain omaan tietoon jätetyistä tapauksista nyt puhumattakaan.
Asiaan. Veitola kysyi ohjelmassaan keskustelijoilta ensin, ovatko he itse kokeneet seksuaalista häirintää ja sitten, ovatko he itse syyllistyneet seksuaaliseen häirintään. Kumpikin oli kokenut, totta kai, mutta yllätyksettömästi molemmat kielsivät pontevasti koskaan häirinneensä ketään seksuaalisesti.
Minusta tämä oli sangen merkillepantavaa ja, jos näin todella on, erittäin kunnioitettavaa.
Ikäväkseni en voi itse sanoa samaa. Tätä ei ole mukava myöntää, eikä asiaa lainkaan auta se, että myös minulla meni näin pitkään (kaksi kuukautta) alkuperäisestä #metoo-postauksestani a) tunnistaa tapahtuneet ja b) hyväksyä oma toimijuuteni, osallisuuteni ja syyllisyyteni niissä. En kirjoita tätä saadakseni synninpäästöä saati velloakseni omassa saastassani: kirjoitan tämän reiluuden nimissä, sillä jos vaadin muilta tekijöiltä rehellisyyttä ja anteeksipyyntöä, on minun oltava sellaiseen valmis itsekin.
Monissa tapauksissa kyse on ollut siitä, että naiseksi kasvaminen tässä yhteiskunnassa altistaa väistämättä tietyille teoille ja asenteille - toisinaan olen halunnut pelata peliä miesten säännöillä ja syyllistynyt siksi häirintään. Toisinaan en, tämän kulttuurin läpitunkemana, ole tapahtuneen hetkellä edes tiedostanut tapahtunutta. Nämä syyt eivät luonnollisestikaan tee moisesta käytöksestä hyväksyttävää, asianmukaista tai ehkä edes anteeksiannettavaa, mutta ne auttavat minua itseäni hahmottamaan tapahtuneiden syyseuraussuhteita ja itseäni ja siten varmasti ehkäisevät tulevaisuudessa vastaavia tapahtumia. Pidän itseäni kohtalaisen valistuneena feministinä, humanistina ja älykkäänä ihmisenä: sitä järkyttävämpää onkin tajuta, ettei oikeastaan ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne ääliöt, runkkarit ja paskiaiset, jotka ovat sikailleet minua kohtaan.
Olen kommentoinut tuntemattoman miehen ulkonäköä ja vartaloa asiattomasti, saaden kommenttien kohteen silminnähden vaivaantumaan.
Olen tarrannut baarissa erinäisiin ruumiinosiin, hankkiutunut lähietäisyydelle ja halannut, siitä huolimatta ettei vastaanotto ole ollut yksiselitteisen myöntyväistä.
Olen suudellut puolituttua miestä väkisin, ja jatkanut huolimatta siitä, että hän on ilmaissut, ettei pidä asianlaitaa toivottavana.
Olen manipuloinut silloisen poikaystäväni harrastamaan seksiä kanssani. Hän ei halunnut ja kertoi sen - minä halusin, joten ohitin hänen torjuntansa ja jatkoin hänen hyväilemistään, kunnes sain mitä halusin. Kammottavinta tässä on se, että ymmärsin tilanteen loukkaavuuden ja hyväksikäytön aspektin täyttyneen vasta hänen sanoessaan jälkikäteen lannistuneella äänellä: "sä kyllä hankit sen minkä oot päättänyt haluta".
Pyydän näiltä ihmisiltä anteeksi. Olen sanomattoman, äärettömän pahoillani ja minua hävettää suunnattomasti.
En saa tehtyjä tekemättömiksi, mutta voin luvata olla jatkossa parempi ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!