"Tell me what you're dreaming about right now", aloitan. Englanniksi, koska J:n äidinkieli on ruotsi ja oma lukioruotsini on vuosien käyttämättömyyden jäljiltä trevligt-att-träffas-det-regnar-och-blåser-hårt -tasolla. J on muusikko, vastikään intohimonsa uudelleen löytänyt, ja hänen unelmansa liittyvät kiinteästi tähän. What about you, hän kysyy takaisin, enkä yhtäkkiä keksi mitä sanoa. Vastaan, että toisinaan pelkään kadottaneeni kyvyn unelmoida isosti, mutta sitten tajuan ettei kyse ole siitä ensinkään: osaan kyllä, mutta useimmiten valitsen toisin, sillä pelkään eksyväni unelmiini. Tai ehkä minua pelottaa eniten se, mitä vilpittömät unelmat minusta itselleni paljastavat: uskallanko ajatella näin suuresti? Pystynkö enää?
Vastaan, että unelmoin voivani luoda jotain, jonka itse voisin kelpuuttaa, jotain josta olla ylpeä. Että tahtoisin tulla kuulluksi, mutten vielä tiedä miten sen teen.
Keskustelun myötä huomaan, etten ole pitkään aikaan ajatellut tällaisia. Huomio ahdistaa: olen aina julistanut, että ihmisellä pitää olla ikiomia intohimon kohteita (toiset ihmiset eivät kelpaa) ja niitä kohti ajava liekki itsessään.
Keskustelun myötä tajuan, että jos nyt kohtaisin itseni deittisovelluksessa, en painaisi sydäntä. Vapaa-ajallani lenkkeilen koirani kanssa ja katselen televisiota.
Haluan olla jälleen ihminen, joka pyrkii vimmaisesti kohti jotain, joka upottautuu kokonaan ja saa tyydytyksensä itse asettamistaan merkkipaaluista.
Samaan aikaan en jaksa enää keksiä itseäni uudelleen yhtään ainoaa kertaa.
Milloin minusta tuli näin riippuvainen, realiteeteista ja toisista ihmisistä?
Käyn kirjastossa, ensi kertaa moneen vuoteen ja ensi kertaa uudessa lähikirjastossani. Jo ensimmäisen hyllyn äärellä muistan, miksi aika ajoin langetan itselleni kirjastossakäyntikiellon: kahmin syliini niin monta kirjaa, että joudun kantamaan yhden lainausautomaatille hampaitteni välissä.
Istun kirjaston eteisen penkille lukemaan Ossi Nymanin Röyhkeyttä, mutta sen lattea havaintoja luetteleva kirjoitustyyli keikauttaa kiinnostukseni matkastaan jo ennen sivua 30.
Seuraavaksi ryhdyn Elin Willowsin Sisämaahan. Vaikka pohjoinen ei elementtinä ole minulle lasketteluretkiä tutumpi, pienen paikkakunnan mentaali-ilmasto on, ja sitä Willows kuvaa sattuvasti. Willows kirjoittaa lyhyttä toteavaa ja lakonistakin päälausetta, mikä hämää minut ensin tulkitsemaan kertojan persoonaa harhaan. Mitä pidemmälle kirjassa pääsen, sitä vaikeammalle paluu omaan todellisuuteen jälleen tuntuu: merkki, josta tunnistaa takuuvarmasti hyvän kirjallisuuden.
Syksykö tämän tarpeen herättää: että kerrankin haluaa sammuttaa kaiken viihde-elektroniikan ja vain sulautua sohvaan kirja kädessään? Onneksi edessä on tyhjä viikonloppu, kokonaan minun alusta loppuun (ja vähän myös surkean tassuvammaisen koirankin).
(Tekstin otsikko on mainitusta kirjasta sivulta 128.)
12.9.2019
Mist tietää pitää kii ja mistä hypätä vauhdista
Olen ihmisenä ja (erityisesti pop)kulttuurin kuluttajana sitä lajia, joka jotain vastustamatonta löytäessään menee eräänlaiseen psykoottiseen pakkomielteen tilaan ja kuluttaa tuota löytöään herkeämättä - kunnes lopulta saa kyllikseen, eikä usein sen jälkeen voi vuosiin palata tuohon teokseen lainkaan.
(Toisinaan tosin mietin, onko olemassa muunkinlaisia ihmisiä. Kaikki tuntemani kuuluvat tähän mainitsemaani ryhmään, joka sisäänhengittää Game of Thronesin kaikki tuotantokaudet yhden viikonlopun aikana tai kuunteleet autistisesti ainoastaan The Dead Weatheria kolme viikkoa yöt päivät. Tai ehkä niitä maltillisiakin on, mutta he eivät koe tarvetta kuuluttaa sopivissa määrin nautiskelevaa elämäntapaansa ympäriinsä?)
Keväällä ja alkukesästä tämä kiihkeä ahmimiseni kanavoitui Yle Areenan fantastiseen Heimebaneen: minusta tuntui, etten koskaan ikinä milloinkaan enää halua katsoa mitään muuta, että haluan muuttaa Norjaan ja ryhtyä ymmärtämään jalkapalloa.
Kesällä sitten suureksi riemukseni pääsin tunnelmoimaan sarjan, heh, pelipaikoille. Siitä saakka olen odottanut kieli pitkällä kolmoskautta ilmestyväksi Areenaan. Milloinnnn
Musiikissa nämä retkahdukset ovat harvemmassa, mutta osuvat miltei aina johonkin sellaiseen artistiin, jota en alunalkaen ollut mieltänyt ehkä aivan omimmakseni, mutta josta sen koomin on tullut erottamaton osa musiikillista identiteettiäni. Oli aika, jolloin minun oli kuultava MÖn (miksi en saa näppiksestäni norjalaista ö:tä! Miksi!) Kamikaze vähintään kerran päivässä - yhden kevään aikana taas kuuntelin Ji Nilssonin Perfumea kyllästymiseen saakka.
Tänä syksynä Pariisin Kevään Onks se rakkautta -biisin lyriikat ovat lävistäneet minussa järjen mattaisen pintakalvon ja osuneet suoraan suojattomaan paikkaan.
Toinen syvää lämpöä herättänyt viimeaikainen lyriikanpätkä on kätkettynä Ruusujen Bubo buboon,
Tuntuu epämääräisesti siltä, että elämä polkee paikoillaan. Ajattelin itseäni rohkaistakseni tehdä postauksen asioista, joissa olen mukiinmenevä tai jopa taitava. Hahmottelin erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia mielessäni, mulla on taito muovata arkipäiväiset sattumukset lystikkäiksi sanoiksi, mutta se kaikki tuntui päälleliimatulta ja falskilta enkä uskonut siihen itsekään.
Muistan, miten kerran vuosia sitten eräässä ystävän kanssa käydyssä sähköpostikeskustelussa puhuttiin tuhoavista parisuhteista, siitä, miten huonoon vointiinsa tottuu ja miten se kaikki alkaa nakertaa oman persoonan kivijalkaa, sitä ominta minuutta pala palalta niin, että eräänä päivänä herätessään huomaa olevansa sisältä ihan ontto eikä enää tunnista itseään oikein peilistäkään. Minusta tuntuu nyt siltä, mutta syynä ei ole parisuhde. Ei tän näin pitänyt mennä, ei musta tällaista pitänyt tulla.
Onko tämä nyt se keski-iän kriisi?
(Toisinaan tosin mietin, onko olemassa muunkinlaisia ihmisiä. Kaikki tuntemani kuuluvat tähän mainitsemaani ryhmään, joka sisäänhengittää Game of Thronesin kaikki tuotantokaudet yhden viikonlopun aikana tai kuunteleet autistisesti ainoastaan The Dead Weatheria kolme viikkoa yöt päivät. Tai ehkä niitä maltillisiakin on, mutta he eivät koe tarvetta kuuluttaa sopivissa määrin nautiskelevaa elämäntapaansa ympäriinsä?)
Keväällä ja alkukesästä tämä kiihkeä ahmimiseni kanavoitui Yle Areenan fantastiseen Heimebaneen: minusta tuntui, etten koskaan ikinä milloinkaan enää halua katsoa mitään muuta, että haluan muuttaa Norjaan ja ryhtyä ymmärtämään jalkapalloa.
Kesällä sitten suureksi riemukseni pääsin tunnelmoimaan sarjan, heh, pelipaikoille. Siitä saakka olen odottanut kieli pitkällä kolmoskautta ilmestyväksi Areenaan. Milloinnnn
Musiikissa nämä retkahdukset ovat harvemmassa, mutta osuvat miltei aina johonkin sellaiseen artistiin, jota en alunalkaen ollut mieltänyt ehkä aivan omimmakseni, mutta josta sen koomin on tullut erottamaton osa musiikillista identiteettiäni. Oli aika, jolloin minun oli kuultava MÖn (miksi en saa näppiksestäni norjalaista ö:tä! Miksi!) Kamikaze vähintään kerran päivässä - yhden kevään aikana taas kuuntelin Ji Nilssonin Perfumea kyllästymiseen saakka.
Tänä syksynä Pariisin Kevään Onks se rakkautta -biisin lyriikat ovat lävistäneet minussa järjen mattaisen pintakalvon ja osuneet suoraan suojattomaan paikkaan.
Miten sanoa et on kuin avoinainen haavaSe olen minä, tai pikemminkin: se olemme me, kaikki me, sillä onko edes olemassa ehjää, kokonaista ja saumoistaan tiivistä yksilöä? Miten sellaisesta voi puhua, kenellekään, etenkään yhdellekään uudelle kuulostamatta jo tuhanteen kertaan sanotulta - ja niinpä,
jonka pitäis vaan umpeutuu
vaik aavistaa: on pysyttävä auki
pakko yrittää vaik ei oo varma miten
kliseet on tottaja siinä välissä läpikuultava välähdys siitä uudesta, jostain niin hauraasta ja oraalla olevasta, ettei sille oikein vielä ole edes nimeä:
vast sit kun ne ei oo ulkopuolella
miten sanoa: sun hymy valaisee mun huoneet?Ei mitään symboliikkaa, ei hämäriä metaforia tai epämääräisiä viittauksia. Ainoastaan tunne, puhdas mutta reunoiltaan epätarkka ja miltei banaalin samaistuttava.
Onks se rakkautta? Onks sil välii?
Kuluu tuhansii vuosiiEhkä se koskettaa vain, jos paraikaa tasapainoilee reunalla, dippaa tennarin kärkeä kokeilevasti toiselle puolelle, uskaltaisiko tästä hypätä, laskeutuisiko sattumalta ohiajavan roska-auton lavalle kuten elokuvissa vai kasvot edellä katukiveen, ja kestääkö tämä naama enää yhtään osumaa.
sekunnin murto-osissa
Räpäytän silmii:
maailma loppuu
ja alkaa taas alusta
Joo se on outoo
ja kun on kaunista,
yhä nopeus kiihtyy
yhä kysyy mist tietää pitää kii
ja mistä hypätä vauhdista
Toinen syvää lämpöä herättänyt viimeaikainen lyriikanpätkä on kätkettynä Ruusujen Bubo buboon,
tarjosit taas naaman jota haluun maistella, sillä myös se sisältää muiston keskittyneestä vimmaisuudesta, jolla uuden ihmisen opiskeluun parhaimmillaan haluaa heittäytyä.
Tuntuu epämääräisesti siltä, että elämä polkee paikoillaan. Ajattelin itseäni rohkaistakseni tehdä postauksen asioista, joissa olen mukiinmenevä tai jopa taitava. Hahmottelin erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia mielessäni, mulla on taito muovata arkipäiväiset sattumukset lystikkäiksi sanoiksi, mutta se kaikki tuntui päälleliimatulta ja falskilta enkä uskonut siihen itsekään.
Muistan, miten kerran vuosia sitten eräässä ystävän kanssa käydyssä sähköpostikeskustelussa puhuttiin tuhoavista parisuhteista, siitä, miten huonoon vointiinsa tottuu ja miten se kaikki alkaa nakertaa oman persoonan kivijalkaa, sitä ominta minuutta pala palalta niin, että eräänä päivänä herätessään huomaa olevansa sisältä ihan ontto eikä enää tunnista itseään oikein peilistäkään. Minusta tuntuu nyt siltä, mutta syynä ei ole parisuhde. Ei tän näin pitänyt mennä, ei musta tällaista pitänyt tulla.
Onko tämä nyt se keski-iän kriisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)