Puhun unissaan, ettei se jäis kokonaan

Tämä on aihe, josta kirjoittaminen hävettää minua ehkä rajummin kuin mikään koskaan. Tuntuu luovuttamiselta myöntää kaipaavansa muita ihmisiä. Nolottaa tunnustaa näitä ajatuksia - välillä nolottaa edes ajatella näitä ajatuksia. Kiusaannuttaa kuvitella lukijoiden reaktioita ja niistä seuraavia johtopäätöksiä: miten suhtaudutaan ihmiseen joka on tällainen vaikeroiva ressukka, seurankipeä ja tarvitseva?
Olen kuitenkin päättänyt olla rehellinen. Ehkä jostakusta muustakin tuntuu samalta?


Raskaimmin yksinäisyys iskee perjantai-iltapäivisin. Viikonloppu aukeaa edessä kuin rannaton ulappa - jos ei ole muistanut tai jaksanut järjestää itselleen tekemistä hyvissä ajoin, on se nyt myöhäistä. Perheelliset, parilliset ja kämppiksen kanssa asuvat vetäytyvät mökeille, ystäväpariskuntien illanistujaisiin, leffailtoihin kotona. Tai sitten, ironisesti, niillä on vihdoin aikaa olla yksin, en ees muista millon viimeks! Ne eivät halua sopia siihen mitään, mut mä laitan viestiä jos muutan mieltäni, ja minä sanon ok, totta kai, täällä mä oon :) Mitä muutakaan voisin?

(Miksi minusta tuntuu että se olen useimmiten minä joka ehdottaa, ideoi, kysyy ja tiedustelee? Miksei minua pyydetä - vai pyydetäänkö, mutta olen vain liian kiireinen luetteloidessani kokemiani vääryyksiä etten edes huomaa? Onko tämä minun narratiivini vai todellisuuden ominaisuus?)

Itsesäälissäni kylpien muistelen, milloin viimeksi kukaan on kysynyt minulta mitä kuuluu ja kuinka voin, oikeasti kysynyt, valmiina pysähtymään ja kuuntelemaan vastauksen. Toisinaan siitä voi olla viikkoja. Toisinaan voi olla viikkoja siitä, kun olen ylipäänsä puhunut kunnolla kenenkään kanssa. (Toki tilanne voisi olla ja varmaan onkin tämä myös monessa parisuhteessa. Mutta siinä tapauksessa... miksi edes olla parisuhteessa?)

"Muistathan sanoa jos tarviit jotain, mitä vaan", ne sanovat, "me ollaan täällä sua varten". "Joo tietenkin", vastaan, "mä tiedän, ootte ihania". Mutta en minä jaksa, en aina. Minä tunnun tarvitsevan niin paljon, alituiseen jotain, huomiota, hyväksyntää, seuraa, juttukaveria, halausta, uskoutumista, jotakuta jolle kertoa hassusta sattumuksesta rappukäytävässä tai siitä, että koivunlehdet metsikössä ovat miltei valmiit ja kauramaito kohta loppu jääkaapista. Kenen velvollisuus sellaisen vastaanottaminen edes olisi, aikuisen ihmisen viihdyttäminen? Tuntuu nololta olla näin riippuvainen muista, olisinpa itseriittoisempi. En halua olla vaivaksi, hävettää kun vastaan puolijulkkiksen InstaStoryyn vahingossa liian totisena, mitä minä nyt sille tässä avaudun, eihän tämä ole kenenkään muun ongelma kuin minun.

Olen alkanut höpöttää yksikseni, tai uskottelen puhuvani koiralle mutta sen rooli on statistin. Ymmärrän, miksi vanhat ihmiset tekevät niin. Pitkinä viikonloppuina pelottaa, että kieli unohtuu - kun sitten kadulla törmää yllättäen satunnaiseen tuttuun, huomaa niin käyneen. Ei enää oikein muista miten ihmisille puhutaan, ujostuttaa katsoa toista kasvoihin, sanat ovat kateissa ja ääni ruosteinen. Lörpöttelee vahingossa kaupan myyjälle liikaa, huomaa olevansa se mainoksia jakava vanhus joka jaarittelee ummet ja lammet kelle tahansa kuuloetäisyydelle sattuneelle.

Joskus olen ihmisten seurasta niin kiitollinen, että minua itkettää. Onpa tosi kiva kun sulle kävi, sanon, tosi ihanaa nähdä, ja tarkoitan sitä, tarkoitan todella. Minun tekee mieli kiittää toista siitä, että hän päätti viettää aikaansa juuri minun seurassani - toivon voivani olla hänelle uhratun ajan arvoista seuraa.
Ymmärrän itsekin tämän kuulostavan suunnattoman pateettiselta ja säälittävältä, mutta päätinhän olla rehellinen: välillä tuntuu tällaiselta.


Havahdun yöllä tyyny tiukassa halausotteessani. En muista unta, vain sen tunnelman. Siinä oli toinen ihminen, tiivis, hyväksyvä tunnelma ja minä turvassa, toisen kehon rajaamassa pehmeässä häkissä.
Valvemaailmassa en kunnolla muista milloin viimeksi olin lähellä toista ihmistä, alasti ja kokonaan. Siitä on niin kauan, että seksikin on muuttunut mielessäni joksikin, jota suorittavat vain virheettömät, sileät ja hajuttomat kehot (ilman kasvoja ja niiden vääristymiä). Kehollisuus ja siihen liittyvät nesteet ja tuoksut alkavat herkästi tuntua vierailta ja vastenmielisiltä, kun niitä ei kohtaa aikoihin.
Ymmärrän itsekin ajatukseni älyttömiksi, mutten saa niitä muuttumaan. Miten voin koskaan enää hyväksyä kenenkään toisen epätäydellistä vartaloa - miten voin itse enää koskaan kelvata kenellekään?

Tällaisiksi ajatukset muuttuvat, kun viettää liikaa aikaa niiden kanssa kahden.

Jos joku soittaa
En osaa vastata
Siitä on aikaa
Kuulostaa oudolta

Mitä olikaan, ennen kuin alkoi olemaan
aikaa niin että mä saan jäädä vaan makaamaan?
Päivät luen vaan, kirjat vaihtuu
Puhun unissaan, ettei se jäis kokonaan
Joskus sua kaipaan

Kadulla ei kukaan tuu vastaan
Käyn yksin ulkona
Juon liian monta caipiroskaa
Kukaan ei mua tunnista
Oon yksin perjantain
Ja koko lauantain
Vielä sunnuntain
Ja jälleen maanantain

Kun herään aamuun
Tyhjää mun vuoteessa
Teepannu huutaa
Muuten on niin hiljaista

Iisa: Perjantai

Pääni hajoaa kuin parsakaali höyrytyskattilaan

Unettomuus on ollut kutsumaton seuralaiseni vuosikymmenten ajan. Sen muoto ja kasvot vaihtelevat, mutta vaikutus on sama: olen järjestänyt elämäni niin, että voisin onnistua saamaan kylliksi unta ja herätä levänneenä, mielentilaltani neutraalina. Se katselee ponnisteluitani vinosti hymyillen, voi sentään miten söpösti toinen siellä yrittää, ja romuttaa kaiken säännöllisesti, tehden minusta punasilmäisen kävelevän ruumiin, jonka pinnan kiristymisestä kuuluvalla äänellä voi leikata lasia. Ja koko arkeni spiraali kiertyy öiden ympärille, laskennallisten unituntien ja kelloradion punaisena kirkuvien lukemien.

Useimmiten se yllättää minut nukahtamisvaiheessa. Se saattaa lähettää asialle sisäisen ääneni huomauttelemaan keskeneräisistä asioista ja vuosientakaisista virheistä.
(Monesti sisäiseen ääneen viitataan sanalla pieni: minun sisäinen ääneni ei ole pieni eikä se kuiskaa, etenkään keskellä yötä. Se on kuin iäkkäänpuoleinen luulosairas naapuri, joka itsepintaisesti ja hellittämättä kertoo terveyskuulumisensa monotonisella mutta yllättävän läpitunkevalla äänellä piinallisen yksityiskohtaisesti kaikille - myös niille, jotka eivät erikseen muista edes kysyneensä asiasta.)
Se saattaa kiskoa minut unesta hokien jotain täysin yhdentekevää yksityiskohtaa jonkun puolituntemattoman tai jopa fiktiivisen ihmisen elämästä, uskotellen sen olevan asia jota ei sovi unohtaa, paina nyt mieleesi tämä ja muista vielä herättyäsikin!
Nuorempana se luetteli lannistavaa näköalattomuuden mantraansa, et saavuta mitään, sulla ei ole yhtään ystävää, rahasi eivät milloinkaan riitä etkä ikinä löydä rakkautta. Nykyään se toteaa samat seikat omahyväisen lakonisesti, näinhän se meni, mitä minä sanoin.

Toisinaan se saapuu korvamadon muodossa. Kaksi-kolme tahtia jostain sattumanvaraisesta kappaleesta tai mainosjinglestä luuppaa häiritsevän äänekkäästi aivoissa, ja usein jostain syystä tuntuu elintärkeältä toistella myös niiden samantekeviä sanoja täsmälleen oikein - virheen sattuessa kela juuttuu nykimään paikoilleen vielä kovemmalla äänenvoimakuudella, kunnes tilanne korjataan.

Yhä useammin se valjastaa käyttöönsä koko vartaloni, lihaksistoa ja lämmönsäätelyjärjestelmää myöden. On liian kuuma, on riisuttava vaatteet ja heitettävä peitto syrjään. Ja kahden minuutin kuluttua on liian kylmä, varpaat ovat jääkylmät ja nenänpää huurteessa.
Jaloissa on nahan alla pieniä jyrsijöitä, jotka lähtevät reisistä ja päätyvät pohkeisiin, eivät vaadi liikuttamaan jäseniä vaan liikuttavat niitä itse, omalakisesti ja raivostuttavan periksiantamattomasti.

Välillä se ei tee mitään, se vain makaa päälläni liikkumatta ja ääneti. Kaikki on hyvin, lämpötila on sopiva, lihakset eivät kouristele eivätkä aivotkaan, hengitys kulkee vaivatta. Eikä uni vain jää.

Joskus on parempia kausia, pidempiäkin. Aina silloin havahdun asiaan vasta jonkin ajan kuluttua, nythän on mennyt aika hyvin itse asiassa. Joka kerran uskaliaasti toivon erään aikakauden päättyneen ja minun siirtyneen normaalisti nukkuvien kadehdittavaan heimoon, ehkä se nyt ei enää palaakaan, ehkä minä nyt jo osaan.

Eikä se koskaan mene niin.

Siitä, mistä ei halua puhua, kannattaa vaieta

Olin lapsena totinen (ja omistautunut Dingo-fani). Näin elämäni ensimmäisen livekeikan - tietysti Dingon - Salon Viestin-talolla ollessani viisivuotias. Istuin äitini hartioilla ja tuijotin lumoutuneena lavalle, jonka edessä, aivan eturivissä, minua kuusi vuotta vanhempi serkkuni hillui ranteensa ympärille kiedottua sifonkihuivia heristäen ja tupeerattua tukkaansa viskellen. Keikasta en muista mitään, mutta jälkikäteen Miisa julisti onnistuneensa koskettamaan Nipaa ja ettei tämän vuoksi tulisi pesemään kättään enää koskaan. (Pakollinen korona-vitsi: Tänä päivänä toivon tuon julistuksen jo rauenneen.)

Minä olin päiväkoti-ikäinen enkä oikein edes ymmärtänyt, mikä bändissä ja erityisesti juuri Neumannissa minuun vetosi. Kun hän lauloi Nahkatakkisessa tytössä väräjävällä äänellään a capella -kohdan, minun sydämeni kääntyi nurinniskoin. Valkoisten tiikerien tiukka laukkakomppi, taustan ruoskaniskuja muistuttavat efektit ja eläimelliset välikarjahdukset saivat vatsanpohjan tuntumaan muurahaisten täyttämältä ja olon selittämättömällä tavalla levottomalta.

Sitten olivat vielä lyriikat. Niihin oli siroteltu viljalti mystisiä elementtejä kuten noitia ja aaveita, ja ne pullistelivat reissuromantiikkaa, merimiehiä ja päihteiden vaaroja. Usein, etenkin jälkikäteen tarkasteltuna niiden kryptisyys haki vertaistaan - kaiken tämän hyväksyi mukisematta, sillä lapsena monet asiat ovat käsittämättömiä ja kiihdyttäviä ja tuntuvat sisältävän sekä seikkailuja että kuolemanvaaroja, ja sellainen maailma vain on.

Kuulin joitain aikoja sitten pitkästä aikaa sattumalta kappaleen Kirjoitan. Pystyin ensinnäkin yhä laulamaan mukana miltei virheettä; pystyin myös saumatta solahtamaan niihin ajatuksiin, joita sen lyriikat pienissä aivoissani aikanaan herättivät.

Aavikolta tuulee lyöden saluunan ovet kii.
On nurkassa piano, sen äärellä aaveet tanssivat balettii. 
On seinään naulittu ässä, naula on läpi sydämen. 
Ja minä seison tässä, kun aaveet tarttuvat käsiini kuiskien.

 

Aaveet olivat luonnollisesti sellaisia Aku Ankasta tuttuja valkoiseen silmäreiälliseen kaapuun sonnustautuneita hahmoja, ei kysettäkään. Mutta balettia ne eivät mielikuvissani suinkaan tanssineet vaan piirileikkiä, riemastuneesti koikkelehtien ja toisiaan käsistä pitäen. Saluuna tuskin kuului sanavarastooni, sillä minusta tapahtumapaikkana oli selvästikin tavallinen puutalo. Mutta missä kohtaa S-kirjainta on sydän? Tässä värssyssä ei mielestäni ollut järkeä, mutta eihän aikuisten maailmassa useinkaan.

 

Ne vievät mut baaritiskille tarjoten iloliemiään.
Juovun ja pyydän pianistia soittamaan sävelmää,
Jossa on tuuli ja vesi, niitty ja omenapuu.
Aavikon laidalta tuulee.
On kaunista se, mitä muistoissain tapahtuu.

 

Tämän säkeistön kaihoisuus lävisti pateettisen runotytön sydämeni erehtymättä. Minusta tuo sävelmä kuulosti kauneimmalta koskaan kirjoitetulta, olin sen sisällä ja pystyin haistamaan tuulen kantaman suolantuoksun ja omenankukat, ja sieluni oli pakahtua tuon juopuneen muistelijan vuoksi.

 

Kirjoitan seiniin autiotalojen.
Kirjoitan, kuinka sinua tarvitsen.
Kirjoitan rappukäytäviin yksinäisten.
Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan.

 

Vanhainkodit tiesin, samoin erilaiset palveluasuntolat. Niinpä kuvittelin, että on olemassa jonkinlaisia kerrostalonmuotoisia säilytysyksikköjä myöskin yksinäisille ihmisille, ja että niiden seiniin Neumann kävi tussailemassa hempeitä rivejään. (Tämän rohkaisemana yritin samaa itsekin, huopakynällä meidän tavallisen taloyhtiömme tavallisen elementtikerrostalon tavalliseen rappaukseen. Sain hirveät torut talonmieheltä ja musertavan häpeän kannettavakseni.) 

 

Sammun ja uneksin intiaanista, joka mua opettaa,
Että ihmisillä on siivet ja rakastavaisilla luvattu maa.
Tuo vanha intiaaninainen rukoilee unessa puolestani.
Se sirottaa liekkeihin tuhkaa, ja minä näen sinun kasvosi edessäni.

 

Koska Neumann on Porista, hänen fraseerauksensa on välillä sangen omintakeista. Olin kasvanut länsirannikon tuntumassa itsekin, mutten silti ymmärtänyt jäännöslopukkeetonta puheenpartta: niinpä vuosia luulin, että luvattuma on jotain ikävän ihottuman kaltaista, jota esiintyy erityisesti rakastavaisilla, ehkäpä jonkinlaisena rangaistuksena.

 

Herään siihen, kun saluunastani juoksee joku pois.
Se ei ole aave, joka mieltäni kiusata vois.
Minä tiedän, että olit täällä jossakin.
Ei ole niittyä eikä vettä, joka omenapuutamme kastelisi kauemmin.

 

Tämä säkeistö herätti minussa voimakkaan tunnevasteen kuumehoureesta. Se oli samanaikaisesti kauhistuttava ja kiehtova, surullinen ja kiihdyttävä, juokse sen perään, ehdit vielä varmasti!

 

Kun joitain vuosia sitten eräällä road tripillä lanseerasimme ystävieni kanssa Dingon lyriikoita tutkivan neumatismin aatesuunnan ja tätä harjoittavan neumaatikkojen yhdistyksen, vain pieni sirkama minusta vitsaili. Loppuosa oli kuolemanvakavissaan.

Lauletussa musiikissa vokalisti on minulle rampauttavan tärkeä. Kuten Ruuhkaradiossa kerran keskustelimme, toisille laulaja on vain yksi instrumentti muiden joukossa. Nähdäkseni näin sen tulisikin olla: osanen kokonaisuudesta, täydentämässä soundia ihmisäänen ulottuvuuksin.
Minä en kuitenkaan pääse siitä yli. Esimerkiksi Kurt Vilen Pretty Pimpin' on minulta iäksi pilalla, sillä hänen äänestään mieleeni johtuu Paperi T ja siitä suorana jatkumona taas kaikki tämän maailman pseudosyvälliset kolmen pennin koticoelhot lyriikkanikkareina ja sitten en pysty enää mihinkään. Aivan erityisesti minua raastaa Vilen tapa ääntää mirror, m-kirjain uskomattoman nasaalisena ja iitä venyttäen, niin että saan inhonpuistatuksia silkasta mielikuvasta.
Kesä 2015 oli tavattoman raskasta aikaa Radio Helsingin uskolliselle kuulijalle, sen verran tiuhaan kyseinen raita siellä soi.


Kuulin radiosta mainoksen Museokortista. Se tuntui kuuluvan johonkin muinaiseen, vielä hatarin muistikuvin mieleeni kiinnittyvään aikaan ja huomasin banaalisti ajattelevani Handmaid's Talea ja Gileadin ihmisiä, tältäkö tuntui muistaa jotain joka oli ajallisesti vasta hetki sitten mutta kulttuurillisesti valovuosien päässä?
Kun nyt, elettyämme kaksi viikkoa poikkeusaikaa tuntuu tältä, miltä tuntuukaan vappuna? Tai kesäkuun toisella viikolla, tai elokuussa? Minä olen sentään toistaiseksi voinut henkisesti hyvin, tutkinut innokkaasti uusia mahdollisuuksia elää ja toimia näitä erityisiä tilanteita hyödyntäen. Monilla on jo nyt ollut paljon vaikeampaa. Jännittää ja pelottaa nähdä, millainen maailma tämän karanteenisuojapeitteen alta lopulta kuoriutuukaan - millainen maailma ja millaiset ihmiset.

Koskettamisesta

Satuin tänään lukemaan Jussi Sudenlehden artikkelin Onko järjen vallankumous saanut meidät unohtamaan kosketuksen merkityksen? Se kertoo Hanna Brotheruksen miehille tarkoitetusta tanssiryhmästä, jossa Sudenlehden mukaan työskennellään liikkeen kautta tutkien ja harjoitellen koskettamista.

Meillä kotona halailtiin paljon. Olimme tiivis tiimi, yksinhuoltajaäiti ja hänen ainoa tyttärensä, toistemme lomaan kasvaneet. Vielä varhaisteini-ikäisenä vaelsin arkiaamuisin oman herätyskelloni soitua äidin sänkyyn jatkamaan unia vielä hetkeksi hänen kylkeensä. Läheisen koskettaminen oli sillä lailla vaivatonta kuin se parhaimmillaan on: sellaista, ettei siihen tarvitse erikseen keskittyä tai uhrata ajatuksia.
Yhä edelleen, kun joskus jään yökylään äitini luo, illan päätteeksi hän hieroo päänahkaani ja kasvojani niin, että vuoteeseen hoipertelee nirvanaan vaivutettu, ytimiään myöden rentoutunut aikuisyksilö. En osaa ratkaista, johtaako tähän nimenomainen akupisteiden manipulointi vai yksinkertaisesti se, että arjessaan kosketusta vailla nääntyvä ihoni imee kaiken kontaktin itseensä pesusienen lailla ja alkaa sitten nuokkua kosketuksella kyllästettynä.

Tästä mutkattomuudesta huolimatta muiden ihmisten koskettaminen on minulle joka kerta pulmallista. En ole sitä ihmistyyppiä, joka luontevasti laskisi kätensä toisen olalle keskustelun tuoksinassa, tarttuisi keskustelukumppaninsa pöydällä lepääviin käsiin tai kuten eräs muinainen ystäväni, piirtäisi sormellaan toisen tatuoinnin ääriviivoja oman puheenvuoronsa aikana, hajamielisesti ja puolihuolimattomasti kuin lapsi, selvästi liikettään itse edes rekisteröimättä. Olen liian tietoinen oman kehoni rajoista, omani ja sen toisen. En halua ylittää näkymätöntä, tunkeilla toisen alueelle. En halua tulla tulkituksi väärin.

Luonnollisesti olen viettiolento siinä missä kuka tahansa muukin, enkä missään tapauksessa vastusta eroottista kosketusta. Silti minua surettaa se, että kaikki aikuisten välinen kosketus on aikuisen (yksinelävän) ihmisen maailmassa niin latautunutta, niin merkityksistä painavaa, että viaton, toverillinen, yhteisöön kuulumista ilmaiseva koskettaminen on moninkertaisesti hankalampaa kuin sen toivoisi olevan.
Ihminen, laumaeläin, tarvitsee kosketusta. Hänen koko minuutensa muovautuu kosketuksen kautta - muistan lukeneeni tutkimuksista, joissa havaittiin vauvan psyykkisen kehityksen vahingoittuvan pahan kerran, jos tämä jäi vaille kosketusta ensimmäisinä kuukausinaan. Nyky-yhteiskunnassa koskettaminen on kuitenkin perin juurin seksualisoitu tai vähintäänkin eristetty yksityiselämän piiriin.

 Kontaktiharjoituksessa miehet näyttävät toisilleen kehostaan kohdan, joka eniten kaipaa kosketusta, ja lähtevät liikkeelle musiikin mukaan, jolloin parin pitää koskea kohtaa koko tanssin tai liikkeen ajan. Hetken salissa on shamanistinen tunnelma. Epämääräistä liikettä, pää toisen kainalossa tai koko vartalo toisen käsissä.

Tämä kohta tekstissä herätti kaipauksen. Muistan, miten derbyssä parasta oli kehojen sulaminen yhdeksi, joukkueeksi, työvälineeksi. Ruumiinosat menettivät muut merkityksensä, koskettamisesta tuli jälleen luontevaa, turhat reviirirajat purkautuivat. Se heijastui myös siihen, millaisen siivun reaalimaailmasta keholleen valtasi: miten otti ja käytti tilaa, miten sen teki suhteessa muihin kehoihin ja niitä asuttaviin ihmisiin. Sen myötä tuntui oikealta ja ongelmattomalta olla muutenkin lähellä toisia, kontaktissa koko vartalon mitalta, osana yhdessä rentoutuvaa laumaa.
Sitä, kollektiivista ruumiillisuutta ja luonnollista läheisyyttä kaipaan, toisinaan niin että ihoani särkee.

"Puheella voi valehdella, keho ei valehtele", Brotherus sanoo.

Odotan kirjettäsi, voi hyvin

Syksyllä tutkin kirjakaupassa teosta, joka tuntui olevan minua varten räätälöity. Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7+7 lupasi takakannen mukaan "avointa ja syvälle menevää ajatuksenvaihtoa elämän keskeltä":

- - kaksi kirjailijaa pohtii kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Yksinomaan tällä tekstillä kirja sai rastin miltei jokaiseen henkilökohtaiseen kiinnostusruutuuni! (Paljastan, isyys ei ollut yksi näistä.) Selasin teosta seisten, talvipompassani hikoillen, sormet malttamattomina sivuja lehteillen.
Sillä kertaa opus jäi kuitenkin kaupan uutuuspinoon, mutta mieleni palasi siihen aika ajoin. Onneksi jälkikapitalistisen aikamme messias, Joulupukki, oli nuuhkinut haaveeni esille ja kas, aattona paketista paljastui mikäpä muukaan kuin tämän levottoman ajan kirjeenvaihto.

Jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ovat kaksi ehdottomiin lempikirjailijoihini lukeutuvaa hahmoa kotimaiselta kentältä. Ihailen heidän kykyään käyttää kieltä, arvostan heidän ammattitaitoaan ja ällistyn kerran toisensa perään sitä, miten he romaaneillaan osaavatkin koskettaa jotain olennaista juuri minussa.
Juhan kanssa tosin olen ajautunut etsikkoon ainakin Minun Amerikkani (ja vähän myös Ihmettä kaikki -teoksen) myötä: jo tuolloin tekstistä paljastui ihminen, jonka luen osaksi omaa sukupolveani ja jonka ajattelun kuulautta olen arvostanut, mutta jonka havainnointiin ja ennen kaikkea sen julkituomiseen nyt hieman petyin.

Kuinka ollakaan, päästessäni lukukokemuksessani 7+7:n #metoo-kohtaan, sama ärtymys kuohahti minussa jälleen. Itkonen kirjoittaa case Louhimiehestä ja Koko Hubaran blogitekstistä. Häntä harmittaa syyllistäminen, #notallmen, eikä hän tunnu pääsevän ollenkaan itsestään yli. Hän on hyvien puolella, muttei löydä paikkaansa liittolaisena,

Vaatimus on mahdoton: toisaalta pitäisi pitää ääntä, toisaalta olla hiljaa.

Luin tätä pätkää uudestaan ja uudestaan, yrittäen löytää kulmaa johon tarttua. Mikä tässä nimenomaisessa hiukan marisevassa ja kyllä, mielensäpahoittaneessa tilityksessä minua niin risoi? (Mielenpahoittamisestahan puhuttaisiin, jos Itkonen olisi oikeuksiaan peräävä etnisen tai sukupuoli-/seksuaalivähemmistön edustaja.)
Ehkä jälleen kerran eniten se, että ihminen, jonka jo ammattinsa vuoksi pitäisi olla mielikuvituksenkäytöltään ylivertainen, juuttuu omaan subjektiiviseen asemaansa eikä näe metsää puilta. Hän yrittää kyllä:

Mitä siitä, jos tunnenkin oloni epämukavaksi? Niinhän minun kuuluukin tuntea. Jos valkoinen, keski-ikäinen mies pelkää #metoo-kampanjaa, on toki mahdollista, että hän pelkää ainoastaan omien asemansa ja omien tiedostamattomien etuoikeuksiensa menettämistä.
- -
On totta, että miehet ovat pitäneet yhteiskunnassa suhteetonta meteliä. On totta, että se on tapahtunut naisten kustannuksella. On ehkä välillä aikakin vaieta.

Mutta sitten kuitenkin:

- - En voi käynnistää kampanjaa, jossa kerron, miksi teen asioita, joita en tee. Ja minua suoraan sanoen vituttaa lukea tällaista ja tietää, ettei minulla näin laaditussa retorisessa asetelmassa ole edes mahdollisuutta puolustautua.

Tähän haluaisin sanoa, että ymmärrän subjektin tuohtumisen. Tokihan se suututtaa, jos omalle takille roiskahtaa jonkun muun oksennusta. Minun on kuitenkin vaikea tavoittaa syytä siihen, että hän, yhä sangen etuoikeutetussa asemassa ja näin aivan oikeaan kirjaan painettavaa tekstiä tuottavana kulttuurihenkilönä päättää käyttää ääntään ja mainittua asemaansa tähän: oman tilanteensa valitteluun. Että todella, yhä, vieläkin, aina vain kaikki näyttää palautuvan siihen, miten häntä tuskastuttaa ja hänen positionsa tuntuu hankalalta ja epäreilulta.

Lisäksi minua sieppaa se sellainen tuhnuinen ja kädenlämpöinen "tolkun ihmisyys", jota Juhakin tuntuu peräänkuuluttavan.

Ajatus miesten yhteisestä kampanjasta ja solidaarisesta vartaistuesta on naiiviudessaan miltei liikuttava.
- -
Kulttuuri ei kuitenkaan muutu käskemällä. Se ei muutu niin, että kolumnissa julistetaan muutoksen tapahtuneen tai jääneen tapahtumatta. Hyviä asioita tapahtuu, mutta ne tapahtuvat vähitellen, eivät yhdessä rysäyksessä.

Jälleen kerran koulutetun, älykkään ihmisen ajatuksen alatekstinä on sellainen naiiviudessaan miltei liikuttava idea siitä, että asioita tapahtuu ja olosuhteet muuttuvat itsestään - ikään kuin inhimillinen kulttuurimme olisi jollain tavalla sisäsyntyisesti reaktiivinen ja itseään korjaava, ihmisistä irrallinen organismi, jossa asiat kyllä maagisesti kehittyvät kun olosuhteet ovat oikeat. Että Absoluuttisesti Parempi Huominen olisi kuin tomaatintaimi, joka vääjäämättä alkaa kantaa hedelmää kun vain auringonvaloa, lämpöä ja kosteutta on kylliksi.
Semmoinen uutisväläys tähän, että asiat muuttuvat kun niitä muutetaan: kun joku toimii, julistaa, käskee ja ponnistelee niiden parantamiseksi.
(Vielä pienenä selvennyksenä mainittakoon (kun retoriikan taso nyt kerran näyttää sitä vaativan), että "kehitys" ja "parannus" riippuvat luonnollisesti näkökulmasta. Kuten joku viisaampi ajatuksen jossain muotoili, tasa-arvoisempi huominen saattaa etuoikeutetun näkökulmasta näyttää huononnukselta aiempaan asiain tolaan.)

Sitten oli vielä tämä miltei koomisen absurdi virke, joka pani tosissaan pohdiskelemaan sitä todellisuutta, josta käsin tätä tekstiä on tuotettu:

Avarasti ajateltuna kompensaatioajatusta voi kai pitää oikeudenmukaisenakin, mutta ongelmana on, että rangaistuksen kärsivät silloin eri miehet kuin rikoksia tehneet.

Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että tyhmyyteen ei tarvitse vastata tyhmyydellä eikä asioiden tekeminen silkasta takaisinmaksun perspektiivistä ole kovin kestävää saati moraalisesti ylevää. Mutta Juha, ymmärräthän miten historia ylipäänsä toimii? Tietenkin rangaistuksen kärsivät eri ihmiset kuin rikoksia tehneet, ajattele nyt vaikka esimerkiksi ilmastonmuutosta tai mitä tahansa isoa ilmiötä ihmiskunnan historiassa. Ja toisaalta: miten voisimmekaan poimia pelkät rusinat pullasta ja nauttia menneisyyden sukupolvien työn hedelmistä ja jättää niiden aiheuttaminen kustannusten maksamisen jollekulle toiselle?

Siteeraamieni vuodatusten hengessä haluan todeta, että minusta tuntuu kohtuuttoman raskaalle ja epämotivoivalle lukea arvossapitämäni ajattelijan tuottamaa tekstiä, joka on sisällöltään näin heppoista. Ihmiset toki usein ovat pikkumaisia ja kaunaisia eikä heidän osakseen juuri koskaan tunnu koituvan heille kuuluvaa arvostusta ja ihailua. Tämän myönnän ja allekirjoitan ilomielin, oma käteni pojottaen pystyssä virheen merkiksi eturintamassa. Silti toivoisin, että ne, joille (painettua) palstatilaa myönnetään, käyttäisivät sitä johonkin muuhun kuin itsesäälissä ja epäreiluuden kokemuksessaan rypemiseensä.
Eihän tällainen nyt järin valoisaa saati mairittelevaa kuvaa kansamme terävimmistäkään kirjoittajista luo.