Puhun unissaan, ettei se jäis kokonaan

Tämä on aihe, josta kirjoittaminen hävettää minua ehkä rajummin kuin mikään koskaan. Tuntuu luovuttamiselta myöntää kaipaavansa muita ihmisiä. Nolottaa tunnustaa näitä ajatuksia - välillä nolottaa edes ajatella näitä ajatuksia. Kiusaannuttaa kuvitella lukijoiden reaktioita ja niistä seuraavia johtopäätöksiä: miten suhtaudutaan ihmiseen joka on tällainen vaikeroiva ressukka, seurankipeä ja tarvitseva?
Olen kuitenkin päättänyt olla rehellinen. Ehkä jostakusta muustakin tuntuu samalta?


Raskaimmin yksinäisyys iskee perjantai-iltapäivisin. Viikonloppu aukeaa edessä kuin rannaton ulappa - jos ei ole muistanut tai jaksanut järjestää itselleen tekemistä hyvissä ajoin, on se nyt myöhäistä. Perheelliset, parilliset ja kämppiksen kanssa asuvat vetäytyvät mökeille, ystäväpariskuntien illanistujaisiin, leffailtoihin kotona. Tai sitten, ironisesti, niillä on vihdoin aikaa olla yksin, en ees muista millon viimeks! Ne eivät halua sopia siihen mitään, mut mä laitan viestiä jos muutan mieltäni, ja minä sanon ok, totta kai, täällä mä oon :) Mitä muutakaan voisin?

(Miksi minusta tuntuu että se olen useimmiten minä joka ehdottaa, ideoi, kysyy ja tiedustelee? Miksei minua pyydetä - vai pyydetäänkö, mutta olen vain liian kiireinen luetteloidessani kokemiani vääryyksiä etten edes huomaa? Onko tämä minun narratiivini vai todellisuuden ominaisuus?)

Itsesäälissäni kylpien muistelen, milloin viimeksi kukaan on kysynyt minulta mitä kuuluu ja kuinka voin, oikeasti kysynyt, valmiina pysähtymään ja kuuntelemaan vastauksen. Toisinaan siitä voi olla viikkoja. Toisinaan voi olla viikkoja siitä, kun olen ylipäänsä puhunut kunnolla kenenkään kanssa. (Toki tilanne voisi olla ja varmaan onkin tämä myös monessa parisuhteessa. Mutta siinä tapauksessa... miksi edes olla parisuhteessa?)

"Muistathan sanoa jos tarviit jotain, mitä vaan", ne sanovat, "me ollaan täällä sua varten". "Joo tietenkin", vastaan, "mä tiedän, ootte ihania". Mutta en minä jaksa, en aina. Minä tunnun tarvitsevan niin paljon, alituiseen jotain, huomiota, hyväksyntää, seuraa, juttukaveria, halausta, uskoutumista, jotakuta jolle kertoa hassusta sattumuksesta rappukäytävässä tai siitä, että koivunlehdet metsikössä ovat miltei valmiit ja kauramaito kohta loppu jääkaapista. Kenen velvollisuus sellaisen vastaanottaminen edes olisi, aikuisen ihmisen viihdyttäminen? Tuntuu nololta olla näin riippuvainen muista, olisinpa itseriittoisempi. En halua olla vaivaksi, hävettää kun vastaan puolijulkkiksen InstaStoryyn vahingossa liian totisena, mitä minä nyt sille tässä avaudun, eihän tämä ole kenenkään muun ongelma kuin minun.

Olen alkanut höpöttää yksikseni, tai uskottelen puhuvani koiralle mutta sen rooli on statistin. Ymmärrän, miksi vanhat ihmiset tekevät niin. Pitkinä viikonloppuina pelottaa, että kieli unohtuu - kun sitten kadulla törmää yllättäen satunnaiseen tuttuun, huomaa niin käyneen. Ei enää oikein muista miten ihmisille puhutaan, ujostuttaa katsoa toista kasvoihin, sanat ovat kateissa ja ääni ruosteinen. Lörpöttelee vahingossa kaupan myyjälle liikaa, huomaa olevansa se mainoksia jakava vanhus joka jaarittelee ummet ja lammet kelle tahansa kuuloetäisyydelle sattuneelle.

Joskus olen ihmisten seurasta niin kiitollinen, että minua itkettää. Onpa tosi kiva kun sulle kävi, sanon, tosi ihanaa nähdä, ja tarkoitan sitä, tarkoitan todella. Minun tekee mieli kiittää toista siitä, että hän päätti viettää aikaansa juuri minun seurassani - toivon voivani olla hänelle uhratun ajan arvoista seuraa.
Ymmärrän itsekin tämän kuulostavan suunnattoman pateettiselta ja säälittävältä, mutta päätinhän olla rehellinen: välillä tuntuu tällaiselta.


Havahdun yöllä tyyny tiukassa halausotteessani. En muista unta, vain sen tunnelman. Siinä oli toinen ihminen, tiivis, hyväksyvä tunnelma ja minä turvassa, toisen kehon rajaamassa pehmeässä häkissä.
Valvemaailmassa en kunnolla muista milloin viimeksi olin lähellä toista ihmistä, alasti ja kokonaan. Siitä on niin kauan, että seksikin on muuttunut mielessäni joksikin, jota suorittavat vain virheettömät, sileät ja hajuttomat kehot (ilman kasvoja ja niiden vääristymiä). Kehollisuus ja siihen liittyvät nesteet ja tuoksut alkavat herkästi tuntua vierailta ja vastenmielisiltä, kun niitä ei kohtaa aikoihin.
Ymmärrän itsekin ajatukseni älyttömiksi, mutten saa niitä muuttumaan. Miten voin koskaan enää hyväksyä kenenkään toisen epätäydellistä vartaloa - miten voin itse enää koskaan kelvata kenellekään?

Tällaisiksi ajatukset muuttuvat, kun viettää liikaa aikaa niiden kanssa kahden.

Jos joku soittaa
En osaa vastata
Siitä on aikaa
Kuulostaa oudolta

Mitä olikaan, ennen kuin alkoi olemaan
aikaa niin että mä saan jäädä vaan makaamaan?
Päivät luen vaan, kirjat vaihtuu
Puhun unissaan, ettei se jäis kokonaan
Joskus sua kaipaan

Kadulla ei kukaan tuu vastaan
Käyn yksin ulkona
Juon liian monta caipiroskaa
Kukaan ei mua tunnista
Oon yksin perjantain
Ja koko lauantain
Vielä sunnuntain
Ja jälleen maanantain

Kun herään aamuun
Tyhjää mun vuoteessa
Teepannu huutaa
Muuten on niin hiljaista

Iisa: Perjantai