Unettomuus on ollut kutsumaton seuralaiseni vuosikymmenten ajan. Sen muoto ja kasvot vaihtelevat, mutta vaikutus on sama: olen järjestänyt elämäni niin, että voisin onnistua saamaan kylliksi unta ja herätä levänneenä, mielentilaltani neutraalina. Se katselee ponnisteluitani vinosti hymyillen, voi sentään miten söpösti toinen siellä yrittää, ja romuttaa kaiken säännöllisesti, tehden minusta punasilmäisen kävelevän ruumiin, jonka pinnan kiristymisestä kuuluvalla äänellä voi leikata lasia. Ja koko arkeni spiraali kiertyy öiden ympärille, laskennallisten unituntien ja kelloradion punaisena kirkuvien lukemien.
Useimmiten se yllättää minut nukahtamisvaiheessa. Se saattaa lähettää asialle sisäisen ääneni huomauttelemaan keskeneräisistä asioista ja vuosientakaisista virheistä.
(Monesti sisäiseen ääneen viitataan sanalla pieni: minun sisäinen ääneni ei ole pieni eikä se kuiskaa, etenkään keskellä yötä. Se on kuin iäkkäänpuoleinen luulosairas naapuri, joka itsepintaisesti ja hellittämättä kertoo terveyskuulumisensa monotonisella mutta yllättävän läpitunkevalla äänellä piinallisen yksityiskohtaisesti kaikille - myös niille, jotka eivät erikseen muista edes kysyneensä asiasta.)
Se saattaa kiskoa minut unesta hokien jotain täysin yhdentekevää yksityiskohtaa jonkun puolituntemattoman tai jopa fiktiivisen ihmisen elämästä, uskotellen sen olevan asia jota ei sovi unohtaa, paina nyt mieleesi tämä ja muista vielä herättyäsikin!
Nuorempana se luetteli lannistavaa näköalattomuuden mantraansa, et saavuta mitään, sulla ei ole yhtään ystävää, rahasi eivät milloinkaan riitä etkä ikinä löydä rakkautta. Nykyään se toteaa samat seikat omahyväisen lakonisesti, näinhän se meni, mitä minä sanoin.
Toisinaan se saapuu korvamadon muodossa. Kaksi-kolme tahtia jostain sattumanvaraisesta kappaleesta tai mainosjinglestä luuppaa häiritsevän äänekkäästi aivoissa, ja usein jostain syystä tuntuu elintärkeältä toistella myös niiden samantekeviä sanoja täsmälleen oikein - virheen sattuessa kela juuttuu nykimään paikoilleen vielä kovemmalla äänenvoimakuudella, kunnes tilanne korjataan.
Yhä useammin se valjastaa käyttöönsä koko vartaloni, lihaksistoa ja lämmönsäätelyjärjestelmää myöden. On liian kuuma, on riisuttava vaatteet ja heitettävä peitto syrjään. Ja kahden minuutin kuluttua on liian kylmä, varpaat ovat jääkylmät ja nenänpää huurteessa.
Jaloissa on nahan alla pieniä jyrsijöitä, jotka lähtevät reisistä ja päätyvät pohkeisiin, eivät vaadi liikuttamaan jäseniä vaan liikuttavat niitä itse, omalakisesti ja raivostuttavan periksiantamattomasti.
Välillä se ei tee mitään, se vain makaa päälläni liikkumatta ja ääneti. Kaikki on hyvin, lämpötila on sopiva, lihakset eivät kouristele eivätkä aivotkaan, hengitys kulkee vaivatta. Eikä uni vain jää.
Joskus on parempia kausia, pidempiäkin. Aina silloin havahdun asiaan vasta jonkin ajan kuluttua, nythän on mennyt aika hyvin itse asiassa. Joka kerran uskaliaasti toivon erään aikakauden päättyneen ja minun siirtyneen normaalisti nukkuvien kadehdittavaan heimoon, ehkä se nyt ei enää palaakaan, ehkä minä nyt jo osaan.
Eikä se koskaan mene niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!