Meillä kotona halailtiin paljon. Olimme tiivis tiimi, yksinhuoltajaäiti ja hänen ainoa tyttärensä, toistemme lomaan kasvaneet. Vielä varhaisteini-ikäisenä vaelsin arkiaamuisin oman herätyskelloni soitua äidin sänkyyn jatkamaan unia vielä hetkeksi hänen kylkeensä. Läheisen koskettaminen oli sillä lailla vaivatonta kuin se parhaimmillaan on: sellaista, ettei siihen tarvitse erikseen keskittyä tai uhrata ajatuksia.
Yhä edelleen, kun joskus jään yökylään äitini luo, illan päätteeksi hän hieroo päänahkaani ja kasvojani niin, että vuoteeseen hoipertelee nirvanaan vaivutettu, ytimiään myöden rentoutunut aikuisyksilö. En osaa ratkaista, johtaako tähän nimenomainen akupisteiden manipulointi vai yksinkertaisesti se, että arjessaan kosketusta vailla nääntyvä ihoni imee kaiken kontaktin itseensä pesusienen lailla ja alkaa sitten nuokkua kosketuksella kyllästettynä.
Tästä mutkattomuudesta huolimatta muiden ihmisten koskettaminen on minulle joka kerta pulmallista. En ole sitä ihmistyyppiä, joka luontevasti laskisi kätensä toisen olalle keskustelun tuoksinassa, tarttuisi keskustelukumppaninsa pöydällä lepääviin käsiin tai kuten eräs muinainen ystäväni, piirtäisi sormellaan toisen tatuoinnin ääriviivoja oman puheenvuoronsa aikana, hajamielisesti ja puolihuolimattomasti kuin lapsi, selvästi liikettään itse edes rekisteröimättä. Olen liian tietoinen oman kehoni rajoista, omani ja sen toisen. En halua ylittää näkymätöntä, tunkeilla toisen alueelle. En halua tulla tulkituksi väärin.
Luonnollisesti olen viettiolento siinä missä kuka tahansa muukin, enkä missään tapauksessa vastusta eroottista kosketusta. Silti minua surettaa se, että kaikki aikuisten välinen kosketus on aikuisen (yksinelävän) ihmisen maailmassa niin latautunutta, niin merkityksistä painavaa, että viaton, toverillinen, yhteisöön kuulumista ilmaiseva koskettaminen on moninkertaisesti hankalampaa kuin sen toivoisi olevan.
Ihminen, laumaeläin, tarvitsee kosketusta. Hänen koko minuutensa muovautuu kosketuksen kautta - muistan lukeneeni tutkimuksista, joissa havaittiin vauvan psyykkisen kehityksen vahingoittuvan pahan kerran, jos tämä jäi vaille kosketusta ensimmäisinä kuukausinaan. Nyky-yhteiskunnassa koskettaminen on kuitenkin perin juurin seksualisoitu tai vähintäänkin eristetty yksityiselämän piiriin.
Kontaktiharjoituksessa miehet näyttävät toisilleen kehostaan kohdan, joka eniten kaipaa kosketusta, ja lähtevät liikkeelle musiikin mukaan, jolloin parin pitää koskea kohtaa koko tanssin tai liikkeen ajan. Hetken salissa on shamanistinen tunnelma. Epämääräistä liikettä, pää toisen kainalossa tai koko vartalo toisen käsissä.
Tämä kohta tekstissä herätti kaipauksen. Muistan, miten derbyssä parasta oli kehojen sulaminen yhdeksi, joukkueeksi, työvälineeksi. Ruumiinosat menettivät muut merkityksensä, koskettamisesta tuli jälleen luontevaa, turhat reviirirajat purkautuivat. Se heijastui myös siihen, millaisen siivun reaalimaailmasta keholleen valtasi: miten otti ja käytti tilaa, miten sen teki suhteessa muihin kehoihin ja niitä asuttaviin ihmisiin. Sen myötä tuntui oikealta ja ongelmattomalta olla muutenkin lähellä toisia, kontaktissa koko vartalon mitalta, osana yhdessä rentoutuvaa laumaa.
Sitä, kollektiivista ruumiillisuutta ja luonnollista läheisyyttä kaipaan, toisinaan niin että ihoani särkee.
"Puheella voi valehdella, keho ei valehtele", Brotherus sanoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!