- - kaksi kirjailijaa pohtii kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Yksinomaan tällä tekstillä kirja sai rastin miltei jokaiseen henkilökohtaiseen kiinnostusruutuuni! (Paljastan, isyys ei ollut yksi näistä.) Selasin teosta seisten, talvipompassani hikoillen, sormet malttamattomina sivuja lehteillen.
Sillä kertaa opus jäi kuitenkin kaupan uutuuspinoon, mutta mieleni palasi siihen aika ajoin. Onneksi jälkikapitalistisen aikamme messias, Joulupukki, oli nuuhkinut haaveeni esille ja kas, aattona paketista paljastui mikäpä muukaan kuin tämän levottoman ajan kirjeenvaihto.
Jos jollekulle on vielä epäselvää, kyseessä ovat kaksi ehdottomiin lempikirjailijoihini lukeutuvaa hahmoa kotimaiselta kentältä. Ihailen heidän kykyään käyttää kieltä, arvostan heidän ammattitaitoaan ja ällistyn kerran toisensa perään sitä, miten he romaaneillaan osaavatkin koskettaa jotain olennaista juuri minussa.
Juhan kanssa tosin olen ajautunut etsikkoon ainakin Minun Amerikkani (ja vähän myös Ihmettä kaikki -teoksen) myötä: jo tuolloin tekstistä paljastui ihminen, jonka luen osaksi omaa sukupolveani ja jonka ajattelun kuulautta olen arvostanut, mutta jonka havainnointiin ja ennen kaikkea sen julkituomiseen nyt hieman petyin.
Kuinka ollakaan, päästessäni lukukokemuksessani 7+7:n #metoo-kohtaan, sama ärtymys kuohahti minussa jälleen. Itkonen kirjoittaa case Louhimiehestä ja Koko Hubaran blogitekstistä. Häntä harmittaa syyllistäminen, #notallmen, eikä hän tunnu pääsevän ollenkaan itsestään yli. Hän on hyvien puolella, muttei löydä paikkaansa liittolaisena,
Vaatimus on mahdoton: toisaalta pitäisi pitää ääntä, toisaalta olla hiljaa.
Luin tätä pätkää uudestaan ja uudestaan, yrittäen löytää kulmaa johon tarttua. Mikä tässä nimenomaisessa hiukan marisevassa ja kyllä, mielensäpahoittaneessa tilityksessä minua niin risoi? (Mielenpahoittamisestahan puhuttaisiin, jos Itkonen olisi oikeuksiaan peräävä etnisen tai sukupuoli-/seksuaalivähemmistön edustaja.)
Ehkä jälleen kerran eniten se, että ihminen, jonka jo ammattinsa vuoksi pitäisi olla mielikuvituksenkäytöltään ylivertainen, juuttuu omaan subjektiiviseen asemaansa eikä näe metsää puilta. Hän yrittää kyllä:
Mitä siitä, jos tunnenkin oloni epämukavaksi? Niinhän minun kuuluukin tuntea. Jos valkoinen, keski-ikäinen mies pelkää #metoo-kampanjaa, on toki mahdollista, että hän pelkää ainoastaan omien asemansa ja omien tiedostamattomien etuoikeuksiensa menettämistä.
- -
On totta, että miehet ovat pitäneet yhteiskunnassa suhteetonta meteliä. On totta, että se on tapahtunut naisten kustannuksella. On ehkä välillä aikakin vaieta.
Mutta sitten kuitenkin:
- - En voi käynnistää kampanjaa, jossa kerron, miksi teen asioita, joita en tee. Ja minua suoraan sanoen vituttaa lukea tällaista ja tietää, ettei minulla näin laaditussa retorisessa asetelmassa ole edes mahdollisuutta puolustautua.
Tähän haluaisin sanoa, että ymmärrän subjektin tuohtumisen. Tokihan se suututtaa, jos omalle takille roiskahtaa jonkun muun oksennusta. Minun on kuitenkin vaikea tavoittaa syytä siihen, että hän, yhä sangen etuoikeutetussa asemassa ja näin aivan oikeaan kirjaan painettavaa tekstiä tuottavana kulttuurihenkilönä päättää käyttää ääntään ja mainittua asemaansa tähän: oman tilanteensa valitteluun. Että todella, yhä, vieläkin, aina vain kaikki näyttää palautuvan siihen, miten häntä tuskastuttaa ja hänen positionsa tuntuu hankalalta ja epäreilulta.
Lisäksi minua sieppaa se sellainen tuhnuinen ja kädenlämpöinen "tolkun ihmisyys", jota Juhakin tuntuu peräänkuuluttavan.
Ajatus miesten yhteisestä kampanjasta ja solidaarisesta vartaistuesta on naiiviudessaan miltei liikuttava.
- -
Kulttuuri ei kuitenkaan muutu käskemällä. Se ei muutu niin, että kolumnissa julistetaan muutoksen tapahtuneen tai jääneen tapahtumatta. Hyviä asioita tapahtuu, mutta ne tapahtuvat vähitellen, eivät yhdessä rysäyksessä.
Jälleen kerran koulutetun, älykkään ihmisen ajatuksen alatekstinä on sellainen naiiviudessaan miltei liikuttava idea siitä, että asioita tapahtuu ja olosuhteet muuttuvat itsestään - ikään kuin inhimillinen kulttuurimme olisi jollain tavalla sisäsyntyisesti reaktiivinen ja itseään korjaava, ihmisistä irrallinen organismi, jossa asiat kyllä maagisesti kehittyvät kun olosuhteet ovat oikeat. Että Absoluuttisesti Parempi Huominen olisi kuin tomaatintaimi, joka vääjäämättä alkaa kantaa hedelmää kun vain auringonvaloa, lämpöä ja kosteutta on kylliksi.
Semmoinen uutisväläys tähän, että asiat muuttuvat kun niitä muutetaan: kun joku toimii, julistaa, käskee ja ponnistelee niiden parantamiseksi.
(Vielä pienenä selvennyksenä mainittakoon (kun retoriikan taso nyt kerran näyttää sitä vaativan), että "kehitys" ja "parannus" riippuvat luonnollisesti näkökulmasta. Kuten joku viisaampi ajatuksen jossain muotoili, tasa-arvoisempi huominen saattaa etuoikeutetun näkökulmasta näyttää huononnukselta aiempaan asiain tolaan.)
Sitten oli vielä tämä miltei koomisen absurdi virke, joka pani tosissaan pohdiskelemaan sitä todellisuutta, josta käsin tätä tekstiä on tuotettu:
Avarasti ajateltuna kompensaatioajatusta voi kai pitää oikeudenmukaisenakin, mutta ongelmana on, että rangaistuksen kärsivät silloin eri miehet kuin rikoksia tehneet.
Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että tyhmyyteen ei tarvitse vastata tyhmyydellä eikä asioiden tekeminen silkasta takaisinmaksun perspektiivistä ole kovin kestävää saati moraalisesti ylevää. Mutta Juha, ymmärräthän miten historia ylipäänsä toimii? Tietenkin rangaistuksen kärsivät eri ihmiset kuin rikoksia tehneet, ajattele nyt vaikka esimerkiksi ilmastonmuutosta tai mitä tahansa isoa ilmiötä ihmiskunnan historiassa. Ja toisaalta: miten voisimmekaan poimia pelkät rusinat pullasta ja nauttia menneisyyden sukupolvien työn hedelmistä ja jättää niiden aiheuttaminen kustannusten maksamisen jollekulle toiselle?
Siteeraamieni vuodatusten hengessä haluan todeta, että minusta tuntuu kohtuuttoman raskaalle ja epämotivoivalle lukea arvossapitämäni ajattelijan tuottamaa tekstiä, joka on sisällöltään näin heppoista. Ihmiset toki usein ovat pikkumaisia ja kaunaisia eikä heidän osakseen juuri koskaan tunnu koituvan heille kuuluvaa arvostusta ja ihailua. Tämän myönnän ja allekirjoitan ilomielin, oma käteni pojottaen pystyssä virheen merkiksi eturintamassa. Silti toivoisin, että ne, joille (painettua) palstatilaa myönnetään, käyttäisivät sitä johonkin muuhun kuin itsesäälissä ja epäreiluuden kokemuksessaan rypemiseensä.
Eihän tällainen nyt järin valoisaa saati mairittelevaa kuvaa kansamme terävimmistäkään kirjoittajista luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!