Kävin eilen katsomassa J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja. Siitä saakka päässäni on kellunut ajatuksenpalasia, jotka väistävät sanoja laiskan itsetietoisesti, kuin saippuoituina, härnäten.
Yritän pakottaa niitä nyt väkisin kirjaimiksi koska tuntuu että täytyy, toivottakaa onnea.
Kuva valkokankaalla on ison osan aikaa tarkoituksellisen epäskarppi. Se symboloi ehkä vedenalaisuutta, sitä, miten hukkuva maailman näkee - ehkä sitä, millaiseksi maailma muuttuu kun itse on kyvytön kiinnostumaan enää sen merkityksistä. Efekti luo unenomaisen tunnelman ja tuntuu vaimentavan myös äänet. Se vaivaa ja häiritsee mutta pakottaa keskittymään.
Helsinki on joko räikeästi neonvalaistu tai seepianvärinen, kuin jonkinlainen pastissi toisaalta Sin Cityn sarjakuvamaisesta, toisaalta LA Confidentialin film noir -maailmasta. Taustamusiikkia ei juuri ole tai se on ankaran modernia klassista, josta on turha etsiä melodiaa. Koirat ei tarjoa lohtua yhdellekään aistille.
Elokuvan jäljiltä ulkomaailma näyttää samanaikaisesti sekä häiritsevän
yliterävältä että oudosti sumenevalta kaksoiskuvalta, kun katsoisi
ympäröivää maisemaa vesipisaran läpi. Livun todellisuuden päällä mykkänä enkä halua katsoa ketään silmiin.
En ole kauhuelokuvien saati tavattoman raa'an väkivallan ystävä. Koiria katsoessani joudun toistuvasti siirtämään katseeni pois kankaalta tai peittämään silmäni, niin rujoja muutamat kohtaukset ovat. Silti ne puolustavat paikkaansa tarinankuljetuksellisina ja tunnelmaa välittävinä elementteinä.
Irtokarkkien valitsemiseen tosin kulutin aikaani aivan turhaan.
Sekä Pekka Strang että Krista Kosonen tekevät pysäyttävää jälkeä rooleissaan. Strang onnistuu kanavoimaan ahdistavan herkkävireisesti ihmistä, joka on koteloitunut menetykseensä ja joka sitten juopuu uudesta pakkomielteestään, lääkiten sisäistä haamusärkyään ulkoisella kivulla. Hän ei välttämättä halua kuolla, muttei toisaalta ole missään tapauksessa enää edes puoliksi elossakaan.
Kosonen on nähdäkseni sangen uskottava valtiatar, mutta parhaimmillaan dominan naamion rakoillessa. Monan eteisessä käyty irvokas sessio hävittää kaiken välimatkan enkä hetkeen ole varma, katsonko Kristaa vai Monaa.
Yhdessä Strang ja Kosonen lietsovat toisistaan esiin niin alastonta alkukantaisuutta, että sen katsominen tuntuu ajoittain jopa kiusallisen tungettelevalta.
Että menetys voi irrottaa yksilön niin täydellisesti muista ihmisistä, ettei takaisin enää löydä tai oikeastaan se on aivan yhdentekevää: toisiin ei enää osaa liittyä, kehenkään, mitenkään. Toisista tulee vain välineitä, joiden avulla vaalia omaa tuskaansa, kasvattaa sitä hellemmin kuin lastaan.
Kipu tuntuu yhdistävän ihmisiä kuin rakkaus. Sen äärellä kaikki ovat yhtä paljaita ja kyvyttömiä piilottamaan ytimensä. Kumpi kertoo ihmisestä enemmän: se mikä häntä satuttaa vai se mistä hän saa nautintonsa? Voiko niiden välille ylipäänsä tehdä eroa?
Täydellinen kontrollinmenettäminen, antautuminen ehdoitta toisen armoille on järisyttävintä mihin ihminen voi suostua.
BDSM:stä elokuvassa on kyse yhtä paljon kuin Fight Clubissa oli väkivallasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!