Onko tämän tunteen nimi nostalgia, tai onko se edes sukua sille?
Kevät on minun vuodenaikani. Kun taivas pysyy iltaisin sinisenä yhä pidempään ja sen myötä maailma tuntuu laajentuvan sisältäpäin. Ilmassa tuoksuvat sulamisvesi ja uudet alut; ensimmäiset muuttolinnut loruilevat puistossa pakkasöitä uhmaten. Aurinko tulee vielä matalalta mutta holtittoman kirkkaana, viillellen pitkän pimeyden jäljiltä suojattomia silmämunia. Tuntuu yhtäkkiä samalta kuin lakkiaispäivänä, että vihdoin saa vedettyä keuhkonsa täyteen, oikeasti ja kokonaan, ja todellisuus on pullollaan lupauksia ja mahdollisuuksia kuin kypsiä omenoita, riittää että ojentaa kätensä ja valitsee niistä mehukkaimman. Yhtäkkiä minäkin kuvittelen voivani olla taas mitä tahansa, ehkä minusta tuleekin vielä avaruustutkija, ehkä muutankin vielä Amerikkaan tai maalle, ehkä en koskaan enää värjää tukkaani ja osaan rakastua oikeisiin ihmisiin.
Kun aamuisin näkee taas ulkonakin ympärilleen eikä tummanharmaata yötä seuraakaan enää vain vaaleammanharmaa päivä, jaksaa arkeakin katsoa lempeämmin. Talvella aamun ruuhkabussissa mietin, miksi kukaan valitsee elävänsä ruskean kastikkeen ja tuhkakupin hajuisena, päivästä toiseen tukka rasvoittuvana, vanuneessa ja tomuisessa toppatakissa, aamulla töihin ja illalla kotiin, keitettyjä perunoita ja punaista Marlboroa, närästystä ja vuosi vuodelta paheneva couperosa. Keväällä ajattelen, että ihmisten kasvoilla aamuisin viipyvä väsymys on jotenkin herkempää kuin iltainen. Aamulla poskeen ovat laskostuneina jäänteet tyynyn jäljistä eivätkä silmät katso vielä kokonaan tähän todellisuuteen. Työmatkalaisten kesken vallitsee erilainen solidaarisuus, oravanpyörän kohtalotoverit, rinnakkain vielä hieman omien uniensa vankeina.
Luin vastikään Juha Itkosen Ihmettä kaikki. Nyt kesken on Riikka Pulkkisen Lasten planeetta, ja tässä on minun jäsentelemättömiä ajatuksenpätkiäni näistä teoksista:
1. Minun sukupolveeni kuuluvat kirjailijat ovat nyt siinä iässä, että kun he kirjoittavat kirjoja sangen itsensä oloisista ja ikäisistä kaupunkilaisista, he kirjoittavat itse asiassa lapsiperhearjesta. Jos aiemmin kykenin löytämään samaistuttavaa heidän parisuhdekuvauksistaan ja ihmiskohtaloistaan, nyt viimeistään olen pudonnut tutkasta. Minä en kuulu tähän tarinaan. Toisaalta en kuulu myöskään siihen tarinaan, jossa juuri kaksi- tai kolmekymmentä täyttäneet kaupunkilaiset surevat erojaan siivottomissa vuokrayksiöissään, juovat toisinaan liikaa viiniä ja heräävät vieraista vuoteista, kuten vaikkapa Henriikka Rönkkösen tai Sisko Savonlahden kirjojen päähenkilöt. Minun elämästäni ei kukaan kirjoita kirjoja, enkä tiedä mitä ajattelisin siitä.
Toinen, hieman huolestuttava havainto tähän liittyen on, että lapsiperheen elämän kuvaus on ilmeisesti minun eläytymiskartallani valkoinen alue. Ei minulle ole muissa yhteyksissä mitenkään pulmallista asettua täysin toisenlaista elämää elävän ihmis- tai toisinaan eläinhahmonkaan kenkiin - en siis usko siihen, että on oltava kokenut samankaltaista voidakseen samaistua ja sitä kautta ymmärtää. Onko siis niin, että omat lapset ovat se definitiivinen poikkeus tähän(kin) sääntöön, ainakin minun mielikuvitushorisontissani: enkö osaa, koska en kerta kaikkiaan vain ymmärrä? Kylmäävää inhimillistä vajavaisuutta.
2. Olen aina rakastanut kummankin, mutta erityisesti Pulkkisen tapaa käyttää kieltä: täsmällisesti, tuhlailevasti, värittäen ja paisutellen. Nuorempana minulla oli tapana kirjoittaa mielestäni osuvimpia lauseita talteen A4-kokoiseen ruutuvihkoon, jonka kannessa olivat Nalle Puh ja Nasu. Sitten opin ystävältäni, että myös romaanikirjallisuuteen saa tehdä merkintöjä (kunhan teos on oma, toisilta lainattujen ja kirjaston kirjojen tuhriminen on edelleen pakkotyöllä rangaistava synti) kuten alleviivauksia ja sivujen kulmien taitteluita. Pulkkisen kirjasta olen toistaiseksi alleviivannut esimerkiksi seuraavaa:
"Jatkoimme elämää tajuamatta että tekemättä jättäminen on teko."
"- - sillä kertoa kaikesta kaikki ei aina ole läheisyyttä. Joskus se on väkivaltaa, näkökulmien omimista todellisuuteen, vallankäyttöä."
Ensimmäinen sitaatti sisältää oman elämänfilosofiani kulmakiven. Toinen osui minussa johonkin, joka vinkaisi.
3. En muista aiemmista Pulkkisista tätä kursiivin yletöntä sirottelua pitkin poikin tekstiä. Minua se hermostuttaa, kuin kirjoittaja koettaisi ohjailla tulkintaani ja selkokielistäisi luentaa että tässä, katso tässä on erityistä asiaa, huomaathan miten haluan sanoa. En missään tapauksessa vastusta kursiivin käyttöä sinänsä - ainoastaan sen törsäilystä minulla on mielipide, ja se kuuluu näin: Älä.
Aloin katsoa Areenalta M/S Romanticaa, ensisijaisesti siksi, että olen jo pitkään ollut toivottoman ja totaalisen rakastunut Tommi Korpelaan. Seuraan häntä myös Instagramissa (kas siinäpä vasta kryptinen ja suotta kosiskelematon tili!): hänen sekä toki aivan Areenan omienkin postauksien perusteella alkoi näyttää täysin mahdottomalta olla tutustumatta tähän hämmentävään viihde-eepokseen. Odotin ehkä puolen tunnin sketsikekkulointeja - yhden katsotun jakson perusteella sain jotain aivan muuta ja vielä paljon enemmän. Raportoin lisää, kunhan pääsen vielä syvemmälle M/S Romantican romantiikkaviikoille. (Tämän olen tiennyt jo aiemmin, mutta sanon se taas: Hannu-Pekka Björkman on näyttelijänä nero. Nero, kuulitteko!)
Katsomislistalla ovat myös Häiriötekijä, Modernit miehet ja Luottomies, joskin hieman penseänä olen toki jo ennakkoon nimien miesvoittoisuudesta. Haluan ilahtua jatkossakin kotimaisesta viihteestä, joka luojan kiitos ei näemmä sittenkään taida olla yksinomaan Sami Hedbergiä ja Jethro Rostedtia.
Olin eilen Jyväskylässä juontamassa derbytapahtumaa - hauska säie, jonka avulla yhä riipun lajin ja yhteisön liepeessä. Koira oli elämänsä toista kertaa yökyläilemässä, tällä kertaa kummitädillään. Illalla, oltuani reissussa puoli vuorokautta palasin lopulta tyhjään kotiin. Asunto tuntui kummallisen autiolta ja jotenkin suuremmalta. Laittelin tavaroita paikoilleen, pesin koiran vesikupin ja ajattelin, että tällaista olisi tulla talouteen, jossa ei asuisi keskittymishäiriöistä karvamakkaraa.
Olen toisinaan saanut itseni kiinni haaveilemasta koirattomasta elämästä; elämästä, jossa päivän tunteja ei tarvitsisi laskea ja jaotella niin tarkkaan, elämästä, jossa olisin vastuussa vain itsestäni, vain itselleni. Nyt pelkkä ajatuskin tuntui niin lohduttomalta, että olisin halunnut ottaa oitis taksin koiran yökyläpaikkaan.
Aamu ilman lenkkiä ja tassupesua ja koiranruokaa oli verkkainen mutta aikaansaava. Oli merkillisen vikkelää syödä aamupalaa ja tiskata ja imuroida ilman uteliasta pikku kuonoa ja avuliaasti piiskaavaa häntää.
Nyt koira on jälleen kotona. Kyläily on uuvuttanut hänet niin, että unimajasta pilkistävät vain polkuanturat. Hänen unipuhinansa on ehkä pakahduttavin ääni maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!