18.3.2019

Yhteistyön sujuvuuden kannalta tärkeintä on kontakti

Olen perheemme ainoa lapsi. Koko kasvuikäni sain kuulla aikuisilta (ja joskus myös muilta lapsilta), miten ainoat lapset tunnetusti ovat itsekkäitä eivätkä osaa ottaa muita huomioon. Koska jo teininä - ehkä juuri etenkin teininä - surkeinta mitä tiesin oli alistua toisintamaan omaa stereotypiaansa, otin elämäntehtäväkseni kumota kaikki luonnehdinnat ainoiden lasten itsekkyydestä. Luonteelleni ominaisesti vein muiden huomioimisen niin pitkälle, että unohdin itseni jonnekin matkan varteen - niin kornilta kuin se kuulostaakin, olen joutunut opettelemaan uudestaan omien rajojeni piirtämisen aikuisiällä. Nyt harjoittelen sovittamaan yhteen muiden huomioimisen ja omien tarpeideni tunnistamisen.

Pieni japanilainen minussa pyrkii suojelemaan kaikkien sosiaalisessa tilanteissa kanssani olevien kasvoja menetykseltä. Toisaalta en myöskään kestä aikuisia ihmisiä, jotka läksyttävät tai kasvattavat toisia aikuisia julkisesti - suurimpia toiveitani olisikin, että kaikki maailman täysikasvuiset osaisivat omien sosiaalisten tuntosarviensa varassa arvioida tilanteita oikein (eli minun laillani), minkä lisäksi he myöskin valitsisivat toimia noissa tilanteissa oikein ja todellisuus olisi kaunis ja hyvä ja harmoninen. Tämän jälkeen kiusaantuneisuus ja vaivautuminen voitaisiin tarpeettomina lakkauttaa koko maailmasta ja kaikki voisivat elää elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Minua hermostuttavat ihmiset, jotka alkavat puhua minulle vaikka näkevät minulla olevan vaikkapa viestin kirjoittamisen kesken. Minua hermostuttavat ihmiset, jotka alkavat näpelöidä puhelintaan kun puhun heille. Molemmat ovat tahdittomia tekoja, joista ensimmäinen loukkaa yksityistä tilaani ja toinen sosiaalista yhteistä tilaamme. Molemmat ovat inhimillisiä päivittäisiä skenaarioita, joihin syyllistyn itsekin tavan takaa.

(Oli minulla tässä joku pointtikin, joka olisi kauniisti nivonut nämä kolme ensimmäistä kappaletta yhteen ja siten oikeuttanut tällaisen kirjallisen terapiamasturboinnin. Mutta ikä ei tule yksin eikä keskittymishäiriökään, ja niinpä vain on mennyttä sisäavaruuden tuuliin sekin jalo ja ylevä kuningasajatus. Aivoni ovat kuin muinaisen lännenelokuvan kylän autio raitti, jolla hiekkainen tuuli puhaltaa pyörittäen preeriapalloa ja lengottaen saluunan ovia.)


Olen elänyt virastotyöajan rytmittämää arkea niin pitkään, että vapaapäivä keskellä viikkoa tuntuu syntiseltä ylellisyydeltä. Lounasta tunnelmallisessa kalliolaisessa kuppilassa, raitiotievaunumatka Punavuoreen. Maapähkinävoimuffini trendikkäässä kahvilassa ja pussillinen tolkuttoman kalliita ruotsalaisia savulakritseja erikoisliikkeestä - joka välissä hyvää kahvia, niin monta kuppia että tiedän valvovani seuraavat kolme yötä mutta juuri nyt sekään ei haittaa. Kaiken yllä leijuu joutilaisuuden aura, kotiin ei tarvitse vielä rientää eikä oikeastaan yhtään minnekään.  Keskustelen ystävän kanssa maailmasta parempaa paikkaa ja hetken tuntuu samalta kuin opiskeluaikoina, kun ajan rajallisuus tuntui vain vanhojen ihmisten huonolta elämänvalinnalta.


Minun koirani ei ole päästään ihan terve. Se on niin ylenpalttinen, niin ylitsevuotava ja niin hillitön kaikessa, että sen kanssa eläminen on yksinomaan tämän vuoksi täynnä päivittäisiä yllätyksiä. Kaiken lisäksi se on myös niin herkkä, että mitä moninaisimmat asiat saavat sen ahdistumaan. Ahdistus purkautuu milloin vatsavaivoina, milloin käytösongelmina - juuri kun luulen ratkaisseeni yhden ongelman onnistuneesti, löytää ahdistus itselleen uuden ilmenemisväylän ja minä huomaan olevani jälleen lähtöruudussa, neuvottomana ja ymmälläni, vimmaisesti säntäilevä sekoileva koira jaloissani.

Vietin viime viikon flunssaisena kotona. Rutiiniin tuli särö, koiraa ahdisti. Olemme myös viime aikoina nähneet erinäisiä ystäviäni. Sosiaaliset tilanteet ovat koiran mielestä upeita ja ihmiset parasta mitä on, mutta kaikki tämä kuormittaa sen aivojen virtapiirejä niin kovasti, että sitä alkaa ahdistaa. Eilen se sai stressinlievitykseen oikean luun järsittäväkseen. Se oli mahtavinta ikinä, niin huikeaa ettei se malttanut nukkua oikein ollenkaan. Ja kun ei saa unta, alkaa ahdistaa.
Olen kuolemanvakavissani luonnehtiessani koiraani keskittymishäiriöiseksi erityislapseksi.

Kas tässä sanojeni vakuudeksi otteita tämänpäiväiseltä lenkiltämme:
Kävelemme metsäistä ulkoilureittiä. Taivaalta ei kerrankin sada mitään ja peilijää on hävinnyt poluilta. Koira on minulla pitkässä juoksutusliinassa voidakseen tutkia metsää hieman kävelytien vierusta pidemmältä. Yhtäkkiä jokin laukaisee koirassa hillittömän säntäilyntarpeen. Se viilettää menemään koko liinan mitalta, niska kyyryssä ja häntä kaarella tuhahdellen, sillä on yhtä hauskaa kuin hepuloivalla taaperolla ja minua naurattaa. Kaikki tämä riemu on kuitenkin sen itsehillinnälle liikaa, ja hauskuus repeää sikailuksi: koira alkaa loikkia suoraan minua kohti, tavoitellen hampaillaan milloin liinaa, milloin minun takkiani. Usean hepulin marinoimana onnistun jo useimmiten saamaan otteen koiran pannasta, tarkoituksenani siis paitsi lopettaa sekoilu myös suojella omaa ruumistani ja vaatetustani teräviltä hampailta ja vahvoilta leuoilta. Koira, yhtä kokeneena tietää tämän tarkoittavan loppua ihanalle kontrollinmenetykselle, ja koittaa välttää otettani kaikin voimin. Niinpä päädymme tilanteeseen, jossa koira takatassuillaan seisten kiepsahtaa ympäri ja kietoo etutassunsa remminsä ja minun käsieni ympärille, jatkuvasti haukkoen ympärilleen kita levällään. Minä kannattelen sen koko 22-kiloista vartaloa oikean käsivarteni varassa, yrittäen evätä siltä hepulille lisää polttoainetta antavaa huomiota, pidellä kättä mahdollisimman kaukana itsestäni ja skannata ympäristöäni lisäriskitekijöiden ja/tai potentiaalisten eläinsuojeluun soittajien varalta. Koira ei ole vihainen eikä yritä purra nimenomaan satuttaakseen. Sen kiihtymys on vain liikaa sille itselleen käsitellä eikä se osaa omatoimisesti katkaista tuota tunnetunneliaan - toisinaan saan sen napattua lennosta säärieni väliin ns. rauhoitusasentoon, ja silloin tunnen, miten sen pieni koiransydän takoo hurjasti ja täysin hysteerisenä vasten sen kylkiluita.

(Koiran psykologiaa tuntemattomille: koira ei arvota käytöstään "hyvään" ja "huonoon" - se yksinkertaisesti tekee asioita, jotka tavalla tai toisella palkitsevat sitä. Minun koirani purkaa tällä hepuloinnillaan, loikkimisella, puremisella ja sikailulla jotain päänsä ahdistuskeloja, joiden juuria, syitä ja laukaisevia tekijöitä minä voin vain arvailla. Se on keskikokoinen, lihaksikas ja vahvaleukainen koira, joka vapaasti hilluessaan saattaisi hyvinkin potentiaalisesti saada ikävää tai vähintäänkin kivuliasta vahinkoa aikaan - tahattomasti mutta silti. Tästä syystä yritän laukaista tilannetta viemällä siltä pois käytöstä vahvistavan palkitsevuuden = sekä huomion että kaiken mitä se voi purra ja/tai rikkoa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa juuri kuvailemanikaltaista pannasta/niskasta kiinnipitämistä ja oman toiminnan jatkamista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sekä toisinaan tilanteen eskaloituessa myös koiran pakottamista mainitsemaani rauhoitusasentoon eli asemaan, jossa se ei pääse tekemään mitään muuta kuin seisomaan aloillaan, katse eteenpäin. Ulkopuoliselle, yleensä vieläpä keskelle toimintaa tulleelle ihmiselle tämä miltei poikkeuksetta ilmeisesti näyttää raa'alta ja julmalta pakottamiselta, ehkä jopa eläinrääkkäykseltä. Usein tämä purkautuu ihmisistä jonain ääneenpäivittelynä, huuteluna ja muuna kommentoimisena - ihan yllättävän harvoin minulla olisi tässä kohtaa energiaa ja henkistä kapasiteettia vastata a) ollenkaan tai b) asiallisesti näille huolta kantaville kansalaisille. Tosi usein onnistun vain jupisemaan jotain ja näyttämään paitsi koiraani pahoinpitelevälle vieläpä älyllisesti vajaalle ihmishylkiölle.)

Hepuli laukeaa lopulta, mutta ei ennen kuin oma adrenaliinini on ehtinyt kuohahtaa ja olen menettänyt hermoni paitsi karjumalla myös tarttumalla koiraa ehkä hieman tarpeettoman kovakouraisesti niskasta. Koira näyttää hämmentyneeltä ja edelleen ahdistuneelta. Minä tunnen oloni typeräksi ja olen häpeissäni kuten ainakin ihminen jonka sivistyksen kulissit ovat romahtaneet, jättäen jälkeensä vain mylviväksi raakalaiseksi taantuneen hermoraunion. Lenkin leppoisa tunnelma on mennyttä.

Noin kilometriä myöhemmin olemme jälleen saavuttaneet jonkinlaisen hauraan harmonian. Seisoskelen tienposkessa koiran toimittaessa omia koiramaisia nuuhkimistehtäviään penkan puolella. Hajamielisesti rekisteröin tulosuunnastamme lähestyvän ihmishahmon. Koira havaitsee tulijan myös ja vilkaisee puolikiinnostuneena hahmoa. Ehdin miettiä, pitäisikö minun varmuuden vuoksi lyhentää remmiä entisestään, kun jokin nyt jo viereemme ehtineessä hahmossa sytyttää koiran riemastuksen: koira loikkaa kohti tuota tuntematonta henkilöä valtavalla pompulla, yltäen aivan tämän kasvojen vierelle. Onneksi refleksini toimivat ajoissa ja saan kiskaistua koiran remmistä pois ohikulkijan luota ennen väistämätöntä osumaa. Ohikulkija huutaa kauhuissaan, oma sydämeni jyskyttää, koiran häntä viuhtoo: mahtavaa, tulispa tästä uusi paini! Tilanne on karmea, ohikulkija huutaa edelleen säikähdyksestä särkyvällä äänellä, minä pyytelen hengästyneesti anteeksi ja toistelen olevani todella pahoillani, "SE EI RIITÄ!" nainen karjuu, enkä tiedä miten saan tämän korjattua. Nainen menee menojaan, me jäämme koiran kanssa paikoillemme tekemään yksinkertaista katsekontaktiharjoitusta. Minä tiedän, ettei koira hyökännyt vihaisena tai satuttaakseen, ainoastaan tervehtiäkseen tuntematonta omalla sopimattoman ylitsevuotavalla tavallaan - tuntematon ei tätä tiedä, enkä voi syyttää häntä pelästymisestä.
Saatuani oman hengitykseni tasaantumaan ja koiran keskittymään taas minuun jatkamme matkaa. Seuraavan mäennyppylän päällä näen saman naisen, nyt palaamassa meitä kohti. Varaudun sanalliseen hyökkäykseen, solvauksiin ja poliisilla uhkailuun - onnekseni nainenkin on jo hieman tyyntynyt ja purkaa minulle toki järkytystään, mutta vaikuttaa kuitenkin fiksulta ja asialliselta aikuiselta joka hyväksyy sattuman ja vahingon. Pyydän taas anteeksi ja pahoittelen tapahtunutta, ilmoitan syyn olleen minun (kuten se olikin), selitän koirani käytöstä ja kysyn, mitä voin tehdä hyvittääkseni tämän. Molemmat tiedämme eleeni tyhjäksi, mutta alkaa vaikuttaa siltä että rauhantarjoukseni on hyväksytty. Lopulta nainen jatkaa matkaansa ja me jäämme taas hieman keskittymään keskenämme.

Kotimatka sujuu mietteliäissä merkeissä. Onko tämänkaltainen käytös voinut olla osasyyllisenä siihen, että Perro on alun perin hylätty tarhalle? Olen työskennellyt sen ongelmien kanssa herkeämättä yhdeksän kuukautta, eikä tulos edelleenkään ole tämän vakaampi. Miten minä voin koskaan luottaa koiraani ja sen käytökseen? Montako vahinkoa tarvitaan, että joku soittaa poliisille? Montako soittoa poliisille tarvitaan, että koira voidaan ottaa huostaan?
Miksi minun koirani pitää olla näin saatanan hullu? Mä yritän ihan tosi kovasti, miksei mikään silti parane?

Illalla sen vatsa on taas sekaisin.

(Googlasin otsikkoideoita varten "koiran koulutus on". Google ehdotti että ongelmakoiran koulutus, eikä mennyt tavallaan kovinkaan pieleen. Otsikko on hankikoira.fi-sivuston kohdasta Aloita koulutus tästä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi veikkosella!