Joskus muinoin pohdin ikiaikaista dilemmaa suoruuden ja huonon käytöksen välillä; sitä, miten monet verhoavat moukkuutensa, tökeröytensä ja suoranaisen henkisen väkivallan temperamenttinsa kaapuun, jonka taakse itse piiloutuvat huutelemaan hävyttömyyksiään. Tämä johtui mieleeni, kun näin jälleen kerran arvion jostakin kirjallisesta teoksesta: "Tässä kirjassa sanotaan asiat suoraan ja kaunistelematta." Hirveän useinhan tuo ilmaus tarkoittaa sitä, että asiat toki sanotaan suoraan ja kaunistelematta, mutta yhdestä näkökulmasta ja vieläpä sangen pintapuolisesti taustoittaen. Älyttömän harvassa ovat ne asiat, jotka tässä maailmassa sisältävät vain yhden näkökulman ja jotka siten tyhjentyvät suoraan ja kaunistelematta yhteen lausuntoon, oli tuo lausunto sitten kirjan, kolumnin tai bloggauksen muotoinen. Sanomattakin lienee selvää, että poistan sen kuuluisan varmistimen aina kuullessani kyseisen luonnehdinnan.
Olen viime aikoina lukenut hieman kotimaista nykykirjallisuutta (jälleen kerran kirjastokierteeseen hankkiuduttuani). Ensimmäiseksi hamstraamastani viiden kirjan pinosta ahmaisin Saara Turusen Rakkaudenhirviön - ilmeisesti intensiivilukuajoistani on jo vierähtänyt kotvanen, sillä minun oli vaikea löytää sitä suurenmoisuutta, jota kirjaan väistämättä piti Hesarin esikoispalkinnon vuoksi sisältyä. Ymmälläni päädyin googlaamaan arvioita, jotta saisin kiinni sen erityislaatuisuudesta: monessa arviossa korostettiin raikasta näkökulmaa, joka omaan nuoren naisen kasvukertomukseen oli löydetty. Myös romaanin hauskuutta korostettiin, "Kipeä kasvutarina täynnä huumoria, "Hauska esikoisromaani tavattoman tylsästä aiheesta".
En päässyt puusta pitkään. Minusta teos oli hauska kenties ensimmäiset sata sivua, jonka jälkeen se oli lähinnä puuduttavan toisteinen; lisäksi odotin jatkuvasti, milloin tarina oikeasti alkaa ja puolen välin jälkeen minun oli myönnettävä, että taustoitukseksi luulemani jorina olikin koko kirjan ns. pihvi. Mielestäni myös päähenkilöstä oli kirjoitettu melkoisen mulkku emäntä - tilanne, joka merkittävästi vaikeuttaa kaunokirjallisuuteen upottautumistani. Mulkku emäntä, saatat kysyä, miksi siis? Hän on sulkeutunut ja lähes täydellisen neuvoton omien kipupisteidensä äärellä. Hän syyttää kaikista ongelmistaan neuroottista ja masentunutta kontrollifriikkiä äitiään, kotimaansa nihkeää ilmapiiriä ja yleisesti olosuhteita - hän vaikuttaa täysin kyvyttömältä ottamaan etäisyyttä, vetämään päätään pois omasta pyllystään tai hankkimaan sisältöä elämäänsä jatkuvan pakenemisen ja pakonomaisen syömisen (miksei ilmiselvää syömishäiriöteemaa elaboroida tarkemmin?) asemesta. Lakkaa olemasta avuton, teki mieleni huutaa, hanki apua itsellesi pässi!
Teosta voisi kuulemma lukea myös avainromaanina - onneksi tämä selvisi minulle vasta jälkikäteen, sillä todellisuusvastineiden bongailu olisi varmasti vienyt loputkin järjestäni (olisihan se toki saattanut tuoda teokseen enemmän kaipaamaani substanssia).
Olen Turusen (s. 1981) kanssa samaa ikäluokkaa ja hänen laillaan pienellä paikkakunnalla kasvanut. Monet romaanin kuvauksista olivat sangen tunnistettavia - siis osuvia? - mutta mitään erityistä myötäelämistä tämä ei minussa herättänyt. Toisaalta saattaa olla, että tämänkaltainen nostalgialuu puuttuu minusta kokonaan, sillä muistan ärsyyntyneeni samalla tavoin Kom-teatterin Pasi was heressä. Kyse ei ole siitä, ettenkö yleisesti nauttisi nostalgiasta ja menneiden muistelusta; ettenkö kokisi riemastusta jonkun nostaessa esiin jonkin ammoin unohdetun mutta aikanaan hyvinkin elimellisesti läsnä olleen yksityiskohdan; ettenkö vajoaisi usvasilmäiseen hymähtelyyn jonkun jakaessa tunnelmia ja tuokiokuvia, joiden keskellä itsekin kasvoin. Ehkä pulma on enemmänkin siinä, että kestän tavattoman huonosti maailmanselityksiä ja ihmisen psyyken loputonta vatvomista sen rakennuspalikoiden perusteella. Toki moisilla seikoilla on merkitystä, tiettyyn rajaan saakka aivan kiistämättä. Jossain vaiheessa ihmisen on kuitenkin myönnettävä tosiasiat, otettava itse vastuu kehittämästään persoonasta ja jatkettava elämässä eteenpäin: Kom-teatterin Pasin ehkä johonkin kouluun tai edes kehittävien harrastusten pariin ja Turusen romaanihenkilön terapiaan. Esimerkiksi.
Toinen ryhtymäni romaani on Virpi Pöyhösen Doe. Sen kanssa en vielä ole päässyt aivan kalkkiviivoille saakka, mutta hitusen hitaan alun jälkeen sen imu on parantunut ja kasaantuvat mystiset tapahtumat ovat herättäneet kiinnostuksen lukea loppuun saakka, saada selville, mistä oikein on kyse. Hämmentävää kyllä Pöyhönen kuvaa pikkukaupunki-Amerikkaa niin omistavasti ja sisältä käsin, että välillä unohdan lukevani alkukielistä teosta: saan itseni kiinni bongailemasta "käännösvirheitä" ja "tekstin läpi kuultavaa alkuperäistä kieltä". Ilmiönä tämä sekä huvittaa että hämmentää: onko ongelma Pöyhösen kielessä vai minun ennakko-odotusaivoissani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!