Näin viime yönä juuri ennen heräämistäni hellää ja keskinäisen kipinän värittämää unta eräästä lempipuotini myyjähahmosta, jota en luonnollisestikaan oikeasti tunne muuten kuin naamasta. Tunnelma oli leikkisä ja silti sähkön kyllästämä; tajusin kaipaavani tuota tunnetta silmittömästi.
Moiset unet jättävät aina jälkeensä tosielämän ujostutuksen ja valtavan ambivalenssin. On useimmiten hankala muistaa, että unen toisella osapuolella ei ole aavistustakaan tapahtuneesta, ja samaan aikaan itseä punastuttaa ja hihityttää ja ehkä vähän ihastuttaakin, täysin kuvitteellisin perustein. Joka tapauksessa nousin sängystä pitkästä aikaa hymyillen.
Radio Helsinki on viime aikoina lanseerannut kiinnostavia eriteemaisia puheohjelmasarjoja (tälle on pakko olla jokin järkevämpikin kattotermi), joista jo aiemmin mainitsemani Naisen kengissä oli ensimmäinen. Nyt käynnissä on Koukussa, joka pureutuu kussakin jaksossaan erilaisiin addiktioihin ohjelman vetäjän Jussi Kinnusen sekä jaksoittain vaihtuvien asiantuntija- ja kokemusvieraiden voimin. Ensimmäinen jakso käsitteli kemiallisia riippuvuuksia ja onnistui nousemaan paikka paikoin siivilleen sangen mainiosti - siksipä minua hieman jäikin kismittämään, että toinen, läheisriippuvuuteen keskittyvä jakso typistyi lopulta päihderiippuvaisten läheisten ja perheiden elämän ruotimiseen. Saattaa olla kiistaton fakta, että monien päihderiippuvaisten puolisot ja perheenjäsenet ovat läheisriippuvaisia. Olisin silti kaivannut laajempaa otosta ja näkökulmaa omaan riippuvuuden lajiinsa, jota nyt käsiteltiin ikään kuin vain päihderiippuvuuden yhtenä lieveilmiönä.
Eilen ilmestyneessä jaksossa teemana on urheiluriippuvuus ja siihen aion paneutua huomenna. Luvassa on vielä episodit ainakin työ-, seksi- ja someriippuvuudesta. Odotukseni ovat korkealla.
Rakastan asioita, jotka jättävät jälkeensä tunteen siitä, että olen niiden parissa viihdyttyäni jollain lailla täydempi, pikkuisen parempi ihminen. Saman kanavan Long Play -sarja on tällainen, tai ainakin sen toinen osa Mistä mediassa ei puhuta - mistä pitäisi puhua?, jonka kuuntelin tänään. Minusta on suunnattoman virkistävää kuunnella erinomaisesti taustatoimitettua ja täsmällisesti vedettyä ohjelmaa, jonka vieraat on valittu huolellisesti - ja jotka puolestaan ovat itse valmistautuneet rooliinsa asianmukaisesti. Se herättää tunteen siitä, että älyllinen ja merkityksellinen keskustelu on vielä mahdollista, ihmiskunnassa mutta myös mediassa, että sitä tarvitaan ja että sillä on väliä. Haluan lisää tällaisia kokemuksia.
Toisaalta muuta en suuresti ihailemaltani Anu Silfverbergiltä odottanutkaan.
Valittaen täytyy todeta, että osa näistä uutuuksina lanseeratuista keskusteluohjelmista on silkkaa nasaalia Jep, niinpä -viisastelua ja länkytystä, jonka kanssa en tahdo pärjätä ollenkaan. Ei pidä käsittää väärin, viisastelulle ja länkytykselle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa (joskin nasaalius on radiossa vähintään pakkotyön arvoiseen rangaistukseen johtava ominaisuus). Jos ohjelmaa kuitenkin mainostetaan osana jonkinlaista teemasarjaa, vieläpä vaikka sateenvarjo-otsakkeella "kulttuurin tulevaisuus", toivoisi sisällöltä jonkinlaista vankempaa rakennetta ja, no, sitä sisältöä esimerkiksi, eikä silkkaa vapaata assosiaatiota ja yleismutuhöpöttelyä.
Löysin lopultakin, tavoilleni uskollisena vain neljä vuotta jälkijunassa Broad Cityn. Olen sillä lailla epäkiitollista yleisöä kaikenlaisille sekoiluhassutteluille, että ahdistun kovin helposti katsoessani hahmoja, joiden elämänhallinta on totaalisen hukassa ja jotka kompuroivat suunnatonta myötähäpeää aiheuttavien tilanteiden läpi jakso toisensa perään. Pahempaa ovat mielestäni vain "komediat", jotka rakentuvat kokonaan vaivaannutuksen ja myötähäpeän varaan, kuten vaikkapa Meet the Parents -elokuvasarja. En pysty, ei naurata yhtään. Broad Cityn kohdalla ahdistus kuitenkin hellitti muutaman episodin jälkeen, ja nyt ajattelenkin hahmoja jollain lailla ehkä jonkin kaverin pikkusiskoina, joiden säätämistä on ajoittain ihan lystikäs seurata sivusta, mutta joiden elämään ei luojan kiitos tarvitse itse puuttua millään lailla.
Viime viikonloppuna pelattiin roller derbyn World Cup Manchesterissa. Reilu seitsenvuotinen luistelu-urani päättyi ennalta suunnitellusti siihen, ja nyt minulla on äkkiä käsissäni niin paljon vapaa-aikaa, etten muista milloin viimeksi. Olen jo varannut kahdet elokuva- ja yhdet teatteriliput; seuraavat kaksi lauantaita ja yhden perjantain aion viettää sosiaalisissa tapahtumissa ehkä varovaisesti kemuttaen; näen aktiivisesti unia työn vaihtamisesta ja koiranhankinnasta. En vielä oikein itsekään ymmärrä elämänmuutokseni mittakaavaa, mutta veikkaan sen valkenevan viimeistään ensimmäisten aamutreenittömien viikonloppujen myötä.
Haikeaa. Jännittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi veikkosella!